IRC-Galleria

Blogi

- Vanhemmat »
"Elleivät viime vuosikymmenien keskustelut ole muuta opettaneet, ne ovat ainakin osoittaneet, että järkevyys, rationaalisuus, on paljon moniulotteisempi käsite kuin edistys- ja kehitysuskon täyttämässä länsimaailmassa aikaisemmin tajuttiinkaan."
G. H. von Wright, Tiede ja ihmisjärki, 1987

1900-luvulla filosofisten suuntausten kokoonpano mullistui monilta osin. Yleinen keskustelu siirtyi koskemaan erityisesti tiedon perusteita, kun pohdittiin absoluuttisten totuuksien mahdollisuutta. Tämä synnytti länsimaissa aivan uusia koulukuntia. Sekä ensimmäinen että toinen maailmansota synnyttivät uusia, vakavia yhteiskunnallisia ongelmia. Esiin astuivat kysymykset muun muassa ihmisoikeuksista, yhteiskunnallisista epäoikeudenmukaisuuksista ja ihmisten luontaisesta rationaalisuudesta. Tämä kaikki synnytti tarvetta moraalifilosofisille, poliittis-filosofisille ja uskonnonfilosofisille uudistuksille.

Von Wrightin lainaus koskee 1900-luvun aikana käytyä kiivasta keskustelua filosofian rationaalisista perusteista. Varsinkin 50-luvulla muotoutunut postmodernismi kritisoi metafysiikkaa ja humanismia hallitsevia binaarisia vastakohtapareja, jotka olivat lähtöisin valistusajalta. Tällaisia olivat esimerkiksi vakiintuneet ajatukset varmasta totuudesta tai epätotuudesta, pysyvästä merkityksestä ja todellisuuteen luottamisesta.

Länsimainen filosofia jakaantui 1900-luvun kuluessa kahteen suureen suuntaukseen, analyyttiseen filosofiaan ja mannermaiseen filosofiaan. Pääsuuntaukset erkanivat toisistaan saksalaisten idealistien (näistä merkittävimpänä kenties Hegel) eri suuntiin lähtevien näkemysten takia. Kolmanneksi liikkeeksi on usein katsottu marxismi.

Neuvostoliitossa valtaapitäväksi poliittiseksi aatteeksi noussut marxismi-leninismi keskittyi yhteiskuntafilosofiaan. Sen kehittäjiä olivat filosofit Karl Marx ja Friedrich Engels, ja sen periaatteita olivat materialistinen, dialektinen historiakehitys, jossa poliittinen järjestys kehittyy vastakohtien kautta huippuunsa – kommunismiin. Marxismille oli ominaista kapitalismin poliittisten, taloudellisten ja sosiaalisten olojen kritisointi niiden epäoikeudenmukaisuuksien takia.

Analyyttinen filosofia oli vallassa anglosaksisissa maissa, Itävallassa ja Pohjoismaissa. Kaikille analyyttisen filosofian alaisille koulukunnille on yhteistä loogista selkeyttä painottava argumentaatiotapa, johdonmukaiseen esitykseen ja käsitteiden yksiselitteisyyteen pyrkiminen. Matemaattisen logiikan tutkimuksen uudelleen elpyminen vaikutti suuntaukseen paljon, sillä sitä alettiin käyttää välineenä kielen merkitysten analysoinnissa. Niin kutsuttu 1900-luvun lingvistinen käänne viittaa analyyttisen filosofian syntyyn.

Mannermainen filosofiasuuntaus taas sai kannatusta enimmäkseen Ranskassa, Saksassa, Italiassa, Espanjassa ja Sveitsissä. Sille oli ominaista vahvasti ihmisläheinen näkökulma. Mannermaisen filosofian suuntaukset eivät olleet niin samankaltaisia toistensa kanssa kuin analyyttisen filosofian, mutta ne kaikki erosivat analyyttisista suuntauksista siinä, että ne keskittyivät tutkimaan filosofian kysymyksiä tulkinnallisesti ja käytäntöön soveltuvasti. Selkein ero pääsuuntausten välillä olikin se, että mannermainen filosofia keskittyi kokemuksellisiin, historiallisiin ja elämänfilosofisiin kysymyksiin siinä missä analyyttinen filosofia näki kielellisistä seikoista keskustelemisen mielekkäämpänä.

