IRC-Galleria

Nojoo, reissu lähestyy loppuaan. Raportointi on ollut vähän köpöistä, johtuen kaivausten jälkityöviikosta: aivan vitusti töitä. No, näin lauantaiaamuna, helevetin rankan työviikon jälkeen voin onneksi todeta, että eiköhän nuo löydöt saatu dokumentoitua edes välttävästi. Kiroillaan sitten talvella Suomessa niiden kanssa.

Summa summarum; viikko tosiaan on mennyt töiden merkeissä, mutta pari ehkä mainitsemisen arvoista hetkeä voisin listata tässä seuraavana.

1) Keskiviikkona bongasin Trasteverestä Joonas Hytösen, joka oli viehättävän neidin seurassa istumassa katukuppilassa. En tietenkään viittinyt miestä mennä häiritsemään, mutta pirullisena jarttuna piti sitten vähän pilailla; kävellessäni heidän takaansa ohi totesin syvällä äänellä juuri Joonaksen selän takana että "PARANOIA ISKEE SYVÄÄN" suomeksi ja jatkoin tietty sen jälkeen jutustelemista ihan normaalilla äänensävyllä, italiaksi. En tiedä, kuuliko Hytönen lausetta, mutta oli se kuulemma hieman pysähtyneen oloisena katsellut mun suuntaan jälkeen päin. Aina se on hyvä vähän ravistella ihmisiä ulkomailla.

Sori, Joonas.

2) Kun tuossa aikaisemmin vähän hehkuttelin semmoista monteverdeläistä ravintolaa kuin Il Vascello, niin pitänee nyt tarkempaa tuttavuutta tehtyäni perua kehut. Ruoka on kyllä varsin hyvää, ja hinnat menulla opiskelijankin kukkarolle sopivia, mutta: palvelu ruuhka-aikoina (eli lähes aina tunti aukeamisen jälkeen -> sulkemisaikaan) on vitun hidasta ja kärsimätöntä, ei malteta ottaa tilausta loppuun asti. Onhan se totta, että kyseessä on pieni perheyritys, ja tarjoilijoita ei ole kuin pari-kolme, mutta muistetaan silti palvella asiakkaita loppuun asti, perhana.

Lisäksi lasku pitää aina tarkistaa; en tiedä johtuuko paikan omistajan lukihäiriöstä, tyhmyydestä, vai suoranaisesta kusettamisesta, mutta tähän mennessä olen käynyt ko. paikassa syömässä kahdesti, ja molemmilla kerroilla alkupalana toimineesta bruschettasta on koetettu veloittaa kymmenkertainen hinta ihan pokkana. Pilkunsiirtämisellä se on sitten kuitattu aina kun olen huomauttanut, mutta on se kumma, että se pilkku osuu oikeeseen kohtaan muiden ruokien kohdalla. Veikkaan että kyseessä on erittäin typerä rahastamisyritys.

Eli suosittelen paikkaa edelleen, olettaen että seuraavat ehdot täyttyvät kohdallanne:

a) ette ole turhan tarkkoja rahan kanssa, muutama euro sinne tai tänne,

b) teillä on hyvä seurue, jotta voitte tappaa aikaa jutustelulla laskua odotellessanne (45 minuuttia laskun tilaamisesta sen saapumiseen ei ole erikoista), ja

c) osaatte tarpeeksi hyvin italiaa, että voitte sättiä omistajan pataluhaksi koko ravintolan kuullen, kun saatte sen kiinni huijausyrityksestä. Huomaa KUN.

Muutapa ei tällä hetkellä tule mieleen, seuraavana taidan lähteä lauantaikävelylle Trastevereen, jos sieltä vaikka jotain vielä tarttuisi mukaan. Ci vediamo subito, huomenna Suomeen.

--RoomaTurri

Boeh. Mittään erikoista ei ole tapahtunut, joten ajattelin testata, saisiko yhtä merkintää aikaiseksi ei-erikoisista tapahtumista. Here goes:

Oon nyt jo parisen viikkoa grillannut itseäni kaivauksilla ilman aurinkorasvaa. Normaalistihan tämä olisi varma tapa kuoriutua nahoistaan ja kokea karu kuolema grillimakkarana Rooman helteisillä pelloilla, mutta aloitin tän reissun hinkkaamalla itteeni joka päivä kentällä 25+ suojakertoimella varustettua aurinkorasvaa, sitten sen loputtua korotin panoksia ja vaihdoin suojakertoimeen 10, minkä jälkeen totesin, että läski on jo tummunut siihen malliin, ettei tässä enää mitään rasvoja tarvita.

