IRC-Galleria

Tänään on raskausviikkoja tasan 40+0, mikä tarkoittaa sitä että tuo pieni poika on kasvanut kohdussani 38 viikkoa. Julius syntyi viikolla 39+6 eli näillä tienoilla hän oli vuorokauden ikäinen pieni tuhisija joka katseli suurilla vauvansilmillään minua ja isäänsä Jorvin perhehuoneessa. Pienet kädet alkoivat huitoa kun hän oli nälissään ja oli osan ajasta puettuna pelkkään harsovaippaan kesän kuumuuden vuoksi.

Ensimmäisen raskauden jälkeen olin sitä mieltä että raskaana on mukava olla. Olin terve ja energinen heti alkuvaiheen ällötysviikkojen jälkeen. Oikeastaan mikään ei rajoittanut elämää, vasta kahtena viimeisenä viikkoina helteet saivat olon vetämättömäksi. Synnytyskin tuli ihan puun takaa ilman että sitä osasi niin odotella ja aavistella. Olimme katsomassa elokuvaa kun säännölliset supistukset alkoivat yhdellä kertaa ja kahdeksan tunnin päästä siitä nostettiin nyyhkyttävä nyytti vatsan päälle. Raskaus oli helppo, synnytys oli helppo - ainoa mikä oli alkuun vaikeaa oli vauvanhoito kun koskaan en ollut vaippaa vaihtanut tai pientä sylissä kantanut.

Tämän toisen raskauden aikana olen pyytänyt Lauria muistuttamaan minua erinäisistä vaivoista heti jos hairahdun vauvakuumeilemaan enää ikinä.
Pahoinvointi kesti pitempään ja väsymys pientä lasta hoitaen oli ihan toista luokkaa kun ei voinut levätä oikeastaan ollenkaan. Tämän "talven" säätilat tekivät vielä tallihommista erityisen raskaita kun lykki kottikärryjä upottavassa liejussa ja tuntui että aamusta iltaan piti puurtaa erinäisten asioiden kimpussa. Keskiraskauden hyvä aika hurahti todella nopeasti ja vaivaisuus iski jo aika pian +30 jälkeen.

Nyt onkin viimeiset pari kuukautta ollut kaikenlaista kremppaa.
Vatsa valuu maata kohti ja kävely muistuttaa päivä päivältä enemmän ankan vaappumista. Välillä vatsa ei toimi ollenkaan ja välillä liian hyvin. Painokin voi vaihdella pari kiloa ihan tuosta vaan ja usein närästää ja väsyttää kun ei öisin saa nukuttua.
Päänsärkyä oli tottakai välillä yhteen menoon 1,5 viikkoa.

Pahinta on se, että neuvolassa, sairaalassa ja tuttavilta on kuullut että varmasti se syntyy ihan kohta. Kaikki ovat olleet sitä mieltä että mahakin on niin alhaalla ettei mene lasketun yli.
Pah, en jaksa uskoa että sairaalaan päästään tänäänkään, joten niin ne viikot vaan hurahti näille lukemille ja odotus jatkuu edelleen. Sattuu ja kolottaa vähän kaikkialle, kunto loppuu lapsen kanssa pihaleikeissä (plus nyt sinne ei voi oikein mennä kun on kurapaskaa kaikkialla) eikä mitään projekteja viitsi aloittaa kun ne jäävät kesken kuitenkin.

Ihmiset soittelevat ja kysyvät että joko joko... Eilen soitti naapurin Leena, maanantaina Janne ja faija sunnuntaina kun olin hänelle viime viikolla uumoillut puhelimessa että vauva olisi sylissä viimeistään viikonloppuna. Toisin kävi. Ihmiset ymmärtäisivät sen että ehtiihän siitä sitten kuulla, ei se niin minuutin päälle ole.

Myös se ärsyttää miten oman kropan tarkkailu korostuu eikä sille voi mitään. Kun ei sitä aikaa pysty täyttämään kunnolla tekemisillään niin jokainen nivelen naksahdut tulee rekisteröityä ja tuntemukset saavat uusia mittasuhteita. Niitä ei voi verrata normaaliin koska ne kokee ihan eri tavalla. Joku alavatsan pieni nippailu tuntuu suurelta kun siihen keskittyy ja tunnustelee sen nyansseja. Sellaisia sisäänpäin kääntymisen hetkiä tulee vietettyä paljon, eikä tunnin makaaminen täysin liikkumatta itseään kuunnellen ole vielä edes pitkä aika.

Pinna on kireällä mutta ei se mitään.
Luulen että ensimmäinen asia jota tunnen kun tiedän synnytyksen alkaneeksi on valtaisa helpotus. Sitten vasta aletaan järkätä käytännönasioita.
Sitä ennen ensimmäinen huoli onkin se, että huomaanko moisen ylipäätään ajoissa. Ihan kuin vauva muka pääsisi putoamaan pöksyihin huomaamatta ;)