Analyyttisen filosofian piiriin ovat kuuluneet sellaiset koulukunnat kuin looginen empirismi ts. looginen positivismi, looginen atomismi, logisismi, arkikielen filosofia ja uuspragmatismi. Kielifilosofisten koulukuntien mukaan filosofia on tieteen kielen looginen syntaksi, eli filosofian tehtävänä on analysoida kielen merkityssuhteita.

Analyyttisen filosofian perustajan voi katsoa olevan saksalainen Gottlob Frege. Hän pyrki filosofiassaan uudistamaan Leibnizin ja Kantin alustuksia loogisesti täydellisestä kielestä, joka ilmaisisi virheettömästi maailman todellisen luonteen. Hän kehitti käsitteet ilmaisun "mielestä" ja "merkityksestä" sekä korosti kielen itselleen asettamia rajoja. Myös aritmetiikan peruskäsitteiden määrittely loogisten käsitteiden avulla oli yksi Fregen keskeisistä pyrkimyksistä.

Kenties kuuluisin analyyttisen filosofian piiriin myöhemmin kuulunut henkilö oli Ludwig Wittgenstein. Hänen varhaisempi teoriansa, niin kutsuttu kielen kuvateoria, otti lähtökohdakseen sen, että kaikki loogiset ja siten ainoat mielekkäät lauseet ovat tautologioita, jotka loogisten muuttujien vaihtoehtoisista totuusarvoista riippumatta ovat tosia. Teorian mukaan kieli kuvaa maailmassa vallitsevia tosiseikkoja, ja ne kielen lauseet, jotka eivät vastaa maailman loogista rakennetta, ovat mielettömiä. Siten esimerkiksi metafysiikasta ei hänen mukaansa voida sanoa mitään.

Wittgensteinin myöhemän kauden teoriaa kutsutaan kielipeliteoriaksi, sillä sen mukaan kieltä käytetään sosiaalisissa tilanteissa tiettyjen, pelien sääntöjä muistuttavien käytäntöjen mukaan. Kielen ilmaisujen merkitykset siis perustuvat niiden käyttötapaan. Wittgensteinin molemmilla teorioilla oli valtava merkitys myöhemmän analyyttisen filosofian kehitykselle, ja hän oli monien muiden analyyttisen suuntauksen filosofien rinnalla vaikuttajana Wienin piirissä, josta myöhemmin kehittyi suuntaus nimeltä looginen positivismi.

Samaan aikaan mannermaisen filosofian piirissä kehittyivät muun muuassa sellaiset filosofiset suuntaukset kuin hermeneutismi, eksistentialismi, fenomenologia, strukturalismi, dekonstruktio sekä postmodernismi. Niiden edustajat eivät yleensä olleet kiinteästi sidoksissa omiin suuntauksiinsa, vaan vaikuttivat samalla toistenkin kehitykseen.

Yksi ensimmäisiä mannermaisen filosofian selkeitä edustajia oli saksalainen Edmund Husserl, jonka katsotaan perustaneen fenomenologian. Se on suuntaus, joka tutkii pääasiallisesti tietoisuuden rakenteita havaintokokemuksissa. Sen mukaan kokemus voi saavuttaa vain aistimusten tai elementtien maailman, ei todellista ulkomaailmaa. Fenomenologian lähtökohtana onkin välitön tieto tajunnan sisällöstä.

Seuraava tärkeä nimi mannermaisen filosofian varhaisvaiheessa oli Husserlin oppilas Martin Heidegger. Hän hylkäsi opettajansa käsityksen havaintoja tekevästä transsendentaalisesta egosta, ja korosti perimmäisen olemassaolon tutkimista. Hän kutsui itseään fundamentaaliontologiseksi tutkijaksi, ja määritteli käsitteen piiriin kuvauksen ihmisen olemisen ajallisesta luonteesta. Hänen mukaansa ymmärtäminen on olennainen osa inhimillisen olemassaolon eli Daseinin maailmassaolemista. Heidegger vaikuttikin sekä fenomenologiaan, eksistentialismiin että hermeneutiikkaan.

