IRC-Galleria

Tieteen kasvot – opettavaista tieteisfiktiota huomisen maailmasta


Tiedettä pidetään modernin ihmisen uskontona. Maailman tutkiminen ja tieteen sovellukset sanelevat länsimaalaisen kehityksen kulun ja mahdollistavat informaatioyhteiskunnan koossapysymisen, eikä sivistynyt ihminen voi enää kiistää tiedon mahtia. Mutta miten tiede oikeastaan on yhteydessä maailmaan – erillään mielikuvistamme?

Risto Isomäki esittelee romaanissaan Sarasvatin hiekkaa tieteen ja tutkimuksen puolia uudella, virkistävällä tavalla. Hän hylkää länsimaisen tieteen itsearvostuksen ja yhdistää relevanttiin tietämiseen niin luonnonhistorian kuin kulttuurirajat ylittävän ymmärryksenkin. Romaani on kertomus tieteilijöistä, jotka verkostoitumalla saavat tietoonsa suuren vaaran, joka uhkaa koko maapalloa.

Sarasvatin hiekkaa on kiistatta tieteilijän kynästä syntynyt teos. Kaikki tarinan päähenkilöt ovat tiedemiehiä, joten dialogi pursuilee informaatiota. Juonen etenemisen kannalta oleelliset puheenvuorot käsittelevät poikkeuksetta jotakin tutkimusta, ihmissuhteet eivät varsinaisesti määrää tarinan kulkua (vaikka ovatkin osa sitä). Kaikkitietävä kertoja on toimiva, sillä sen avulla lukijalle avautuvat niin tapahtumien taustat ja historian tapahtumat kuin maisemien monimuotoisuuskin, puhumattakaan tarinan henkilöiden sielunelämästä. Runsas tietopitoisuus riemastuttaa tiedonjanoisia: heti ensimmäisen luvun jälkeen tietää kaiken oleellisen syvänmerentutkimuksesta. Isomäen teos onkin ihanan opettavaista proosaa.

Tarinan tapahtumahetkellä – noin vuonna 2020 – tutkijat eri puolilla maailmaa hämmästelevät erilaisia toisistaan näennäisen kaukaisia luonnon tapahtumia ja tekevät uusia havaintoja. Nämä kuitenkin kietoutuvat myöhemmin yhteen, ja tutkijoille valkenee, että koko nykyinen sivilisaatio on tuhon partaalla. Isomäki yhdistelee taitavasti historian tapahtumia ja arkeologisia löytöjä ajankohtaiseen ilmastonmuutoskeskusteluun sekä ydinvoimaan, ja tuloksena on maailmanlopun skenaario. Päähenkilöille käy ilmi, että pohjoiset napajäätiköt ovat kenenkään huomaamatta sulaneet niin, että Ranskan kokoinen jäälautta on vaarassa irrota ja vyöryä mereen. Tämä tarkoittaisi jättimäistä hyökyaaltoa Atlantilla ja kaiken elollisen tuhoavaa ydinräjähdystä, kun rannikoiden sadat ydinvoimalat tuhoutuisivat samanaikaisesti.

Todelliset pelon väristykset aiheuttaa kuitenkin vasta jälkisanat-kirjoitus. Siinä Isomäki paljastaa, että on muuttanut tarinaan sopivammiksi ainoastaan kahta faktaa: erään oikeasti eläneen tutkijan nimen, ja eräs maisema on kuvattu todellista jylhemmäksi. Koko kaamea maailmanloppu voisi siis olla täysin totta. Kirjan vaikuttavuus ja mieleenpainuvuus perustuvat suurilta osin tähän.

Isomäen tieteenfilosofia on todelliselle tieteilijälle tyypillistä – siis hyvin idealistista. Kirjassa tiede on voimallista ja tutkimus erehtymätöntä, tutkijat viisaita ja toimeliaita. Tarinan päähenkilöt ovat tieteilijöitä kutsumuksesta, eivät suinkaan rahan tai kunnianhimon takia. He saavat suuret oivalluksensa oman, valtavan tietopohjansa avulla. Isomäen kuvaama tiedemies onkin oikea ihannekuva: epäitsekäs tiedon rakastaja.