Voin jo kuulla tosi kovien karjujen hämmästyneet vastalauseet: "Tosimies ei rasvaa tartte!", "Itteesä rasvaavat vaan naiset ja vauvat!" ja "Minä ainakin paskon housuun jos haluan!" Viimeisintä hämmentynyttä urosta lukuunottamatta näin minäkin ajattelin, viime kesään saakka. Silloin nimittäin hartiat ottivat sen verran hiittiä, että toiseen olkapäähän kasvoi sammakonkutua muistuttava kiva pikku rakkomätäs, joka tietty sitten yöllä sängyssä pyöriessä repeytyi auki. Joka aamu piti sitten repiä veren ja lihasnesteen tahrima lakana irti olkapäästä, jolloin tietty haavatkin aukesivat, niin rupesin hieman tuumimaan siihen suuntaan, että pitäisköhän tässä oikeesti laittaa vähän rasvaa tai edes paitaa päälle. Parisen viikkoa edellä mainittua rumbaa jatkettuani totesin, että ei taida olkapää parantua ilman jotain tiukempaa rohtoa. Noh, eipä siinä muuta kuin paikalliseen apteekkiin, jossa ei sitte tietenkään farmaseutti tajunnut kun yritin selittää että nahka pääsi vähän kärähtämään, ja tarvisin jotain palovammasalvaa. Kun olin sen kolme kertaa torjunut tädin tarjoaman aurinkorasvan kommentilla "vähän myöhäistä taitaa olla jo tolle", niin meni hermot, ja näytin sitte olkapääni naiselle. Eiköhän täti ruvennut huutamaan ku palosireeni, takelteli mulle jotain että pysy paikallas, älä liiku, ja kovasti näpytteli puhelimellaan ja sen jälkeen suurinpiirtein huusi luuriin. Ihmettelin, että mikä helevetin teatteri tässä nyt käynnistyi, kunnes kävi ilmi, että täti oli soittanut LÄÄKÄRIN paikalle. Siinä sitten oltiin apteekissa valkotakkisen tohtorin syynissä, joka totesi että "joo-o, palanut on" ja määräsi vihdoin sitä palovammasalvaa ja kääreitä. Salva oli sitten sen verran tiukkaa kamaa, että olkapää oli saanut uuden nahan jo viikon sisällä.

Noh, tänä kesänä on siis auringonotto mennyt putkeen, kertaakaan en ole kärähtänyt (no ok, pari päivää oon joutunut pitämään paitaa päällä, kun on vähän aristanut nahkaa) ja tulokset alkaa ihme kyllä näkyä. Nimittäin mulla on tällä hetkellä aika karkea rusketusraja mun pronssijumalanruskean alaselän ja pakastebroilerinkalpean perseen välillä. Tosin tästäkin piti hetkisen verran hupia repiä tänään; huomatessani hilpeän värieron jostain syystä piti ruveta vatkaamaan persettä peilin edessä ja laulamaan kimakalla äänellä "It doesn't matter if you're black or white... is black, is white, yeah yeah yeah". Hetken tätä jatkettuani tuli semmoinen olo, että kun päivällä kopautin itseäni epähuomiossa vaaituskoneen tripodilla takaraivoon, niin olisikohan se sittenkin osunut lujempaa kuin päivällä ajattelin... Tietty edelleen peräänkuulutan sitä tutkimusta arkeologisten kaivausten vaikutuksista henkiselle tasapainolle.

Vielä olisi tämä viikko jäljellä kenttätöitä, minkä jälkeen vielä pitäisi keretä dokumentoida löytömatskut viikon sisään. Katotaan nyt, jos viikonloppuna sais vaihteeksi aikaan jotain mainitsemisen arvoista.

Viu vau ja nönnönnöö,

--RoomaTurri

Tänään käväisin sitten Cerveterissä ja San Giovenalessa tsekkailemassa muinaisten etruskien meininkejä. Cerveterin nekropoli tuli käytyä läpi viime kesänä viimeistäkin hautaa myöten, joten kun matkani suuntautui San Giovenaleen päin, ajattelin poiketa matkan varrella katsastamassa Pyrgin muinaiseen etruskisatamaan nekropolin läpi kulkevan Via degli Inferin. Kyseinen reitti oli osin varsin vaikuttava, vulkaaniseen kallioon louhittu syvä tieura, jonka seinämät oli rei'itetty haudoilla. Nyt vainaat olivat tietysti joko hajonneet täysin, tai korjattu talteen arkeologien toimesta, mutta voin kuvitella, että tietä tepastellessa joskus 2300-2400 vuotta sitten fiilis on voinut olla jokseenkin infernaalinen, kun raatoja makaa kammioissaan joka puolella.

Reippaahkon kävelylenkin jälkeen rupesikin sitten hiukomaan, jolloin päätin käydä Cerveterin keskustassa mukavassa pienessä perheravintolassa nimeltä Trattoria della nonna, eli vapaasti käännettynä mummon mestassa. Olin nimittäin visiteerannut viime vuonna kyseisessä paikassa, ja saanut siellä aivan jumalaista pizzaa, joten halusin tarkistaa, oliko ko. paikka todella niin hyvä kuin muistelin, vai oliko aika kullannut muistot.

Helvetintie johti näköjään taivaan porteille, sillä olihan se pizza aivan uskomatonta herkkua (pizza nimeltä Dolce vita, eli "makea elämä": gorgonzola- ja mozzarellajuustoa rapean pohjan, kirsikkatomaattien ja salsicciamakkaran kera). Aterian kruunasi vielä jääkylmä Nastro Azzurro -olut, sekä jälkiruuaksi espresso ja makea Amaro-katkero. Lisäksi paikan omistava pariskunta oli varsin leppoisaa väkeä, kovasti jututtivat ja vitsailivat, ja palvelu pelasi moitteettomasti. Valehtelematta ehkä yksi parhaista ravintoloista, jossa olen ikinä syönyt, ja ehdottomasti paras pizza ikinä. Suosittelen myös ERITTÄIN lämpimästi paikan kotitekoista tagliatellepastaa villisikakastikkeella, tai häränpihviä "kuumalla kivellä". Kyseisen ravintelin ruoka on yksinkertaisesti aivan uskomattoman hyvää. Ehkä seuraavalla Italianreissulla pitää taas järjestää visiitti Cerveteriin, että pääsen syömään nonnalle.

