IRC-Galleria

Muutamia vuosia sitten - tarkasti sanottuna alkuvuodesta 2004 - luin R. C. Sproulin kirjan Jos Jumala on olemassa, miksi on ateisteja. Kirja on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu. Tein siitä lyhennelmän ja keskustelunaloituksia Suomi24:ään otsikolla Ateismin psykologia, nimimerkki Unboiled Nails.

Katkelmia kirjasta:

Jos Jumalaa ei ole, niin miksi on uskonto? Suurista ajattelijoista esimerkiksi Freud, Feuerbach, Marx ja Nietzsche ovat selittäneet uskonnon alkuperää jonkin ihmisen psykologisen rakennepiirteen avulla. Luonnonpelko, toiveiden projektio, kaipaus vapautua syyllisyydestä ja ahdistuksesta, taloudellisen vallankumouksen pelko ja olemattomuuden pelko kertovat kaikki psyykkisistä tiloista, joissa uskonto saattaa tuntua houkuttelevalta.

Freud viittasi sivilisaation yksilöön kohdistamiin rajoituksiin etsiessään ratkaisevia tekijöitä, jotka ovat vaikuttaneet uskonnon syntyyn.

Mielikuva Jumalasta Isänä on myös tärkeässä asemassa uskonnon syntyä tarkasteltaessa, sillä se liittyy syyllisyysilmiöön. Teoksissaan 'Totem and Taboo' ja 'Civilization and Its contents' Freud toi julki hypoteesinsa taistelusta alkuheimon päällikköisän ja nuorten poikien välillä, taistelusta, joka huipentui isän murhaan. Nuorukaiset kärsivät tekonsa vuoksi omantunnontuskia, joita lievittivät vain poismenneen, sittemmin jumalaksi korotetun isän muiston palvonta ja lepyttäminen.

Luonnon pelko ja isään liittyvä syyllisyydentunne luovat kohtalaisen perustan uskonnollisuudelle ja uskonnon harjoittamiselle.

Ludwig Feuerbachin antina 1800-luvulle olivat kritiikit sekä uskonnosta yleensä että erityisesti kristinuskosta. Feuerbachin pääväittämä oli, että "uskonto on ihmisen toiveajattelua". Kuolema on uskonnon katalysaattorivoima. Ellei kuolemaa olisi, ei olisi myöskään uskontoa. Feuerbach piti Kristuksen ylösnousemusta "ihmisen toivetoteutumana, jolla hän varmistuu välittömästi henkilökohtaisen olemassaolonsa jatkumisesta".

Marx näki uskonnon alkuperän omalaatuisena luokkataistelun ilmentymänä. Uskonnolliset opit ovat ihmisen luomuksia, jotka hallitseva luokka on keksinyt taloudellisen riiston välineeksi. Uskontoa käytetään hyödyllisesti välineenä, jolla estetään työläisten vallankumous.

Mikä tahansa näistä psykologisista projektioista voisi ehkä selittää uskonnon syntylähteen.

Psykologi voi esittää meille tietoa siitä, mitä ihmisen psyyke voi ja tahtoo synnyttää. Hän voi tarjota koko joukon mahdollisia syitä keksiä uskonto. Mutta on eri asia osoittaa, mitä ihmiset osaavat ja saattavat tehdä, kuin osoittaa, mitä ihmiset todellisuudessa tekevät. Vaikka osoitettaisiin, että ihminen pystyy tekemään salamurhan, se ei vielä riitä todistamaan, että hän on syyllinen murhaan. On tietenkin tarkoituksenmukaista osoittaa, että murhasta syytetyllä on motiivi rikoksen tekemiseen, mutta se ei todista hänen tehneen rikosta.

Freud, Marx ja kumppanit eivät yrittäneetkään todistaa, ettei Jumalaa ole olemassa. He olettivat Jumalan olemattomaksi jo etukäteen. He eivät käsitelleet kysymystä: Onko Jumala olemassa? Heidän kysymyksensä kuului: Koska Jumalaa ei ole, niin miksi on uskonto?