Loputkin mannermaisen filosofian suuntauksista keskittyivät eri tavoin inhimillisen elämän tutkimiseen perinteisten filosofian keinojen avulla. Eksistentialismi korosti eniten yksilön kokemuksen ainutlaatuisuutta ja olemassaolon merkitystä, hermeneutiikka taas inhimillisten olioiden ymmärryskykyä. Hieman myöhemmin syntyneet suuntaukset tutkivat myös ymmärrystä eri näkökulmista.
Strukturalismi korosti käsitteiden rakenteen ja taustatekijöiden merkitystä kokonaisuuden ymmärtämiselle, dekonstruktio etsi käsityksissä piileviä ristiriitaisuuksia ja kumosi niitä. Vaikeammin määriteltävissä oleva postmoderni suuntaus kritisoi länsimaisen filosofian ajatteluperinteitä kriittisen teorian avulla.

Analyyttisen ja mannermaisen filosofian suurimmat keskinäiset ristiriidat ovat joka tapauksessa vain näkemyksellisiä eroja. Mannermaisen filosofian edustajien mielestä kieli on tiiviisti kietoutunut todelliseen maailmaan, joten kielen tehtävä on rakentaa maailmaa eikä kuvata sitä. Tästä johtuen filosofiassa ei ajattelun alkutekijöitä, kuten historiallisia, taloudellisia, uskonnollisia ja olemassaoloa koskevia tekijöitä, voi lainkaan erottaa ajatuksia ja kieltä koskevasta tutkimuksesta. Analyytikot kuitenkin katsovat tarkan analyysin olevan mahdollista ottamatta huomioon ajatusten syntyyn johtaneita tekijöitä. Lisäksi analyyttisten suuntausten kannattajat katsovat tieteen olevan filosofisen tutkimuksen lähtökohta, ja mannermieliset filosofit sitä vastoin pitävät esimerkiksi ontologisia kysymyksiä tieteen perustalle välttämättöminä.

Suuntausten välisiä eroja on joskus luonnehdittu niin perustavanlaatuisiksi, että niistä on muodostunut ylitsepääsemätön este koulukuntien väliselle keskustelulle. Kuitenkin suuntausten käsittelemät ongelmat ovat samankaltaisia, niiltä vain puuttuu keskinäinen kieli mahdollistamaan molemmille ymmärrettävää kommunikointia.
Itsestäänselvyys:
Elämän määritteleminen objektiivisesti on mahdotonta, koska elämää ei voi tarkastella itsensä ulkopuolelta. Kuolemaakin voi tarkastella vain elämän sisältä käsin. Emme voi määritellä elämää, jos emme voi määritellä sen vastavoimaa - kuolemaa - objektiivisesti.

Johde:
Täten minkäänlainen määrätty suhtautuminen elämään ei voi olla filosofisesti pätevä. Jokin elämänfilosofinen katsomus voi olla perusteltu vain, jos sillä on verrokkikohde elämän rajan toisella puolella. Kuoleman tuntemattomuus tekee sen mahdollisuuksista äärettömät. Koska mitään elämästä irrallista ei voida tarkastella muutoin kuin elämästä käsin, elämää ei voi verrata mihinkään. Samoin elämän merkitystä - ja siihen suhtautumista - ei voida verrokkien puuttuessa muotoilla minkäänlaiseksi. Nihilistinen elämänasenne on teoreettisesti yhtä perusteeton kuin eudaimonistinenkin.

BTW:
Elämän käsitteen teoreettisen arvioinnin kieltäminen subjektiivisuuden ja kokemuksellisuuden perusteella on kyseenalaista.
Georg Wilhelm Friedrich Hegel oli saksalainen, 1900-luvun filosofisten suuntausten jakautumista edeltänyt filosofi. Hänen historianfilosofiansa tavoitteena oli filosofian ja kaiken muunkin historian lopullinen ymmärrys. Hänen elämäntyönsä käsitti teorian historiasta osana todellisuuden laajempia lainalaisuuksia. Historian kehitystä piti hänen mukaansa tarkastella kokonaisuutena, eikä mitään erillisiä historian tapahtumia saanut tulkittaessa erottaa syntytaustastaan ja vaikuttimistaan.