San Giovenalesta löytyi sitten etruskien rakennusten pohjia, sekä laakson läpi kulkevalle joelle laskeva kallioon louhittu tieura. Alueella sijaitsevalla varsin korkealla kukkulalla oli myös olettaakseni keskiaikaisen(?) kappelin rauniot, joita piti käydä luonnollisesti töllistelemässä. Samalla myös tajusin, miksi kappeli oli rakennettu niin korkealle: näkymät laaksoon ja lähialueille olivat aika hulppeat kukkulan päältä. Hengenmiehillä (ja -naisilla tietysti) on ainakin ollut komeat maisemat katseltavanaan silloin 800 vuotta sitten.

Luonnollisesti Cerveterissä tuli sitten ryömittyä ja kiipeiltyä parin mielenkiintoisen haudan sisällä, turhan lähelle tunkevia liskoja hätistellen, ja San Giovenalessakin piti hakea sitä "vielä piirun verran parempaa näkymää" jyrkänteen reunalta ehkä hieman liian kaukaa oman turvallisuuden kannalta, mutta nuo on nyt niin peruskamaa arkeologin päiväohjelmassa, ettei niistä kannata sen kummemmin kertoa. Nyt taidan suunnata iltakaljalle kuumottavan päivän päätteeksi.

Hiho Silver,

--RoomaTurri

Vittujoo. Läksinpä sitte eilen Roomasta Tivolia kohti tsekkailemaan keisari Hadrianuksen villan raunioita. Kalliiksi tuli, Rooman keskustassa lipuntarkastajia nousi bussiin, mukanaan semmoinen vitun pinkkipaitainen runkku käppänä, joka oli ilmeisesti porukan esimies. No, olin pukeutunut vaihteeksi suht. siististi, valkoinen kauluspaita ja pitkät housut, ni tää mulkero selkeesti päätti ottaa päivän provikat multa. Mulla oli opiskelijalippu, jonka saadakseen täytyy a) olla alle 26v, b) olla opiskelija ja c) asua Roomassa. No, tää ruttunaama tulee siihen ja alkaa valittaan, että olen liian vanha. Näytän sitte ajokorttia, että ooppany. Rutkutus jatkuu, jolloin sanon italiaksi, että olen tällä hetkellä vielä 25v., joten annappa olla. Mies näyttää myrtyneeltä, ja keksii sitten kysyä, että olenko opiskelija. Kyllä, Oulun yliopiston arkeologian opiskelija, töissä Roomassa. Sitte se jatkoi tivaamista, jotta asunko Roomassa. Edelleen kyllä, kerroin Villa Lanten editse menevän tien nimen ja sitten livahti se sammakko suusta: sanoin asuvani siinä töiden ajan eli 2 kk. Jampan naamalle levis semmonen hymy ku se ois löytäny kirsikoita paskakasaa tonkiessaan, ja vinkkasi että tuuppa ulos bussista.

Siinä vaiheessa ajattelin että voi vittu. Kun pääsen ulos, niin rupean sitten ihan tosissaan vääntämään tuon käppänän kans, sehän ei mua kuse silimään. Väärin meni, ruttunaama tais huomata mun aatokset mun naamalta, jolloin siihen hilautu 4 lipuntarkastajaa meidän ympärille. 50 euron sakko ja uuden (kalliimman tottakai) lipun lunastus. Eipä siinä auttanut sitten muuta kuin kaivaa kuvetta. Jotain semmoista se muka siinä sitten vielä vikisi, että mun olis pitänyt asua Roomassa vuodenvaihteeseen asti tai jotain vastaavaa paskaa, jotta olisin ollut oikeutettu opiskelijalippuun. Vitun posket, koskaan ei ole aikaisemminkaan syynätty mun lippua tohon malliin, se että mulla on ollut yleensäkin lippu, on aina riittänyt. Pinkkipaitainen ruttunaama oli päättänyt ottaa multa rahat pois, se syy sakkoon olis varmasti löytynyt, vaikka olisinkin älynnyt valehdella sille asuvani maailman tappiin asti Roomassa.

Sanomattakin lienee selvää, että Rooman julkinen liikenne pääsi nyt mun mustalle listalle. Potut maksetaan pottuina tilaisuuden tullen. Käppänää olisin voinut vääntää saman tien nenästä, mutta siitä olisi saattanut tulla sitten poliisiasia.

Muita matkustajiahan oli sitten turha tarkistaa, massit oli saatu ja koko kööri siirtyi seuraavaan bussiin mun rahastamisen jälkeen. Että semmosta toimintaa.

Noh, Hadrianuksen villa oli muutoin ihan messevä paikka, ja iltasella kävin syömässä Monte Verden kaupunginosassa Il Vascello -nimisessä ravintolassa. Valinta osoittautui loistavaksi, ikinä en oo ennen syönyt missään raflassa lautasenkokoista (kyllä!) ja täydellisen mureaa häränpihviä, joka vielä maistui aivan jumalaiselle. Siihen kylmä olut ja uppopaistetut perunat kylkeen, niin oli se hymy perseessä asti viimein mullakin. Ja kun nyt sielläpäin satuin olemaan, niin pitihän se poiketa vielä Finns go to Helliin, eli Finn MacCumhal -irkkupubiin tuopposelle. Ilta aamua parempi, viisaudesta en tiedä.

Semmoset seikkailut tällä kertaa, työaika vähenee ja kiireet kasvaa. Katsotaan milloin seuraavan kerran tapahtuu jotain mainitsemisen arvoista (tosin oliko tämäkään nyt niin erikoista).

Palaillaan,

--RoomaTurri

Eli kuten otsikko sanoo, eijole tapahtunu mittää. Työhommat on vienyt kaiken ajan, lukuunottamatta toissa viikonloppua, jolloin kävin Suomessa saattamassa enon viimeiselle matkalle. Tilanteen ollessa tämä, kerron tylsästi, mitä tänään tapahtui kaivauksilla.