Tieteenfilosofian määrittelyn mukaan keskeisin tieteen kriteeri – objektiivisuus – toteutuu Sarasvatin hiekassa monin tavoin. Tiede palvelee maailman ja ihmiskunnan yleistä hyvää eikä mitään kaupallista tai sotilaallista tarkoitusta. Tutkimus on sekä empiiristä että kriittistä, ja se nojautuu ihanteellisesti koko tiedeyhteisön yleisesti hyväksymiin periaatteisiin. Tiedon kumulatiivisuus ja konstruktiivisuus tulee esille tutkijoiden yhteistyössä: päähenkilöistä kukin on tehnyt oman osansa, jotta käsitys maailmaa uhkaavasta vaarasta saadaan kokonaisuudessaan muodostettua.

Tieteellä on tarinassa myös todellista paljon suuremmat vaikutusmahdollisuudet: heti tutkimustulosten varmistuttua saadaan koko maailma toimimaan ilman uskontojen tai politiikan jarrutusta. Isomäen tieteellinen optimismi on ikävä kyllä liioiteltua. Tosielämässä valtiot tuskin pystyisivät samanlaiseen yhteistoimintaan, vaikka tiedossa olisikin maailmanlopun uhka.

Isomäen kirjassaan esittelemä tieteenfilosofia on perusperiaatteeltaan kognitivistista, eli tieteen päämääränä on totuus maailman tilasta. Todelliset tieteen rakastajat (joihin Isomäen voisi teoksen perusteella katsoa kuuluvan) pitävätkin tiedettä ikään kuin totuuden raja-arvona. Tiede siis lähenee totuutta kaiken aikaa sitä kuitenkaan täysin saavuttamatta.

Kuten Sarasvatin hiekkaa opettaa, myös onnella on tärkeä osa tieteessä. Lopulta on oikeastaan sattumaa, että tarinan päähenkilöt sattuvat saamaan katastrofiuhan tietoonsa. Hyökyaalto olisi voinut yhtäkkiä vain upottaa puoli Eurooppaa kenenkään ennalta-aavistamatta. Ei siis ole mitenkään sanottua, että nykytiede olisi todella perillä kaikesta – emme välttämättä lainkaan huomaa monia tärkeitä muutoksia maailmamme tilassa. Huomionarvoista on myös se, että vaikka tarinassa tieto saakin rattaat pyörimään, tuhoa ei voida estää kokonaan. Tiede esitetään siis eräänlaisena objektiivisena tarkkailijana ilman todellista mahdollisuutta vaikuttaa tapahtumiin. Onko tiedosta mitään hyötyä, jos tuhoudumme kuitenkin?

Isomäen kaltaisia optimisteja kuitenkin on vielä jäljellä. Onneksi tieteen asema länsimaisessa yhteiskunnassa on edelleen vahva. Monista tiede tuntuu jopa viimeiseltä luottamuksen arvoiselta asialta koko maailmassa. Sarasvatin hiekassa kuvatun kaltainen turmeltumaton tiedeyhteisö onkin maailmamme sujuvalle kehitykselle välttämätön.

Samastumiseksi eli identifikaatioksi kutsutaan ilmiötä, jossa ihminen kokee yhteenkuuluvuutta jonkin toisen henkilön kanssa. Samastuminen voi kohdistua oikean elämän henkilöön tai, kun tarkasteltavana on jokin taiteen muoto, fiktiiviseen hahmoon. Samastumisen käsitteellä on eri merkityksiä sen mukaan, puhutaanko siitä psykologisena ilmiönä vai taiteen tutkimisen näkökulmasta. Siksi näiden välille on syytä tehdä selkeä erottelu.

