IRC-Galleria

Mä heitän taas yhden tupakantumpin ulos ikkunasta, ja hetken mietittyäni, tai oikeastaan lainkaan miettimättä, mä heitän perään myös puhelimeni. Vauhtia on taas ripauksen verran yli 120 kilometriä tunnissa (satasen alueella, no jaa), niin että mä en kuule, miten puhelin hajoaa osuessaan maahan, mutta mä en välitä – mä voin kuvitella, miten helvetin hurmaavalta se kuulostaisi. Mä herkuttelen ajatuksella siitä, että voi kunpa mun pomoni kuulisi tuon: ex-pomohan se nykyisin kyllä on, mutta yhtä kaikki. Se voisi olla kannanotto herra Markku Ahtia vastaan: minä en näitä puhelimia myy enkä käytä, koska sulta ei saatana saa edes puhelimelle takuuta, vaikka se on kai joku laillinen juttu. Niin se on, tämä on kannanotto kaikkea mahdollista vastaan.

Jumalalla on jotain vastaan mun kannanottoa Markku Ahtia vastaan. Auton konepellin alta alkaa tulla savua, mä koukkaan nopeasti pientareelle ja hyppään ylös autosta, mietin kuumeisesti mitä autokoulussa sanottiin tällaisista tilanteista. Sanottiinko mitään? Mä hapuilen puhelintani, valmiina googlaamaan tai soittamaan isälle – kumpi nyt on nopeampi tapa selvittää, olenko mä tai mun autoni tai molemmat välittömässä vaarassa, mutta sitten mä tajuan, että puhelin on pillunpäreinä pitkin tietä pari kilometriä takaisinpäin – niin pitkälle mä pääsin pakoon puhelintani. Mä turhaudun, marssin takaisin auton luokse, avaan oven, avaan konepellin vivusta ja marssin sitten kiukuissani auton nokan eteen. Konepellin alta puskee tummanharmaata kitkerää savua, mä nostan konepellin kunnolla ylös ja tuijotan savuavaa Santeri-raukkaa.

”Tähänkö meidän yhteinen taival päättyikin”, mä mutisen tuijottaen synkkänä moottoria, josta mun pitäisi kai ymmärtää jotain mutta josta en rehellisesti sanottuna ymmärrä yhtään mitään. ”Liian nuori kuolemaan, ei vielä edes kahtakymmentäviittä ikävuotta sinulla. Olit rakas ystävä.” Silmiäni pyöritellen ja päätä pudistellen mä menen hakemaan takakontista ES-tölkin, sihautan sen auki ja kohotan sitä avonaiselle konepellille surumielistä näytellen. ”Kaikille hyville muistoille.” Savuaminen hiipuu kuin meidän yhteisiä muistoja kunnioittaen. ”Sä lähdit arvoisellasi tavalla; jätit mut keskelle erämaata kojoottien ja susihukkien syötäväksi. Autojen taivaassa sulla on toivottavasti hyvä olla. Toisaalta, olisit voinut kolme kilometriä aikaisemmin hajota, sillä mulla ei ole puhelinta. Tietenkään sun ei olisi tarvinnut hajota ollenkaan, mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan.” Vakavana mä hörppään energiajuomaa. ”Olit hyvä ystävä, rakas Santeri Ford Fiesta, syntynyt hamana vuonna 89, kuollut tänä jumalan päivänä. Mä en muista kyllä päivämäärää, enkä voi tarkistaakaan, koska mun puhelin on kahden kilometrin päässä. Kerrotko mulle, Santeri, miksi vitussa mä keskustelen sun kanssasi? Tai monologaan sulle. Sama se.”