Päivä alkoi rattoisasti, varttia vaille viiden herätys, pari leipää nassuun ja menoksi. Lämpöä oli ennen kuutta noin +27 astetta, mikä tarkoitti sitä, että normipäivä tulossa. Koska kaivauksilla ollaan saatu jo primäärikohde (muinainen tienpinta jostain 600-500-luvulta eKr.) esiin, tarjolla oli lähinnä vitunmoista hakutusta, että se hemmetin kulkuväylä näkyisi koko komeudessaan. Kymmenen tienoilla elohopea (tai nykyajan mittareissa se digitaalisen näytön ilmoittama luku) oli siinä +34 asteen tienoilla, varjossa tottakai. Ja eihän siellä montussa mitään varjoja ole. Hiittiä pukkasi, hakku lauloi, miehet hikoilivat ja ärräpäät lentelivät. Normaalia suomalaisen miehen toimintaa.

No sitten iltapäivän puolella hiipi sieramiin käryn katku. Tämä ei nyt ollut niin erikoista, kuivat ja kuumat säät olivat aiheuttaneet jonkin verran ruohikkopaloja alueella, mutta kohta havaittiin, että sehän perkele tulee varsin läheltä. Kuopasta noustua alkoi jo liekkien rätinä kuulua ja savua pukkasi silimiin. Pellon reuna oli muuttunut kevyehköksi liekki-infernoksi, ja hätäisimmät jo epäilivät, että sehän tullee päälle. Ite vilkaisin kesantopeltoa, joka sijaitsi tulipalon ja kaivausalueen välissä, ja totesin että ei se mihinkään tule, ellei sitten multa rupea palamaan. Kulotuksesta ei ollut kyse, sillä varsin pian paikallinen veepeekoo ampaisi paikalle ja ryhtyi sammutustoimiin. Paikalliset tiesivät myös, että alueella hiipparoi joku kylähullu, jolla on pyromaanin vinkeitä, tosin kaikki tänä kesänä syttyneet ruohikkopalot tuskin olivat kyseisen sankarin kätösten jälkeä. Tämä roihu toisaalta vaikutti hiukka epäilyttävältä; Crustumeriumin alueen portin läheisyydessä oli ilmeisesti liekit tanssahdelleet varsin vakuuttavasti, joskin juurikaan vahinkoja aiheuttamatta (portti on kuitenkin terästä, joka ei ihan heti sula saati sitten syty palamaan). Juolahtipahan tässä vaiheessa sitten mieleen eräs seikka: Crustumeriumin arkeologinen puisto on myös paikallisten... ööö... no, pojista tykkäävien poikien suosiossa, jotka käyvät varsin usein alueella vierailemassa pusikoissa toimittamassa tehtäviä, joiden suorittamiseksi pitää ilmeisesti riisua ainakin paita, ja jotka kestävät keskimäärin laskujemme mukaan noin 14 minuuttia. Noh, tätä toimintaa ja trafiikkia oltiin seurailtu ruokatauoilla jo parina kesänä kaivausten aikana, ja nyt sitten kun meillä sattui olemaan mukana pari digijärkkäriä, niin näpsittiin muutamat varsin vakuuttavat fotot jampoista, jotka sinne puskaan painuivat. Nämä fotografiset aktiviteetit eivät ilmeisesti jääneet huomaamatta myös ko. pikkurillipojilta, jotka sitten taisivat suutahtaa siihen malliin, että lopettivat arkipäiväiset visiittinsä ainakin siitä meidän kaivausalueen lähistöltä. En tiedä sitten olisiko tämänpäiväinen tulitikkuleikki portin läheisyydessä jonkinlainen retaliaatio yön (ja ilmeisesti myös päivän?) ruskeilta ritareilta, mutta jos näin oli, niin aika höpöjä ovat. Eihän sitä tarvitse nyt leikistä suuttua.

Lopuksi täytän tilaa kertomalla, miten suomalaiselle arkeologille saadaan hyvä mieli työpäivän jälkeen. Tähän tarvitaan suorastaan erinomainen italialainen pizzapohja, tomaattisosetta, joka maustetaan basilikalla, suolalla ja sokerilla, kaikki mahdolliset lihatuotteet mitä jääkaapista löytyy, juustoraastetta, sekä tietty kun Italiassa ollaan, niin kirsikkatomaatteja ja mozzarellajuustoa. Levitellään tomaattisose nätisti pizzapohjalle, isketään siihen salamit, kinkut, tonnikalat, salsicciamakkarat ja kaikki lihatuotteet, mitä nyt sattuu löytymään, sitten levitellään mozzarellasta leikatut viipaleet nätisti lihojen päälle, ripotellaan tasaisesti pilkotut kirsikkatomaatit koko höskän ylle ja lopuksi katetaan koko setti juustoraasteella. Pizza viskataan uuniin, ja sillä välin kun juusto sulaa ja käntty lämpenee, silputaan valkosipulia silleen ihan liikaa. Kun pizzapohja on saanut kivan kullanruskean sävyn ja juustot sulaneet herkkuisasti, napataan pizza ulos uunista, ripotellaan valkosipulisilput siihen päälle, ja napataan pakkasesta ennen ruuanlaittoa sinne viilenemään laitettu Paulanerin Hefe-Weissbier (joojoo, ei tästä saa mitään saksalaisia suhuässäkirjaimia). Nautitaan kevyissä määrin porsastellen. Tämän jälkeen voidaan käydä ottamassa lepiä, ja valmistautua henkisesti illalla telkkarista tulevaan, italiaksi dubattuun Clint Eastwood-westerniin. Luonnollisesti halvat paikalliset keppanat tulee olla kylmässä leffaa varten (suosittelen vaikkapa Dreheriä, alle 90 senttiä 0,66 l pullo... jos on massia niin sitten tietty Nastro Azzurroa, parasta italialaista lageria, joka tosin sitten maksaakin reilun euron 0,66 l puteli).