Hegelin ontologinen, monistinen idealismi keskittyi eräänlaiseen objektiiviseen ja absoluuttiseen maailmanhenkeen. Hegelin mukaan maailmanhenki on kaikkien inhimillisten ilmausten summa, koska vain ihmisellä on tietoisuus. Historian kehitys on maailmanhengen itsensä tiedostamista ja kehittymistä kohti täydellisyyttä. Tämän prosessin tuloksena syntyy tietoisuus vapaudesta, ja muotoutuu oikeudenmukainen valtio. Aineellinen maailma on maailmanhengen ilmentymää.

Maailman historia kehittyy Hegelin mukaan dialektiikan kautta. Maailman selityksen tasot seuraavat toinen toisiaan vastakohtien välisten jännitteiden kautta. Dialektiikka tapahtuu kolmen vaiheen sykleissä. Ensimmäiseksi vallassa on jokin käytäntö, teesi. Myöhemmin kehittyy vastakkainen näkökulma teesille, sen negaatio eli antiteesi. Kolmanneksi esiin astuu molempien aikaisempien parhaat puolet hyödyntävä synteesi. Käytännössä tämä näkyy siten, että esimerkiksi rationalismin ja empirismin väliset ristiriidat ratkaisi Immanuel Kant poimimalla kummastakin näkemyksestä parhaat puolet omaan teoriaansa. Dialektiikka on myös dynaamista, sillä mitä voimakkaammin yhtä näkemystä kannatetaan, sitä vahvemmin sen vastustajat ovat eri mieltä.

Hegel korostaa sitä, että historian dialektinen kehitys johtaa välillisistä takaiskuista huolimatta täydelliseen Hengen itsensätiedostamiseen. Näin hän katsoi määritelleensä todellisuudessa vallitsevat lainalaisuudet ja myöskin kaikkeuden kehityksen päämäärän. Loppuun asti kehittynyt, päämääränsä saavuttanut kehitys huipentuu taiteeseen, uskontoon ja filosofiaan. Filosofia on näistä täydellisyyden muodoista korkein, sillä maailmanhenki saavuttaa lopullisen itsetietoisuuden tutkimalla itseään filosofian kautta. Hegelin teoriassa on teleologisen deterministinen vivahde, sillä hänen mukaansa maailmankaikkeuden päämäärä, eli vapauden ja järjellisyyden toteutuminen, on jo aikojen alussa muotoutunut valmiiksi.

Koska maailmanhenki on kaikkeuden substanssi, maailma on sen ilmentymää. Hegelin yhteiskuntafilosofiaan päätyvän näkemyksen mukaan valtio on hengen lopullisen päämäärän ilmenemistapa. Koska valtio on Hengen korkein muoto, kaikki valta kuuluu sille. Näin yhteiskunnan päämäärä on korkein arvo, ja yksilöiden on alistuttava yhteisen hyvän tuottamiseen. Vain valtio turvaa ihmisille vapauden ja oikeudenmukaisuuden. Kansalaiset ilman valtiota on Hegelin mukaan mieletön ajatus, koska hänen mukaansa valtiottomalla yhteiskunnalla ei voi olla historiaa eikä siten mahdollisuutta kehittyä.

Vaikka yksittäisten ihmisten tavoitteet ovat itsekkäitä, Hegelin mukaan nekin ovat osa kehitystä. Maailmanhenki osaa käyttää ihmisten omia haluja ja pyrkimyksiä hyväkseen voimistaakseen dialektiikkaa ja kehittyäkseen siten nopeammin. Tätä Hegel kutsuu "järjen viekkaudeksi". Maailman järkiperäisyys näkyy myös siinä, että maailman kehitys on järkevän maailmanhengen tavoitteellista toimintaa, ja sen vuoksi dialektiikan lainalaisuudet pätevät maailman selittämisessä.

Hegel uskoi aikansa yhteiskunnan olevan jo lähellä Hengen täydellistä muotoutumista. Hänen mukaansa historia ja filosofia loppuvat siinä pisteessä, kun maailmanhenki täydellistyy ja tulee täysin tietoiseksi itsestään. Kristillinen valtio oli lähellä Hegelin käsitystä täydellisestä valtiosta, ja hän uskoi täysin omaan teoriaansa.

