Kiroilevat tietysti väsymystään, turhautumista liikenteeseen ja sitä että on oravanpyörässä kiinni. Mutta...
..taatusti ne ei pitkän harkinnan jälkeen haluaisi vaihtaa osia mun kanssa. Okei, tuun JOTENKIN toimeen taloudellisesti- ei mitään ylimääräistä saati luksusta- mutta vuokra tulee maksetuksi ja saan ruuat ostettua. Joskus vaatteitakin ja jotain lääkkeitä.
Kuinka kauan kestäisi ennenkuin iskisi se ahdistava tunne syrjäytymisestä jopa niille. Kun tiedostaa että "tuolla ne muut vaan menee töihin tai kouluun..." Kuinka ne katsovat ensin aamulla aamu-TV:tä ja lämmittelevät jotain pikapuuroa mikrossa samaan aikaan kun kahvi tippuu. Nopea meikki ja duuniin. Onhan se rutiini kuitenkin- syy nousta sängystä ylös.
Vaatisi aivan älyttömän paljon syrjäytyneeltä ihmiseltä laittaa kello soimaan 7:00 ja kehittää aamurutiinit tyhjästä- kun mitään oikeeta menemistä ei ole minnekään. Olishan se käytännössä mahdollista.
Niin, käytännössä. Minneköhän sitä sitten lähtisi- kirjastoon? Lukemaan mitä? Ja kuinka pitkäksi ajaksi? Tunniksi, kahdeksi?
Vaiko istuisiko aamukahveilla jossain kahvilassa- sen jälkeen kun kotona on jo tullut kahvit juotua. Ei ehkä.
Aivan ihanaa näin syrjäytyneenä asua KAIKEN keskellä. Heti kun otan ekan askeleen ulko-ovesta jalkakäytävälle kohtaan päälleni vyöryävän liikenteen- kuvaannollisesti, mut siltä se nimenomaan tuntuu. Polkupyöriä, koiria, kiireesti käveleviä ihmisiä, bussi pysäkillä ottamassa jonkun kyytiin, monta kaistallista autoja... liikennevaloja, saasteen haju.
Tunnen oloni niin pieneksi ja avuttomaksi. Ulkopuoliseksi. Kaikki aistini on pakko terävöittää, olin sitten kuinka väsynyt tahansa. Muuten törmään johonkuhun taatusti. Tai kävelen vahingossa punasia päin.
Lauantai-iltaisin siinä 17 aikaan ruuhka on melkein samaa tasoa kuin arkiaamuisin. Perheelliset kiiruhtaa Citymarkettiin tai Prismaan ostoksille. Minä käyn jossain viereisessä Siwassa, kävellen 30sek kyseiseen paikkaan.
Ja vieläpä on tietysti perjantaiaamuyön ruuhkaliikenne. Ja lauantaisin.
Musta tuntuu kuin asuisin formularadan keskellä. Mun mielessä on se illuusio että noi autot kiertää tätä taloa taukoamatta. Toisaalta, onhan tossa takapiha. Sitä on vaan vaikea hahmottaa kun liikenteen meteli on taukoamaton ja ikkunat on kadulle päin.
No, ehkä tää kaikki ahdistaa mua epänormaalin paljon. Ehkä tällänen aistiylikuormitus on joillekin ihan ok.
Mä en vihaa autoja- mutta jotenkin, ne vituttaa mua suunnattomasti. Niiden äänet, pakokaasut. Se nopea liike joka pistää mun pään pyörälle. Koitan olla katsomatta liikkuvia autoja tai mua huimaa. Tosin, siihen huimaamiseen riittää ihan toi niiden äänikin- ja tietoisuus siitä että ne tossa menee.
Mä haluaisin ihan vitusti asua rauhallisemmassa paikassa. Mä haluaisin avata ulko-oven ja kävellä jotain rauhallista polkua pitkin. Ehkä vieressä menisi tie jossain kohtaa mutta kohtuu rauhallinen sellainen.
Eikö syrjäytyneet vois asuakin syrjässä?