Eli meni sitten paskanjauhannaksi tää merkintä. Jospas tässä ens viikonloppuna kerkeis tehdäkin jotain jännää. Sitä odotellessa,

--RoomaTurri

Nonni. Taas on muutama päivä livahtanut, ja eikös se perkele ole jo heinäkuu. Kaivaukset ovat jatkuneet, haudanryöstäjät pysyneet toistaiseksi aisoissa, mutta Suomen Rooman-instituutissa Villa Lantessa on havaittu paranormaalia aktiviteettia, olen löytänyt Trasteveresta erittäin miellyttävän baarin, joka tosin taitaa olla ns. perheyrityksen pyörittämä, ja kaiken lisäksi olen ilmeisesti saanut paikallisilta rentuilta liikanimen "Mr. Viking".

Voin aistia kysymysten sinkoilevan ilmassa, joten valoitan seuraavana tapahtumia hieman tarkemmin. Kaivausporukkamme saavuttua Lanteen viime viikon tiistaina, alkoi yläkerroksen huoneissa asuville tapahtua kaikenlaista mielenkiintoista. Muutamia erikoisuuksia mainitakseni keittiökerroksen jääkaapin ovi hyppäsi ilman mitään näkyvää syytä saranoiltaan, ja yläkerroksen viimeisessä huoneessa, suihkun läheisyydestä johtuen "della Docciaksi" nimetyssä oli peili tipahtanut lattialle yhdessä lampun kanssa. Tämä ei sinänsä ole kovin erikoista, mutta ko. peili oli varsin hyvin seinään kiinnitettynä, ja lampusta sanottakoon, että tällä hetkellä seinästä sojottaa pari katkennutta johtoa ja ruuvia. Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että edellä mainitut tapahtumat ovat kaikki koskettaneet pelkästään yläkerroksen väkeä. Lisäksi Villa Lanten historiassa on eräs mielenkiintoinen yhtymäkohta tapaukseen, nimittäin nimenomaan yläkerroksessa asunut paikan entinen taloudenhoitaja, Gavina, jonka rintapatsas on edelleen Lanten parlatoriossa, ja jonka aaveen väittävät nähneensä useat Lanten asukkaat, yhtenä viimeisimmistä viime vuonna Lantessa tapaamani taiteilija Paul Osipow. Ilmeisesti vanha rouva on äkämystynyt jostakin.

Lauantaina kävimme baarikierroksella Trasteveressa, jolloin eksyimme sitten muun muassa eräässä varsin erikoisessa baarissa, joka paikallisten tietojen mukaan on parhaimmillaan yleensä pikkutunneilla. Kyseessä oleva mesta nimittäin väistää ovelasti ikävän "ravintoloiden täytyy sulkea ovensa viimeistään aamuneljältä" -lain, sillä yksityinen järjestö voi pitää ovensa auki jäsenilleen ja tarjoilla näin ollen yksityisissä tiloissa juomaa ja viihdettä niin pitkään kuin haluaa. Tämä siis tarkoittaa sitä, että paikalle saavuttaessa pitää liittyä ko. järjestöön (eli käytännössä laittaa nimi kirjaan ja asia on sillä selvä; luonnollisestikaan oikeaa nimeä EI kannata käyttää), minkä jälkeen saa biletystä jatkaa niin pitkään kuin haluttaa. Tuskin ketään yllättää, että henkilökunta on varsin tatuoitua porukkaa, ovella tulijat syynätään hyvin tarkkaan, ja paikka kuulunee varsin suurella todennäköisyydellä paikalliseen perheyritykseen. Kaikesta huolimatta palvelu oli suorastaan loistavaa, ja häiriköt eivät uskaltautuneet sisään, joten paikka vaikutti itse asiassa hyvin turvalliselta. Tosin tatuointini herättivät erityisen paljon huomiota, minkä lisäksi epäilen, että koin jokseenkin kuumottavia hetkiä asianomaisen perheyrityksen jäsenien kanssa toissakesänä puuttuessani - jälkikäteen ajatellen varsin typerästi - erään hieman hukassa olevan turistin taskuvarkausyritykseen. Onneksi en ilmeisesti ollut tuolloin päässyt kenekään mustalle listalle.

Viimeisin tarina on ehkä kaikista vähiten imarteleva. Käyn yleensä töistä tullessani Trasteveressa Standassa ruokaostoksilla, joka on kotimatkani varrella. Kyseisen paikan lähistöllä notkuu yleensä kaiken maailman backpackereita, travellereita, narkkiksia ja deekuja. Periaatteesta en ole edellä mainitsemilleni retkuille koskaan antanut hiluakaan, mutta naama on ilmeisesti tullut tutuksi, sillä olen kuitenkin muutamaan otteeseen joutunut vaihtamaan pari sanaa heidän kanssaan, ja tänään minua sitten tervehdittiin varsin äänekkäästi nimityksellä "Mr. Viking". Onhan tämä nyt toisaalta sitten uutta verrattuna Crustumeriumissa työskentelevien Ferrovian harrastelija-arkeologien käyttämään "Banderossaan", joka johtunee kaivauksilla päässäni pitämästä punaisesta jenkkihuivista. Ilmeisesti "Juha" on vaan liian vaikea lausua.

