Tunnen itseni näkymättömäksi, katso minua silmiin, ne ovat täytetty kyynelillä. Kerro minulle tunnetko samoin, tarvitsen sinua nyt.
"Anteeksi siitä hämmentymisestäni juna-asemalla eilen :) Mutta on minullakin tunteita sinua kohtaan :)"
En saattanut uskoa silmiäni kun tuo viesti putkahti Facebookkini postilaatikkoon kuudes marraskuuta viime vuonna, päivä sen jälkeen kun olin kertonut ihastukselleni tykkääväni hänestä. Se oli ihan absurdia, omituista, miten se edes oli mahdollista? Ensimmäinen ihastukseni ikinä ja jätkä tykkää myös minusta... elin kuin sadussa.
Kaikki meni niin hyvin... kunnes hän alkoi käyttäytyä oudosti tammikuun puolessavälissä. Välttelee. Ajattelin että se on vain ohimenevää, kyllä se jossain vaiheessa lutviutuu... ei. Tilanne pysyy samana koko ajan, ihastus välttelee minua kuin olisin joku myrkyllinen käärme. Tilanne on sama edelleen. Sydämeni ei kestä tätä repimistä enää kauaa. Jos hän hetkenkin katsoo minua niin ajattelen heti toiveikkaasti - tykkääkö hän minusta vielä?
En tiedä enää mitään. En tiedä mitä toivon, mihin uskon ja mitä haluan. Tunnen nyt etten edes halua ihastua tämän jätkän jälkeen. En halua. En enää koskaan.
