IRC-Galleria

Eilen sain kuulla että eräs kaveri, jonka olen tuntenut varmaankin noin 9 vuotta oli tappanut itsensä. Kaikista hulluinta siinä oli se, etten olisi ikinä, en ikimaailmassa osannut kuvitella että hän voisi tehdä jotakin sellaista. Todennäköisesti se oli kumminkin hetken mielenhäiriö, eikä hän sitä sen enempää ollut tai kauempaa ollut suunnitellut.

Noh, tuon kuultuani ajattelin että lähden hieman pyöräilemään, hieman yrittäen siten selkeyttää ajatuksiani sekä koittaa tajuta että miten tuohon koko juttuun nyt suhtautuisi. Ajattelin myös hyödyntää sitä pyöräreissua siten että käyn tuolla hieman kauempana olevassa kaupassa ostamassa ruokaa, sillä se on halvempi kauppa kuin tuo lähikauppa jonka valikoimakin on kirjaimellisesti onneton.

Siinä matkalla oli sitten sellainen aika jyrkkä alamäki jota pyöräilin. Siinä alamäessä oli pyöräilemässä myös sellainen noin 4-5 vuotias pikkutyttö. Oli todennäköisesti juuri vähänaikaa sitten saanut apupyörät pyörästään pois. Kun huomaan tytön niin hiljennän vauhtiani. Tämä tyttö kumminkin huomaa että hänen takaansa on tulossa joku, sekä kääntyy katsomaan taakseen. Samalla kun hän katsoo taakseen hän menettää jotenkin pyörän liikeradan hallinnan. Kaartaa eka vasemmalle, sitten hän koittaa korjata sitä oikealle, mutta tekee jotenkin liian nopean käännöksen (sekä tie oli asfalttia jossa oli hieman hiekkaa sekä irtokiviä päällä) sekä kaatuu todella pahan näköisesti. Pysähdyn siihen hänen viereensä. Tytön toisesta jalasta, toisesta käsivarresta/kämmenestä sekä poskesta ja leuasta on iho hyvinkin pahasti rikki sekä asfaltti-ihottumalla. Tämä tyttö itkee ihan helkkarin kovaa maassa pyörä päällään. Nostan pyörän hänen päältäänsä pois, ojennan käden sekä kysyn että sattuiko pahasti ja pystytkö kävelemään. Tyttö ei vastaa mitään, vaan nostaa itsensä jaloilleen, jolloin tajuan että hän ainakin onneksi pysyy pystyssä ja kävelemään kykenee. Kysyn että missä hän asuu, sekä että onko hänen koti kaukana? Siihenkään tyttö ei vastaa mitään vaan itkee vain todella kovaa. Hän kumminkin osottaa sormellaan jonnekkin epämääräiseen suuntaan. Sanon hänelle että voin taluttaa hänen pyöränsä ja auttaa hänet kotiin, sekä ettei tässä ole mitään suurta hätää. Talutan oman pyöräni, sekä otan tämän tytön pyörän kainalooni, sillä se on niin pienikokoinen että saan kannettua sen hyvin kainalaossa. Tyttö lähtee käveleen, vieläkään mitään sanomatta sekä itikien naama kyyneielistä ihan märkänä, sekä osoittelee välillä sormellaan jonnekkin satunnaiseen suuntaan. Koitan lohduttaa tyttöä puhumalla lempeästi hänelle ettei ole mitään hätää, että pian olet kotona ja sitten kaikki on ihan hyvin.
Tytön koti oli siinä parin-kolmen korttelin päässä. Kun sitten vihdoin saavuttiin tämän pihaan, niin siellä oli pihassa hänen äitinsä rööki suussa ja viinapullo kädessä.
Hänen äitinsä ei aluksi edes noteeraa tytärtään mitenkään vaan kiittittää heti ensimmäisenä huomionsa minuun. Hän tulee luokseni ja alkaa agressiivisesti kyselemään että mitä mitä teen siellä sekä että miksi olen hänen tyttärensä seurassa. Kerron mitä tapahtu, sekä sanon pelästyneen suuresti sekä auttaneeni häntä selviytymään kotiin. Sitten tämä äiti alkaa huitomaan minua sekä huutamaan minulle että "HUS POIS TÄÄLTÄ! EI TÄMÄ KUULU SINULLE OLLENLAAN! MENE TIEHESI SIITÄ!" Menen ihan hämillenni ja vastaan siihen vain vain että anteeksi nyt hirveästi että halusin vain auttaa sekä hyppään pyöräni kyytiin ja lähden hiljakseen ajelemaan siitä pois. Vasta siinä vaiheessa tämä äiti ottaa ensimmäisen kontaktinsa itkevään tyttäreensä alkaen huutaan hänelle kiroillen "KATSO NYT MITÄ TEIT! VAATTEET IHAN RIKKI JA VERESSÄ! KATSO NYT MIKÄ SOTKU!" sekä repii tytärtään samalla sisälle, ja tämä tyttö vain huutaa kovempaa ja kovempaa.

Tuosta tytöstä ei ainakaan ole kasvamassa hirveän tervettä lasta tuollaisella kohtelulla. Olin myös jotenkin todella herkässä tilassa sen aijemman kuulemani uutisen myötä, niin tuon kokeminen sai jotenkin minun tunteet ihan helvetin solmuun hetkeksi. Tuli sellainen tunneryöppy jota vain en sillähetkellä kyennyt mitenkään käsittelemään. Se miten se äiti kohteli minua ja lastaan tuntui jotenkin niin epätodelliselta. Jotenkin se koko energia joka siitä äitistä kumpusi, oli jotenkin niin pelkkää vihaa ja ahdistusta. Minua säälitti se tyttö. Aloin itkemään ja mietin että minun on ihan pakko ilmoittaa tuollaisesta käytöksestä sosiaaliviranomaisille. En tosin sitten tehnyt sitä, sillä kun olin päässyt kotiin niin olin vielä jotenkin niin tunnetilalukossa etten minä voinut oikein tehdä mitään, ja nytten jälkeenpäin on jotenkin sellainen olo ettei se pakosti mitään auttaisi, tai jotenkin vain koen sen... turhana...

Noh, purin sitten senkin tunnelukon pyöräilemällä sellaisen melkein 30km lenkin. Jäi eilisestä päivästä kyllä jotenkin niin outo olo itselleen, etten ehkä ihan täysin vieläkään pysty käsittään niitä tunnetiloja mitä koin

Mutta elämä menee eteenpäin, ja tänään pitää keskittyä tähän päivään.

Rauhaa ja rakkautta kaikille, sekä R.I.P rakas ystäväni