Että semmosia tapauksia tällä kertaa. Palataan asiaan kun taas jotain tapahtuu,

--RoomaTurri

No voe vidula. Kaivaukset alkoi tiistaina, ja oltiin keretty tosiaan vasta valmistella oman montun avaamista, ni eiköhän viime yönä ollut tombarolit eli haudanryöstäjät murtautuneet Crustumeriumin alueelle ja repineet auki vissiin pari hautaa Monte Del Bufalon hauta-alueelta. Saatanan runkut, ei ole tietoa mitä ne saivat nyysittyä, kun ko. haudat oli vasta löydetty, eikä niitä oltu keretty avata ja dokumentoida. Parhaassa tapauksessa paskiaset joutuivat karkaamaan tyhjin käsin, huonoimmassa tapauksessa parin viikon sisään on Porta Portesen kirpparilla ja eBayssa myynnissä Keski-Italian orientalisoivan ja arkaaisen kauden keramiikkaa, mahdollisesti myös etruskikippoja. Saattaapa olla muutama kaula- tai rannekorukin, tai sitten 2500-2600 vuotta vanhoja miekkoja ja keihäänkärkiä. Kun ei voi tietää enää.

Onneksi oli oma monttu vasta alkutekijöissä, ettei mulkuilla ollut mitään pöllittävää sieltä. Mikäli ei nyt mitään suuria yllätyksiä tule, mun tuskin tarvitsee huolehtia sinänsä noista haudanryöstäjistä, sillä tarkoitus olisi kaivaa Crustumeriumin muinaisen kaupungin aluetta esiin. Hautoja ei ruveta avaamaan tänä kesänä, ellei sitten osuta pahimmoilleen sellaisen kohdalle. Toisaalta sääli, jotenkin olisin ollut jokseenkin innokas yöpymään taas Crustumeriumissa ja tervehtimään tombaroleja hakun kanssa. Yhden olisin sitten voinut päästää pakoon levittämään sanaa ilikiästä suomalaisarkeologista.

Muutenkin olisi vähemmän mairittelevaa sanottavaa italialaisesta byrokratiasta, mutta jätetään nyt sanomatta. Pääasia, että kaivaukset pääsevät alkamaan kunnolla huomenna.

Eipä tässä taaskaan tämän kummempia kerrottavia, työ vie 24 tuntia vuorokaudesta. Tai no ei ihan, kyllä mä oon semmosia reilun viiden tunnin yöunia kerennyt nukkua. Viikonloppuna voi sitte nollata.

Ci vediamo,

--RoomaTurri

Hilirimpsis, kaivaukset läsähti tänään alkuun, vaikka eilen kävinkin jo tsekkailemassa kaivauspaikkaa Crustumeriumissa. Esivalmisteluihin meni aikalailla tämä päivä, samalla sitten tehtiin pintapoimintoja alueella ylimääräisen datan keräämiseksi. Monttua ei saada varmaan auki ennen loppuviikkoa, sen verran on taas italialainen byrokratia näyttänyt kyntensä. Luvat on kohallaan, mutta ilmeisesti on jotain rutkutusta turvajärjestelyistä, ja koska nyt ollaan Italiassa, pitää paikalle saada asiasta vastaava viranomainen näyttämään peukkua, ennenkuin kuoppaleikit voivat alkaa. Ihime hommaa, mutta kun nyt täällä ollaan, niin kai sitten vaan mennään maassa maan tavalla.

Liekö sitten alkavien kaivausten jännäfiilikset sun muut tullut uniin, mutta viime yönä näin taas suhteellisen häkellyttävän unen. Asustelen tällä hetkellä suhteellisen prameassa tutkijahuoneessa Suomen Rooman-instituutissa Villa Lantessa, joka on sisustettu silleen vanhaan tyyliin, ja viime yönä vedellessäni unta palloon, muka heräsin siihen, että mun huoneen ovi avautui. Ja kukapa sieltä asteli sisään muu kuin itse Hitler. Olin aika helvetin WTF, ja tiedustelin führerilta jotta "Aatu, mitä helevettiä sä mun huoneessa teet!?". Noh, Aatuhan ei digannut tästä vaan kävi päälle, jolloin luonnollisesti latasin jannua tauluun. Munhan silmille ei jotku diktaattorit hypi, kuolleita tai ei. Tähän sitten heräsin, ja todettuani tilanteen uneksi, repesin aika huolella. Onkohan kukaan tehnyt tutkimusta arkeologisten kaivausten vaikutuksista ihmisten mielenterveyteen? Tosin mun kohalla on tainnut olla jo aikoja sitten liian myöhäistä...

Tänään olisi vielä jotain klassillisen musiikin konserttia Espanjan instituutissa, mutta oon kyllä sen verran kuitti, että taidan jättää väliin, vaikkei kyllä olisi mullekaan pahitteeksi hieman sivistää itseäni nauttimalla Bachista ja Chopinista. Kuitenni huomenna pitää taas herätä ennen aamuviittä töihin, joten taidan lueskella hieman Lanten kirjastosta löytämääni Neil Gaimanin opusta "Anansi Boys" ja ruveta sitten paapimaan. Ei sitä aina jaksa tutkimuskirjallisuuttakaan selata 24/7.

