IRC-Galleria

Ei päivä ollut ehtinyt pitkällekään, kun Jari avasi jo ikkunan.

Samaan aikaan toisaalla:

"Miksi meidän pitää lähteä keräämään käpyjä?", pikku-hukat yhteen ääneen marisivat.
"Nyt perkele suut suppuun", isä-karhu karjaisi.
"Okei", pikku-hukat mumisivat lähtiessään keräämään käpyjä.
"Et olisi noin julma", nappisilmäinen äiti-mamma sanoi isä-mammalle.
"Nyt perkele suu suppuun", isä-karhu karjaisi.

Jarin päivä oli vasta edessä. Aamutoimien jälkeen hän lähti tuttuun tapaan kalastelemaan järven rantaan. Kulkiessaan polkua pitkin järvelle, hän huomasi ketunleivän.
"Mistähän nuokin ovat saaneet nimensä", Jari tuumi.
"Ennen vanhaan ketut keräsivät kasveja luonnosta ja tekivät niistä herkullista leipää", kettu vastasi puun takaa.
"Niinpä tietenkin, miksen sitä aikaisemmin ole tajunnut?", Jari päästeli miltei ääneen nostaessaan todella suurta ketunleipää huulillensa ja pisteli sen poskeen.
"Etpä tietenkään, sinähän olet vain kurja poika", kettu vastasi myhäillen.

Jari jatkoi matkaansa rantaan, mutta vasta perille päästyään huomasi unohtaneensa virvelin kotiin.
"Permanto soikoon", hän manasi.
"Täytyy varmaan jättää kalastelut väliin tältä päivältä ja tehdä pieni souturetki sen sijaan", Jari tuumi, "Harmi vain. Olisi ollut mainio kalasää".
Jari työnsi rivakoin ottein vanhan puuveneen vesille, mutta pahaksi onnekseen unohti hypätä itse kyytiin.
"Pirskatti, jo kolmas vene tällä viikolla!", "Tänään menee sitten kaikki pieleen", Jari aavisteli ikään kuin olisi tiennyt, mitä tuleman pitää.

Kettuperhe oli sillä aikaa jo lähtenyt aamukävelylleen. He törmäsivät metsätiellä muuan maanviljelijään ja pistelivät sen poskeensa. Kylläisinä ketut jatkoivat matkaansa kohti juomapaikkaa, joka oli pienessä poukamassa järven rannassa.

Jari potkiskeli rapuja hiekkarannalla ja suunnitteli jo palaavansa kotiin epäonnistuneen retken vuoksi. Sitkeänä miehenalkuna hän ei kuitenkaan antanut periksi, vaan vaihtoi koordinaatit kohti järvenpoukamaa, jossa hänellä oli tapana käydä aurinkoisina päivinä uimassa.

"Hitto, alkaa sataa", Jari sanoi vähän ronskiin tapaansa ja korjasi olkapäille liehuvaa tukkaansa. Samassa Jari astui liejuiseen mutaan ja jäi jalastaan kiinni. Voitte varmaan arvata, mitä Jarin suusta lipsahti...

# Jatkuu ensi viikolla

"Perkele!", "Että pitikin astua mutaan", Jari päästeli kovaan ääneen.
Taustalla puolukoita kerännyt hahmo päätti astua esiin ja sanoi: "No, no, no. Ei vanha viisaus suotta sano näin. Ollos muta missä tahansa, ollos päivä tahi yö. Ei suden hukka paha, mutta Jari-pekan syö. Kunnes aurinko laskee ja valo häipyy unholaan. Saa hukka-parka aterian ja nälkä vaipuu unholaan."
"Mitä tuokin nyt sitten tarkoitti", sanoi Jari kääntyessään äänen suuntaan, mutta hahmo oli jo kadonnut.

Jari ei päässyt liikkumaan, sillä hänen jalkansa oli edelleen tiukasti kiinni mudassa. Ilta alkoi hämärtyä ja Jarin maha alkoi kurnia.

"..aurinko laskee...aterian...nälkä vaipuu unholaan, niinpä tietysti!", mietiskeli Jari ja huomasi vieressään puolilleen kerätyn puolukkakorin.
"Mummohan halusi antaa puolukoita!", Jari päätteli, muttei huomannut, että puolukoiden tuoksu oli houkutellut muuan kettuperheen paikalle.

Jari pisteli puoluikoita naamariinsa kuin viimeistä ateriaansa, kunnes yhtäkkiä Isä-Karhu ilmestyi paikalle puun takaa.
"Noniin, jahas, jahas. Että puolukoita vai?", Isä-Karhu jutusteli astellessaan lähemmäs Jaria.
"Sen parempi, sen parempi", Isä-Karhu jatkoi ja lipoi huuliaan.
"Isä-Pappa, saadaanko mekin?", pojat kysyivät taaempaa.
"Nyt perkele suut suppuun ja niitä käpyjä keräämään!", huusi Isä-Kettu naama punaisena.
"Nyt perkele suu suppuun!", karjaisi äiti-mamma.

Tuli hyytävän hiljaista. Puut lakkasivat heilumasta ja oravat pysähtyivät paikoilleen. Isä-pappa kivettyi, eikä kerta kaikkiaan saanut suutansa avattua. Kului useita sekunteja, ellei minuutteja, ellei tunteja. Ellei Jari olisi saanut kuningasideaansa, tilanne olisi vireillään varmasti vielä tänäkin päivänä.

Hiljaisuuden vallitessa Jari oli saanut ujutettua jalkansa pois sukastaan ja päässyt irti mudasta. Jari käytti tilaisuutta hyväkseen ja kömpi pois paikalta. Turvallisen välimatkan saavutettuaan Jari huokaisi helpotuksestaan, mutta muisti pian mummon sanat.
"Puolukat!", Jari karjaisi, mutta liian myöhään. Kettuperhe istui jo nuotion ääressä suupielet puolukasta punaisena ja tyytyväisenä kuin sika karsinassaan.

Radiosta soi Jari Sillanpään Varastetut helmet ja Jari mietti kuumeisesti, mitä tuona päivänä oli tapahtunut.
"Mummo...puolukkakori...ketut...mä en tajuu", Jari pähkäili vielä nukkumaan mennessäänkin.

"Ketunleivät!", "Tietenkin.", Jari heräsi kuin noiduttuna keskellä yötä.
Tuo rohkea poika otti lakkinsa toiseen ja kiväärin toiseen käteensä, ja lähti painelemaan kohti rantaa. Kuten arvata saattoi, pitkin polkua oli ripoteltuina pieniä leivänpalasia aina järvelle asti. Ripeästi Jari jatkoi matkaansa järvenpoukamaan ja heitti leivät sorsille, jotka olivatkin jo saapuneet paikalle.

"Vaara vaanii puun taa, vaan ei se Jari-Pekkaa haittaa. Oman henkikultansa, leivillänsä pelastaa. Ketun herkku, Riitan herkku, ketuille se maistaa. Ei Jari-Pekkaa tarvitsekaan paistaa", ääni kuului kaukaisuudesta.

"Ahaa, tiesin tämän", Jari totesi, "Ketuilla tarkoitettiinkin sorsia ja nyt kun olen syöttänyt leivät sorsille, voin palata kotiin."
"Puolukat ja ketut olikin vain hämäystä", Jari naureskeli ja lähti kävelemään kohti kotisohvaa.

Ketut ampaisivat puun takaa ja söivät Jarin. Isä-Karhun mahasta kuului: "Hitto vieköön!"