Psykologiassa samastumisesta puhutaan monesti, kun tutkitaan vanhempien välittämiä malleja lapselleen. Freudin mukaan lapsen samastuminen omaa sukupuoltaan olevaan vanhempaan rakentaa sukupuoli-identiteettiä. Lisäksi lapsi omaksuu vanhempien arvot ja tavat, mikä kehittää hänelle toimivan superegon. Tällöin tapahtuu myös lapsen sosiaalistuminen eli kasvaminen osaksi omaa kulttuuria. Lapselle syntyy noin kolmen vuoden iässä kyky ymmärtää muiden ihmisten yksityistä kokemusmaailmaa (ns. mielen teoria), ja tämä mahdollistaa empatian ja moraalin kehityksen.

Taiteiden kannalta samastumisprosessi on hyvin tärkeä. Kaunokirjallisuudessa, elokuvissa ja teatterissa samastumisella on aivan erityistä painoarvoa, toisinaan musiikissakin sanoitusten myötä. Esineisiin tai asioihin ei voi samastua, joten roolihahmon on oltava esillä teoksessa.

Samastumisessa on kyse siitä, että vastaanottaja asettuu tarinan henkilön asemaan, eläytyy, projisoi ja tulkitsee tapahtumia subjektiivisesti ja näin pystyy käsittelemään suuria tunteita. Taidekokemusten elämyksellisyys perustuu suurelta osin tähän. Samastumisen voimakkuus ja kokonaisvaltaisuus riippuvat monesti sekä vastaanottajan omista asenteista ja mielialoista että teoksen laadusta. Pateettisen ja huonolla maulla toteutetun teoksen hahmoihin harvoin samastutaan kovin vahvasti.

Samastumiskokemus selittää osin sitä, miksi viihteen kulutus on meille niin mieluista. On eskapismia parhaimmillaan, kun saamme uppoutua fiktioon ja unohtaa oman elämämme. Samastuminen mahdollistaa kaikki ne tunnekokemukset, joista haaveilemme tai joita pelkäämme – ainakin elokuvan ajaksi. Vaikka näkemämme on vain näyttelyä, samastumisen kautta kokemamme tunteet ovat aitoja. Jo Aristoteles ymmärsi tämän merkityksen: hänen mukaansa katsoja samaistuu päähenkilöön katharsis-tapahtuman huipentuvassa dramatiikassa ja hänen sielunsa puhdistuu.

Samastuminen ei ole pelkästään tunne yhteenkuuluvuudesta roolihahmon kanssa. Hahmoon voidaan samastua kokonaisvaltaisesti tai osittain, tai jossakin tietyssä tilanteessa. Samastumisen aikana tapahtuu kuitenkin seuraavaa: roolihenkilöiden tunteet ja toiminta koetaan ikään kuin omaksi. Vastaanottaja voi tuntea iloa, surua tai vaikka raivoa roolihenkilön kanssa tai tämän puolesta. Samastuessaan tarinan henkilöön katsojassa herää halu vaikuttaa tarinan tapahtumiin: "Juokse jo karkuun, murhaaja on ihan takana!" Samalla unohdamme tarinan fiktiivisyyden.

Roolihahmojen läpikäymät ongelmat ja heidän tekemänsä ratkaisut nähdään usein universaaleina: vaikka maailma olisi tuhoutumassa, on tyttöystävä pelastettava. Tämä näkyy erityisesti valtavirtaelokuvissa, sillä useimpien teosten on suosiota saavuttaakseen käsiteltävä jotakin yleisinhimillistä ongelmaa. Näin saadaan myös välitettyä haluttuja arvoja ja normeja kohdeyleisölle.

Populaariviihteessä samastumisella on siis selkeä taloudellinen funktio. Teos vaikuttaa yksilöön enemmän, jos tämä voi samastua johonkin sen henkilöistä – tai mieluusti useampaan. Vaikuttunut katsoja ostaa todennäköisemmin oheiskrääsää kuin elokuvaa etäältä arvioinut kriitikko. Viihdeteollisuuden piirissä onkin pohdittu, olisiko olemassa jonkinlainen yleisten persoonallisuuspiirteiden runko, jolla voisi kehittää roolihahmon, johon mahdollisimman moni standardikatsoja voisi samastua.