Että semmosta täältä Roomasta, palaillaan astialle

--RoomaTurri

Nyt oon nähny kaiken. Tai no en oikeestaan lähellekään, mutta jotain omituista taas. Kun täällä Italianmaalla ei paljoa juhannuksia vietellä, niin meitsi on paahtanut luonnollisesti duunia tänkin päivän. Aamu meni edellisten kesien löytöjä dokumentoidessa Villa Lantessa, päivällä käväsin sitte Soprintendenza Archeologica di Roman pääkallonpaikalla jututtelemassa paikallisia guruja ja tsekkaamassa, mitä viime vuoden löydöille oli tehty. Täytyy myöntää, että ne näyttivät varsin hyvältä, ilmeisesti ainakin tuo muinaisesineiden konservointi tapahtuu suhteellisen asiallisesti täällä päin maailmaa. Sen jälkeen oli vielä rennohko palautehetki Terminin lähettyvillä gradun ohjaajan kans, fiksailun varaa on vielä, tottakai, mutta meitsin uudet johtopäätökset otettiin kyllä varsin hyvin vastaan. Jospas sitä ihan oikeesti valmistuis tossa syksyllä.

Iltasella tuli pööpöiltyä känpillä ja käytyä suihkussa (taas tänään oli reilut +30 astetta varjossa), minkä jälkeen rupesi hiukomaan siihen malliin, että suuntasin Trastevereen pöperölle. Vanha kunnon Popi-Popi sai toimia taas ruokapaikkana, kummempia konstailematta bruschettaa valkosipulilla ja spaghettia alla carbonara, eli karkeasti ottaen munakokkelilla ja pekonilla. Varsin täyttävä setti, eikä maksanut liikoja. Kotimatkalla sitten poikkesin Trasteveren aukion läpi ja käveleskelin vähän pikkukujilla huvikseni; jolloin yhtäkkiä sitten näin sen. Nimittäin Mika Häkkisen virnuilevan naaman, helevetin ison kokoisena pimeydessä. Piti jäädä tuijottamaan näkyä hetkeksi, siinä määrin se oli päräyttävä kohtaaminen näillä leveysasteilla. Seuraavana uteliaisuus sitten potki hämmennystä vyön alle, ja oli pakko käydä tsekkaamassa, jotta mitä helevettiä. Naamataulu osoittautui keskikokoisen kojun taustakankaaksi, mikä törötti keskellä ei-mitään jollain nimettömällä aukiolla keskellä Trasteveren kujia. Kojussa pojotti kaksi suhteellisen hehkeää naishenkilöä, joten eikun tiedustelemaan tyttöjen asiaa. Kyseessä oli ilmeisesti jokin "jos otat, et aja" -kampanja, jota sponssasi yllättäen Johnnie Walker -viski, ja palkintona osallistumisesta kampanjaan tekstarilla oli mahdollisuus voittaa rundi DTM-radalla Valle Lungossa (en ole varma nimestä, jotain ton suuntaista se tytsy sopotti?) itsensä Häkkisen kuskaamana. Tosin Häkkinen kirjoitettiin julisteissa ja kojun kankaissa "Hakkinen", liekö sitten Mikan paha kaksoisveli. Koukkuna oli se, että kilpailussa luvattiin maksaa matkat, majoitus ja safkat, jos kilpailun voittaja asuisi yli 50 km etäisyydellä Valle Lungosta(?). Eli periaatteessa mut lennätettäis Suomesta Italiaan ilimatteeksi ja vielä pääsisin Häkkisen biilissä huristelemaan. Hetken aikaa funtsin osallistua, mutta koska missään ei mainittu tekstarin hintaa, epäilin vilppiä, ja paranoidina tyydyin ottamaan vastaan vain tyttöjen tarjoaman avainlenkin, jossa mainostettiin Johnnie Walkeria.

Jotenkin kaikki baarit, joiden ohi käppäilin matkalla känpille, vaikuttivat turhan meluisilta ja täysiltä. Liekö sitä tulossa vanhaksi, mutta päätin sitten vain nauttia hieman Lagavulinia känpillä kaikessa rauhassa. Paskaaks sitä jostain juhannuksista, mulla on JUHAnnus joka päivä. Nojoo, eipä tässä taaskaan tän kummempia,

Piis änd aut,

--RoomaTurri

Töttöröö. Eilen olin sitten Iron Maidenin konsertissa, josta tulikin sitten ainakin olosuhteiltaan varsin infernaalinen teemaan sopivasti, tai sopimattomasti, mistä nyt sattuukin tykkäämään. Populaa oli varsin runsaasti, faktuaalista tietoa mulla ei ole, mutta jostain osui silmään että noin 24 000 lippua olis myyty. Stadio Olimpico olikin ehkä noin 1/3 täysi, eli varmaan jotain yli 20 000 on ollut sisässä.

Lämppäreinä oli Sadist, Lauren Harris, Mastodon, Machine Head ja Motörhead, vaikka lämppäämistä ei olisi kyllä tarvinnut henkisesti eikä fyysisesti: Maiden oli selkeesti se pumppu, mitä oltiin tultu kattomaan, vaikkakin italiaanoihin tuntui uppoavan varsin hyvin ainakin Machine- ja Motörhead. Sadistia en ollut aikaisemmin kuullut, mutta vähän samanlinjaista mättöä oli Machine Headin ja Mastodonin kanssa, toimi ihan ok. Kaksi viimeksi mainittua puolestaan toimittivat niin hyvän setin kuin saattoi odottaa, pogoamista esiintyi ja moshpittejä laitettiin pystyyn. Ja minä hikoilin kuin lihotuskuurilla ollut possu joulun alla, lämpötila oli nimittäin siinä reippaasti yli +30 asteen tietämillä, eikä siellä hornankattilassa tietenkään mitään varjoa ollut (siis permannolla, kuka helevetin tissiposki istuu varjossa penkillä ku metallimiehet soittaa menevää möykkää). Tämän lisäksi olin niin hc maidenfani, että mulla oli semmonen varsin paksu Iron Maiden -teepaita päällä, musta väriltään, tottakai. Eli kukapa sitä suomalaista miestä kiduttais, jossei mies itte.