Hegelistä tuli jo elinaikanaan erittäin suosittu filosofi, ja hänen teoriansa omaksuttiin yleiseen ajatteluun ja opetukseen historian kulusta. Tämän vuoksi häneltä otettiin vaikutteita useisiin yhteiskuntafilosofisiin suuntauksiin. Paras esimerkki tästä on marxismi, joka muunsi Hegelin teoriasta ainoastaan idealistisen näkökannan materialistiseksi. Hegeliä onkin luonnehdittu saksalaisen idealismin merkkihenkilöksi, ja hänen kokonaisvaikutuksensa länsimaisen filosofian kehitykseen oli huikea.

NaamaTiistai 22.03.2011 00:11

Miete.
Tieteen kasvot – opettavaista tieteisfiktiota huomisen maailmasta


Tiedettä pidetään modernin ihmisen uskontona. Maailman tutkiminen ja tieteen sovellukset sanelevat länsimaalaisen kehityksen kulun ja mahdollistavat informaatioyhteiskunnan koossapysymisen, eikä sivistynyt ihminen voi enää kiistää tiedon mahtia. Mutta miten tiede oikeastaan on yhteydessä maailmaan – erillään mielikuvistamme?

Risto Isomäki esittelee romaanissaan Sarasvatin hiekkaa tieteen ja tutkimuksen puolia uudella, virkistävällä tavalla. Hän hylkää länsimaisen tieteen itsearvostuksen ja yhdistää relevanttiin tietämiseen niin luonnonhistorian kuin kulttuurirajat ylittävän ymmärryksenkin. Romaani on kertomus tieteilijöistä, jotka verkostoitumalla saavat tietoonsa suuren vaaran, joka uhkaa koko maapalloa.

Sarasvatin hiekkaa on kiistatta tieteilijän kynästä syntynyt teos. Kaikki tarinan päähenkilöt ovat tiedemiehiä, joten dialogi pursuilee informaatiota. Juonen etenemisen kannalta oleelliset puheenvuorot käsittelevät poikkeuksetta jotakin tutkimusta, ihmissuhteet eivät varsinaisesti määrää tarinan kulkua (vaikka ovatkin osa sitä). Kaikkitietävä kertoja on toimiva, sillä sen avulla lukijalle avautuvat niin tapahtumien taustat ja historian tapahtumat kuin maisemien monimuotoisuuskin, puhumattakaan tarinan henkilöiden sielunelämästä. Runsas tietopitoisuus riemastuttaa tiedonjanoisia: heti ensimmäisen luvun jälkeen tietää kaiken oleellisen syvänmerentutkimuksesta. Isomäen teos onkin ihanan opettavaista proosaa.

Tarinan tapahtumahetkellä – noin vuonna 2020 – tutkijat eri puolilla maailmaa hämmästelevät erilaisia toisistaan näennäisen kaukaisia luonnon tapahtumia ja tekevät uusia havaintoja. Nämä kuitenkin kietoutuvat myöhemmin yhteen, ja tutkijoille valkenee, että koko nykyinen sivilisaatio on tuhon partaalla. Isomäki yhdistelee taitavasti historian tapahtumia ja arkeologisia löytöjä ajankohtaiseen ilmastonmuutoskeskusteluun sekä ydinvoimaan, ja tuloksena on maailmanlopun skenaario. Päähenkilöille käy ilmi, että pohjoiset napajäätiköt ovat kenenkään huomaamatta sulaneet niin, että Ranskan kokoinen jäälautta on vaarassa irrota ja vyöryä mereen. Tämä tarkoittaisi jättimäistä hyökyaaltoa Atlantilla ja kaiken elollisen tuhoavaa ydinräjähdystä, kun rannikoiden sadat ydinvoimalat tuhoutuisivat samanaikaisesti.

Todelliset pelon väristykset aiheuttaa kuitenkin vasta jälkisanat-kirjoitus. Siinä Isomäki paljastaa, että on muuttanut tarinaan sopivammiksi ainoastaan kahta faktaa: erään oikeasti eläneen tutkijan nimen, ja eräs maisema on kuvattu todellista jylhemmäksi. Koko kaamea maailmanloppu voisi siis olla täysin totta. Kirjan vaikuttavuus ja mieleenpainuvuus perustuvat suurilta osin tähän.