Asiantuntijat ovat avanneet asiaa erittelemällä kaavat, joiden mukaan yleensä samastutaan. Lasten- ja nuortenelokuvissa on usein sankarihahmoja, eikä se ole sattumaa. Kaikkivoipa sankari vetoaa pienen pojan toiveeseen olla suuri ja vahva niin kuin isä. Moraalisesti ja fyysisesti ylevä hahmo toimii esikuvana, siitä poimitaan piirteitä osaksi omaa identiteettiä. Ilmiötä kutsutaan introjektioksi. Vaikutuksen sinetöivä sijaisvahvistaminen tapahtuu siinä vaiheessa, kun sankari saa tarinan lopussa palkinnon hyvistä teoistaan.

Myös tarinoiden pahoihin henkilöihin voidaan samastua. Vaikka roolihahmo olisi kaukana omasta minäkäsityksestä, vastaanottaja voi eläytyä tämän kokemiin tunteisiin. Tämä on hyvin tärkeää, sillä näin voidaan turvallisesti käsitellä omia kielteisiä tunteita, kuten itsekkyyttä ja turhamaisuutta. Aikuisten viihteessä roolihahmot eivät yleensä jakaudu pelkästään hyviin ja pahoihin, kuten lasten kulttuurissa, mikä realisoi aikuisen maailmankuvaa. Elämässä selviytyäkseen on tärkeä ymmärtää, että kaikissa on sekä hyviä että pahoja piirteitä.

Projektion kautta samastuminen tapahtuu silloin, kun omia piirteitä nähdään roolihahmossa. Usein itsen kaltaisina nähdään sopivan arkiset henkilöt, joiden ympärille tarina kietoutuu. Tällaisen samastumisen kautta roolihahmolle tapahtuvat asiat voidaan kuvitella itselle, mikä vahvistaa empatiaa. Jos harmaa koululaistyttö joutuu tarinassa kiusatuksi, kohdeyleisöstä suuri osa samastuu häneen omien kokemustensa kautta. Monet bestseller-kirjat ovat lyöneet itsensä läpi juuri näin: uudessa vampyyrikirjasarjassa päähenkilönä on korostetun tavallinen tyttö, joka pääsee osaksi ihmeellistä seikkailua. Kyseisen kirja- ja elokuvasaagan faneista suurin osa vastaa erinomaisesti päähenkilön kuvausta.

Samastumisvaikutusta käytetään paljon hyödyksi näiden näkemysten pohjalta. Ihmisiin voidaan hyvin helposti vaikuttaa samastumisen kautta. Tähän perustuu erityisesti mainonta, mutta muidenkin median tarjoamien mallien tarttuvuus perustuu samastumiseen.

Ilmiötä käytetään kuitenkin hyväksi jalommissakin tarkoituksissa, esimerkiksi terapioissa. Henkilöittäminen on termi, jolla tarkoitetaan pyrkimystä identifioida esimerkiksi tapauskertomuksen päähenkilö kuulijan todellisuudeksi. Näin toimivat niin varoittavat esimerkit kuin toivoa luovat piristysohjelmatkin, molemmat iskulauseella "näin voi käydä sinullekin!" Varoittavat esimerkit tehoavat valitettavasti silti huonommin, sillä ihmisellä on tarve kokea itsensä hyväksi, eikä siksi helposti samastu epäonnistujaan.

Vaikka tunnemmekin samastuttamisen suuren vaikutusvoiman ja osaamme käyttää ilmiötä hyväksemme, olisi vaikea tehdä siitä enää suurempaa metodia vaikutuspyrkimyksiin, kuten kasvatukseen. Lapsetkin huomaavat melko herkästi, milloin heihin yritetään vaikuttaa, eikä keino silloin enää toimi. Varsinkaan kirjallisuutta ei pidä saattaa väkinäiseksi ihanteiden tuputukseksi, vaan lukeminen on hyvä kasvatuskeino sellaisenaan. Kirjallisuudessa tarkoitus on harvemmin pelkkä rahanteko, mikä pitää alan kohtuullisen vapaana mainos- ja myyntikulttuurista. Lukeminen on kehittävää, ja pysyy sellaisena.