Illan heikoin lenkki oli selkeesti Lauren Harris, joka oli kyllä hyvin vetävä tipu, muttei oikein tajunnut että se mikki on sen takia että se ääni kuuluis, ei tarvi huutaa niin perkeleesti. Taustapändi jäi vähän tämän tytsyn rääkymisen varjoon, mikä oli sinänsä sääli, sillä suhteellisen munakkaita kitarasooloja lukuunottamatta ko. yhtye muistutti auttamatta teinivinkeistään uloskasvanutta Avril Lavignea. Eli aika köyhä veto muuten pernojarepivässä metallikattauksessa. Oliko se tsiksi sitten oikeesti jotenkin sukua Maidenin Stevelle, ei selvinnyt mulle illan aikana. Eikä kyllä kiinnostakaan niin paljoa, että googlettaisin.

Lemmy oli tietty ihka aito Lemmy; "next song is from our earliest albums; everybody hates it, but we don't care, we'll play it anyway." Tiukka haara-asento, naama peruslukemilla, ja tulihan se Ace of Spadeskin sieltä. Sitten paikalle rysähtikin illan pääakti: ekat biisit revittiin uusimmalta lätyltä, sen jälkeen tarjoiltiin lähinnä hittipotpureita, joita katkaisi aina aika ajoin uudemmat tuotokset. The Number of the Beastin aikana lavan taustalla kävi vierailemassa itse Vanha Kehno; itse katsoin eka että kappas, Ratzingerikin on heittänyt casual wearit niskaan ja piipahtanut vierailemassa lavalla, mutta se olikin joku vuohennaamainen hehkuvasilmäinen piru. My bad, yhdennäköisyys on hämäävä. Pändin nimikkobiisin aikana Eddie sitten saapui tankilla paikalle yrittäen kovasti kiikaroida meitsiä tykin tähtäimeen, mutta viduiksi meni. Arkeologininjoja ei niin vain spotatakaan yöllä. Tästä harmistuneena Eddie haki sitten kalashnikovin, ja saapui encorejen aikana riehumaan lavalle. Gers kuitenni hoksasi uhkaavan tilanteen, ja urheasti kitarallaan miekkaillen pakotti kaikkien rakastaman zombiejamppamme perääntymään lavalta. Maidenin poikien häipyessä viimeisen kerran lavalta pärähti soimaan - aivan oikein - Pythonin irvileukojen hilpeä ralli "Always look on the bright side of life". Tämä oli minullekin merkkinä lähteä tallustelemaan kämpille, työaamu kuitenni tiedossa ja kaikkee.

No loppuiko illan seikkailut tähän? Ja vitut. Stadionilta vyöryvät ihmismassat tukkivat liikenteen täysin, joten bussioptio oli aika surkea tulevaisuudennäkymiltään. Niinpä päätin mennä jalan, sillä "eihän sieltä Stadio Olimpicolta nyt NIIIN pitkä matka ole Trastevereen, josta saan sitte bussin känpille". Niin niin. Puoli tuntia tallusteltuani juolahti mieleen, että olisiko sittenkin voinut sen bussin odotella, mutta kun kerran olin päättänyt kävellä, niin sittenhän perkele kävellään. Kävelymatkalla törmäsin sitten muun muassa... ööö... sanotaanko "yön kaunottariin", joilla olis ollu mulle ihan kauheesti asiaa, mutta päätin kuitenkin jatkaa matkaa toivottaen neideille hyvät yöt. Castel SanAngelon kohdalla oli jotkin yökirppikset pystyssä, ja muutenkin populaa vaikutti olevan varsin asiallisesti liikkeellä. Ilmeisesti Roomassakin tunnetaan pikkulauantain käsite.

Päästyäni 115-linjan päätepysäkille hurruuttelin bussilla Trastevereen, josta oli tarkoitus napata bussi numero 44 känpille. No, kolme varttia odoteltuani mulla paloi hihat, ja kävelin sitten perille. Mikäli olisin jättänyt bussiseikkailut väliin, olisin ollut nukkumassa varmaan jo melkein tuntia aikaisemmin. Vitun italialainen julkinen liikenne. Pari tuntia sain siis uppoamaan kotimatkaan, joka olisi mennyt reilussa tunnissa pelkästään kävelemällä, bussilla varmaan parikyt minsaa. Oli hilpee päästä nukkumaan jalat jumissa seisomisesta, hyppimisestä ja kävelystä.

Tänään sitten lyötiin ikävä niitti meitsin graduun: saivat perkele kumottua yhden mun johtopäätöksistä. Noh, eihän se auta taistella tosiasioita vastaan, se väite putosi täysin perustellusti työstäni pois ja jäljelläolevilla jatketaan toistaiseksi. Surkea tutkijahan se semmonen olis joka takertuu omiin teorioihinsa, vaikka todisteet väittää muuta. Harmittaahan se silti, olisi ollut aika miehekästä räjäyttää pommi tutkimuksen suhteen. Joskus toiste sitten.

Joo, palaillaanpa taas asiaan kun jotain tapahtuu. Juhannuksia kaikille,

--RoomaTurri