Sen osoittaminen, että ihminen kaipaa Jumalaa, ei kerro mitään siitä, onko jumaluutta tosiasiassa olemassa. Ellei pystytä todistamaan oikeaksi esimerkiksi periaatetta, että sellaista, mitä ihminen toivoo olevaksi, ei voi eikä ole olemassa, edelliset selitykset eivät valaise mitenkään ongelmallista kysymystä Jumalan olemassaolosta.

Voidaan osoittaa, että ihmisellä on kyky tuottaa itse uskonnollisia kokemuksia, mutta vaikeampi tehtävä on osoittaa, että hän myös tekee niin. On eri asia väittää, että ihmisellä on kyky luoda uskonto tyydyttämään psyykkistä tarvetta, kuin todistaa, että hän toimii niin.

Hyvää ajattelua, Sproul.

[07 02 13 päivällä.]


- - -


Jotkut väittävät siis, että Jumala on ihmisessä olevan kaipauksen tulosta, tarpeidemme luoma mielikuva- ja uskomusrakennelma, jonka tehtävänä on helpottaa eksistentiaalista ja irrationaalista vierauden kokemusta; mutta se, että psykologiset havainnot todistavat ihmisessä olevan tarpeen - irrallisuuden ja tyhjyyden kokemisen, joka voi synnyttää kaipauksen "Jumalan" puoleen ja saada turvautumaan uskontoon - ei vielä todista, ettei Jumalaa ole ja että ihminen turvautuu Jumalaan juuri tästä syystä, paetakseen itsensä ja olemisensa merkityksettömyyden kohtaamista.

Jotkut voivat toki paeta uskontoon tästäkin syystä, mutta yhtä totta on, että ihminen voi paeta uskontoon myös välttääkseen Jumalan kohtamista, koska Pyhän kohtaaminen merkitsee kriisiä, tietoisuutta syntisyydestä ja vaatimusta parannukseen.

Omavalintainen uskonto ja ateismi voivat olla samalla tapaa Jumalan korvikkeita. Ateismi vastaa ihmisessä olevaan tarpeeseen välttää Pyhyyden - Jumalan kaikkinäkevän katseen alla olemisen - trauma. Kumpikaan psykologinen väite - että ihminen luo Jumalan löytääkseen elämälleen korkeamman tarkoituksen, ja että ihminen luo ateismin päästäkseen kokemasta Jumalan katsetta - ei sinällään todista Jumalan olemassaoloa vastaan tai sen puolesta. Ne vain kertovat mahdollisia syitä teismille ja ateismille. Joka tapauksessa on hyvä muistaa, että myös ateistilla on sisäänrakennettu tarve ajatella niin kuin ajattelee, ja että Jumalan kieltäminen voi olla psykologisen tarpeen synnyttämä pakoreaktio yhtä hyvin kuin usko Jumalaan.

Kumpi on syy ja kumpi seuraus? Onko Jumala ihmisen sisäisen tyhjyyden ja kaipauksen luoma turvarakennelma, välttyäksemme kokemasta huimausta, kuvotusta ja ahdistusta olemassaolomme merkityksettömyyden äärellä, vai koemmeko elämän tyhjyyttä ja merkityksettömyyttä juuri siksi, koska Jumala on ja koska olemme Hänestä vieraantuneet?

Väitän että kaipaus on luonnollinen olotila pyrkien ohjaamaan ihmistä ainoan oikean vastauksen äärelle, jossa sisimmän nälkä tyydyttyy. Ainoastaan Jeesus voi tuoda todellisen rauhan ja vapauden. Kaikki muu on korviketta ja jäljitelmää.

[Kirjoitettu 07 02 13 iltapäivällä, viimeistelty illalla.]