Isomäen tieteenfilosofia on todelliselle tieteilijälle tyypillistä – siis hyvin idealistista. Kirjassa tiede on voimallista ja tutkimus erehtymätöntä, tutkijat viisaita ja toimeliaita. Tarinan päähenkilöt ovat tieteilijöitä kutsumuksesta, eivät suinkaan rahan tai kunnianhimon takia. He saavat suuret oivalluksensa oman, valtavan tietopohjansa avulla. Isomäen kuvaama tiedemies onkin oikea ihannekuva: epäitsekäs tiedon rakastaja.

Tieteenfilosofian määrittelyn mukaan keskeisin tieteen kriteeri – objektiivisuus – toteutuu Sarasvatin hiekassa monin tavoin. Tiede palvelee maailman ja ihmiskunnan yleistä hyvää eikä mitään kaupallista tai sotilaallista tarkoitusta. Tutkimus on sekä empiiristä että kriittistä, ja se nojautuu ihanteellisesti koko tiedeyhteisön yleisesti hyväksymiin periaatteisiin. Tiedon kumulatiivisuus ja konstruktiivisuus tulee esille tutkijoiden yhteistyössä: päähenkilöistä kukin on tehnyt oman osansa, jotta käsitys maailmaa uhkaavasta vaarasta saadaan kokonaisuudessaan muodostettua.

Tieteellä on tarinassa myös todellista paljon suuremmat vaikutusmahdollisuudet: heti tutkimustulosten varmistuttua saadaan koko maailma toimimaan ilman uskontojen tai politiikan jarrutusta. Isomäen tieteellinen optimismi on ikävä kyllä liioiteltua. Tosielämässä valtiot tuskin pystyisivät samanlaiseen yhteistoimintaan, vaikka tiedossa olisikin maailmanlopun uhka.

Isomäen kirjassaan esittelemä tieteenfilosofia on perusperiaatteeltaan kognitivistista, eli tieteen päämääränä on totuus maailman tilasta. Todelliset tieteen rakastajat (joihin Isomäen voisi teoksen perusteella katsoa kuuluvan) pitävätkin tiedettä ikään kuin totuuden raja-arvona. Tiede siis lähenee totuutta kaiken aikaa sitä kuitenkaan täysin saavuttamatta.

Kuten Sarasvatin hiekkaa opettaa, myös onnella on tärkeä osa tieteessä. Lopulta on oikeastaan sattumaa, että tarinan päähenkilöt sattuvat saamaan katastrofiuhan tietoonsa. Hyökyaalto olisi voinut yhtäkkiä vain upottaa puoli Eurooppaa kenenkään ennalta-aavistamatta. Ei siis ole mitenkään sanottua, että nykytiede olisi todella perillä kaikesta – emme välttämättä lainkaan huomaa monia tärkeitä muutoksia maailmamme tilassa. Huomionarvoista on myös se, että vaikka tarinassa tieto saakin rattaat pyörimään, tuhoa ei voida estää kokonaan. Tiede esitetään siis eräänlaisena objektiivisena tarkkailijana ilman todellista mahdollisuutta vaikuttaa tapahtumiin. Onko tiedosta mitään hyötyä, jos tuhoudumme kuitenkin?

Isomäen kaltaisia optimisteja kuitenkin on vielä jäljellä. Onneksi tieteen asema länsimaisessa yhteiskunnassa on edelleen vahva. Monista tiede tuntuu jopa viimeiseltä luottamuksen arvoiselta asialta koko maailmassa. Sarasvatin hiekassa kuvatun kaltainen turmeltumaton tiedeyhteisö onkin maailmamme sujuvalle kehitykselle välttämätön.
Kirja on siis ihan viihdyttävä, kannattaa ehkä lukea.
Samastumiseksi eli identifikaatioksi kutsutaan ilmiötä, jossa ihminen kokee yhteenkuuluvuutta jonkin toisen henkilön kanssa. Samastuminen voi kohdistua oikean elämän henkilöön tai, kun tarkasteltavana on jokin taiteen muoto, fiktiiviseen hahmoon. Samastumisen käsitteellä on eri merkityksiä sen mukaan, puhutaanko siitä psykologisena ilmiönä vai taiteen tutkimisen näkökulmasta. Siksi näiden välille on syytä tehdä selkeä erottelu.

