IRC-Galleria

Hah!
Mitäköhän minunkin sielunelämäni oikeasti on?

Mitä paremmin muilla menee, sitä onnettomammaksi, tyhjäksi ja toivottomaksi tunnen itseni.
Mutta kun muille tapahtuu pahaa, sattuu tai ahdistaa, täytyn lähes loppumattomalla energialla.
En nauti siitä, että muihin koskee, mutta jostakin kumman syystä kaikki ruumiini kivut katoavat
ja mieleni on tyyni kuin yöilta.

Sitä ei voi kuvailla kauhean tarkasti, mutta se on kuin astuisi kokonaan kovaan virtaukseen,
joka ei kuitenkaan vie mennessään.
Aivan kuin selkään kasvaisi siivet ja kaikki olisi mahdollista, taivas ja maa.

Se on lähes käsinkosketeltavaa yhteyttä vähän kaikkeen.
Pinnat tuntuvat aidommilta kuin moneen vuoteen.
Ilma maistuu raikkaalta.
Ja mikä tärkeintä, en näe niitä typerryttäviä visioita.

Ehkä se johtuu olemuksestani.
Olen aina määritellyt itseni oikeudenmukaisuuden ja kunnian kautta, mutta viime vuodet ovat tehneet
tuosta hyveestäni kieroutuneen.
Koska en usko pahuuteen, enkä hyvyyteen, vaan järjestykseen ja kaaokseen, on tuosta
oikeudenmukaisuudesta muodostunut oikeutetun koston kierre.


Mutta se on mitä olen ja siksi juuri rakkain ominaisuuteni,
tämä "yhteys" ja "kanssakäyminen" olevaisen kanssa.

Ja viimeinen tuomio tulee sen mukaan, mihin käytät sinulle siunattuja ominaisuuksia.