Psykologiassa samastumisesta puhutaan monesti, kun tutkitaan vanhempien välittämiä malleja lapselleen. Freudin mukaan lapsen samastuminen omaa sukupuoltaan olevaan vanhempaan rakentaa sukupuoli-identiteettiä. Lisäksi lapsi omaksuu vanhempien arvot ja tavat, mikä kehittää hänelle toimivan superegon. Tällöin tapahtuu myös lapsen sosiaalistuminen eli kasvaminen osaksi omaa kulttuuria. Lapselle syntyy noin kolmen vuoden iässä kyky ymmärtää muiden ihmisten yksityistä kokemusmaailmaa (ns. mielen teoria), ja tämä mahdollistaa empatian ja moraalin kehityksen.

Taiteiden kannalta samastumisprosessi on hyvin tärkeä. Kaunokirjallisuudessa, elokuvissa ja teatterissa samastumisella on aivan erityistä painoarvoa, toisinaan musiikissakin sanoitusten myötä. Esineisiin tai asioihin ei voi samastua, joten roolihahmon on oltava esillä teoksessa.

Samastumisessa on kyse siitä, että vastaanottaja asettuu tarinan henkilön asemaan, eläytyy, projisoi ja tulkitsee tapahtumia subjektiivisesti ja näin pystyy käsittelemään suuria tunteita. Taidekokemusten elämyksellisyys perustuu suurelta osin tähän. Samastumisen voimakkuus ja kokonaisvaltaisuus riippuvat monesti sekä vastaanottajan omista asenteista ja mielialoista että teoksen laadusta. Pateettisen ja huonolla maulla toteutetun teoksen hahmoihin harvoin samastutaan kovin vahvasti.

Samastumiskokemus selittää osin sitä, miksi viihteen kulutus on meille niin mieluista. On eskapismia parhaimmillaan, kun saamme uppoutua fiktioon ja unohtaa oman elämämme. Samastuminen mahdollistaa kaikki ne tunnekokemukset, joista haaveilemme tai joita pelkäämme – ainakin elokuvan ajaksi. Vaikka näkemämme on vain näyttelyä, samastumisen kautta kokemamme tunteet ovat aitoja. Jo Aristoteles ymmärsi tämän merkityksen: hänen mukaansa katsoja samaistuu päähenkilöön katharsis-tapahtuman huipentuvassa dramatiikassa ja hänen sielunsa puhdistuu.

Samastuminen ei ole pelkästään tunne yhteenkuuluvuudesta roolihahmon kanssa. Hahmoon voidaan samastua kokonaisvaltaisesti tai osittain, tai jossakin tietyssä tilanteessa. Samastumisen aikana tapahtuu kuitenkin seuraavaa: roolihenkilöiden tunteet ja toiminta koetaan ikään kuin omaksi. Vastaanottaja voi tuntea iloa, surua tai vaikka raivoa roolihenkilön kanssa tai tämän puolesta. Samastuessaan tarinan henkilöön katsojassa herää halu vaikuttaa tarinan tapahtumiin: "Juokse jo karkuun, murhaaja on ihan takana!" Samalla unohdamme tarinan fiktiivisyyden.

Roolihahmojen läpikäymät ongelmat ja heidän tekemänsä ratkaisut nähdään usein universaaleina: vaikka maailma olisi tuhoutumassa, on tyttöystävä pelastettava. Tämä näkyy erityisesti valtavirtaelokuvissa, sillä useimpien teosten on suosiota saavuttaakseen käsiteltävä jotakin yleisinhimillistä ongelmaa. Näin saadaan myös välitettyä haluttuja arvoja ja normeja kohdeyleisölle.

Populaariviihteessä samastumisella on siis selkeä taloudellinen funktio. Teos vaikuttaa yksilöön enemmän, jos tämä voi samastua johonkin sen henkilöistä – tai mieluusti useampaan. Vaikuttunut katsoja ostaa todennäköisemmin oheiskrääsää kuin elokuvaa etäältä arvioinut kriitikko. Viihdeteollisuuden piirissä onkin pohdittu, olisiko olemassa jonkinlainen yleisten persoonallisuuspiirteiden runko, jolla voisi kehittää roolihahmon, johon mahdollisimman moni standardikatsoja voisi samastua.

Asiantuntijat ovat avanneet asiaa erittelemällä kaavat, joiden mukaan yleensä samastutaan. Lasten- ja nuortenelokuvissa on usein sankarihahmoja, eikä se ole sattumaa. Kaikkivoipa sankari vetoaa pienen pojan toiveeseen olla suuri ja vahva niin kuin isä. Moraalisesti ja fyysisesti ylevä hahmo toimii esikuvana, siitä poimitaan piirteitä osaksi omaa identiteettiä. Ilmiötä kutsutaan introjektioksi. Vaikutuksen sinetöivä sijaisvahvistaminen tapahtuu siinä vaiheessa, kun sankari saa tarinan lopussa palkinnon hyvistä teoistaan.

Myös tarinoiden pahoihin henkilöihin voidaan samastua. Vaikka roolihahmo olisi kaukana omasta minäkäsityksestä, vastaanottaja voi eläytyä tämän kokemiin tunteisiin. Tämä on hyvin tärkeää, sillä näin voidaan turvallisesti käsitellä omia kielteisiä tunteita, kuten itsekkyyttä ja turhamaisuutta. Aikuisten viihteessä roolihahmot eivät yleensä jakaudu pelkästään hyviin ja pahoihin, kuten lasten kulttuurissa, mikä realisoi aikuisen maailmankuvaa. Elämässä selviytyäkseen on tärkeä ymmärtää, että kaikissa on sekä hyviä että pahoja piirteitä.

Projektion kautta samastuminen tapahtuu silloin, kun omia piirteitä nähdään roolihahmossa. Usein itsen kaltaisina nähdään sopivan arkiset henkilöt, joiden ympärille tarina kietoutuu. Tällaisen samastumisen kautta roolihahmolle tapahtuvat asiat voidaan kuvitella itselle, mikä vahvistaa empatiaa. Jos harmaa koululaistyttö joutuu tarinassa kiusatuksi, kohdeyleisöstä suuri osa samastuu häneen omien kokemustensa kautta. Monet bestseller-kirjat ovat lyöneet itsensä läpi juuri näin: uudessa vampyyrikirjasarjassa päähenkilönä on korostetun tavallinen tyttö, joka pääsee osaksi ihmeellistä seikkailua. Kyseisen kirja- ja elokuvasaagan faneista suurin osa vastaa erinomaisesti päähenkilön kuvausta.

Samastumisvaikutusta käytetään paljon hyödyksi näiden näkemysten pohjalta. Ihmisiin voidaan hyvin helposti vaikuttaa samastumisen kautta. Tähän perustuu erityisesti mainonta, mutta muidenkin median tarjoamien mallien tarttuvuus perustuu samastumiseen.

Ilmiötä käytetään kuitenkin hyväksi jalommissakin tarkoituksissa, esimerkiksi terapioissa. Henkilöittäminen on termi, jolla tarkoitetaan pyrkimystä identifioida esimerkiksi tapauskertomuksen päähenkilö kuulijan todellisuudeksi. Näin toimivat niin varoittavat esimerkit kuin toivoa luovat piristysohjelmatkin, molemmat iskulauseella "näin voi käydä sinullekin!" Varoittavat esimerkit tehoavat valitettavasti silti huonommin, sillä ihmisellä on tarve kokea itsensä hyväksi, eikä siksi helposti samastu epäonnistujaan.

Vaikka tunnemmekin samastuttamisen suuren vaikutusvoiman ja osaamme käyttää ilmiötä hyväksemme, olisi vaikea tehdä siitä enää suurempaa metodia vaikutuspyrkimyksiin, kuten kasvatukseen. Lapsetkin huomaavat melko herkästi, milloin heihin yritetään vaikuttaa, eikä keino silloin enää toimi. Varsinkaan kirjallisuutta ei pidä saattaa väkinäiseksi ihanteiden tuputukseksi, vaan lukeminen on hyvä kasvatuskeino sellaisenaan. Kirjallisuudessa tarkoitus on harvemmin pelkkä rahanteko, mikä pitää alan kohtuullisen vapaana mainos- ja myyntikulttuurista. Lukeminen on kehittävää, ja pysyy sellaisena.
- Vanhemmat »