Karjalaisten evakko
Tammi-helmikuun vaihteessa 1940 tilanne Suomen itärintamalla oli sellainen, jota kovin moni tuskin osasi kuvitella. Useimmathan eivät uskoneet edes minkään rintaman muodostuvan, vaan punajoukkojen vyöryvän pysähtymättä yli koko maamme. Neuvostoliiton johtajat olivat tietysti toivoneet kommunistisen kansanrintaman muodostuvan tukemaan Otto Wille Kuusisen ”laillista” hallitusta. Sen sijaan lähes koko kansan tukema porvarillisen Suomen pieni ja erittäin puutteellisesti varustettu armeija oli pysäyttänyt Stalinin joukkojen etenemisen koko matkalla Karjalankannakselta Pohjois-Lappiin. Eräät sitkeimmistä puolustustaisteluista käytiin Laatokan pohjoispuolisen Karjalan seuduilla. Tälle alueelle suomalaiset keskittivät kaksi divisioonaa johtajinaan Lauri Tiainen ja Hannu Hannuksela. Miehiä yli kokonaisuudessaan noin 30 000 ja heitä vastassa venäläisillä kolminkertainen ylivoima, aseistuksessa heidän ylivoimansa oli selvästi murskaavampi. Joensuuhun rakkaat naapurit suunnittelivat marssivansa ehkä noin viikossa, mutta näillä seuduin syntyikin kuuluisa ilmaus ”Kollaa kestää”. No Kollaan taistelu ainakin kesti, nimittäin yli kolme kuukautta 7. joulukuuta alkaen aina sodan loppuun 13. maaliskuuta asti. Tuossa paikassa siis otettiin yhteen käytännössä koko sodan ajan.
Monestikaan emme tule ajatelleeksi, etteivät suomalaisjoukot tyytyneet pelkästään staattiseen puolustukseen sodan aikana, vaan aloitteelliset komentajamme johtivat myös onnistuneita vastahyökkäyksiä. Välillä neuvostojoukot olivat pakotettuja vetäytymään siihen suuntaan, josta olivat tulleetkin. Eräs tällainen hyökkäys toteutettiin 23. joulukuuta, olisiko tässä ollut ajatus jakaa hieman joulumieltä ateistiselle itänaapurille! Venäläiset eivät kuitenkaan vastaanottaneet lahjaa, vaan suomalaisten eteneminen lyötiin takaisin vielä ennen jouluaattoa. Kumpikin armeija sentään malttoi hiljentyä Uudenvuoden viettoon. Kamppailu jatkui paikoillaan tammi-helmikuun ajan, mutta maaliskuussa punajoukot hyökkäsivät rajummin kuin koskaan. 12. päivään mennessä he olivat saaneet uhkaavan murron varsinaisen linjan läpi. Onneksi seuraava aamu toi kärsimyksiä kokeneille miehille tiedon rauhansopimuksesta. Pelkästään maaliskuun kahden ensimmäisen viikon aikana Kollaan taistelun arvioidaan maksaneen 1300 suomalaisen ja 6700 neuvostosotilaan hengen.
Merkittävä ero joukkojen välillä oli, että neuvostoliittolaiset pystyivät raskaine kalustoineen etenemään vain teitä pitkin, mutta taitavina hiihtäjinä suomalaiset kykenivät liikkumaan kaikenlaisessa maastossa. Niinpä puna-armeija pyrki taistelun lomassa ajoittain rakentamaan omia teitä hyökkäystä varten. Meikäläiset tietysti taas hyökkäilivät näiden tietyömaiden kimppuun aina kun mahdollista. Ainakin mulle tästä tulee jotenkin mieleen Pohjois-Amerikan intiaanisodat, joissa ratsuin kulkevat intiaanisoturit hyökkäilevät alkeellisia teitä eteneviä uudisasukkaiden karavaaneja vastaan. Tavallaan surullista, ettei Amerikan alkuperäisasukkaiden vastarinta eurooppalaisia maahantunkeutujia vastaan ollut yhtä menestyksekästä kuin Suomen puolustustaistelu toisessa maailmansodassa. Tietyssä mielessä Venäjällä asuvat suomalais-ugrilaiset kansat ovat kokeneet saman kohtalon kuin intiaaniväestöt.
Moskovan rauhansopimus tuli täytäntöön aamupäivästä alkaen 13.3.1940, kun talvisota oli kestänyt 105 päivää. Neuvostoliitto koki luonnollisesti nöyryyttävänä, että se joutui tällaisten taistelujen jälkeen tekemään sopimuksen maan kanssa, joka piti vallata kokonaan parissa viikossa minimaalisin tappioin. Tosiasia oli kuitenkin se, että valtava määrä heidän sotilaitaan oli kaatunut mutta vain muutama prosentti Suomen pinta-alasta oli saatu vallattua. Nykyisten arvioiden mukaan kuolleiden neuvostosotilaiden määrä sijoittuu välille 126 000 – 168 000. Suomi menetti noin 26 000 sotilasta ja 1000 siviiliä. Siviilit kuolivat lähinnä ilmapommituksissa, koska lähes kaikki rajan lähistöllä asuvat ehtivät paeta ennen kuin vihollinen tuli paikalle. Näin ollen talvisodasta tuli vahvasti sotilaiden konflikti, koska naisten, lasten ja vanhusten ei juuri tarvinnut todistaa väkivaltaa. Tämä on hyvä muistaa, koska Puolan esimerkki antaa kuvan pahimmasta vaihtoehdosta. Vain kuukauden vieneen Puolan valloituksen aikana muutama kuukausi aikaisemmin noin 150 000 – 200 000 siviiliä menehtyi sotatoimissa. Vaikka suurin osa menee Natsi-Saksan vastuulle, myös Neuvostoliitto surmasi hyökkäyksen aikana tuhansia siviilejä. Pari kuukautta talvisodan päättymisen jälkeen venäläiset murhasivat Katynissa noin 22 000 vangiksi ottamaansa puolalaista upseeria ja muuta johtajaa. Tämä on hyytävä esimerkki siitä, mitä meillekin olisi voinut tapahtua, jos urhea puolustus olisi romahtanut.
Koska sodan hinta oli Neuvostoliitolle niin kova inhimillisesti, materiaalisesti ja moraalisesti, eivät heidän johtajansa tyytyneet asevoimin valtaamaansa alueeseen. Suomelta otettiin lopulta 10 % alueestaan ja noin 420 000 evakkoa, 12 % silloisesta väestöstä, joutui jättämään kotinsa uuden itärajan taakse. Menetetty alue oli pinta-alaltaan melkein nykyisen Pohjois-Pohjanmaan maakunnan kokoinen. Sitten tärkeä kohta: rauhansopimus ei edellyttänyt meitä tyhjentämään luovutettavaa aluetta, mutta käytännössä kukaan ei ollut valmis ryhtymään neuvostokansalaiseksi. Evakuointi oli myös siinä mielessä inhimillinen menestys, että hyvin harva kuoli muuton yhteydessä. Vertailukohdaksi voidaan ottaa maailmansotaan liittynyt suurin muuttoliike, eli saksalaisten massakarkotus itäisestä Euroopasta sodan lopulla ja sen päätyttyä. Häädön koki noin 12 miljoonaa ihmistä, joista vähintään puoli miljoonaa kuoli. Joidenkin arvioiden mukaan surmansa sai jopa yli kaksi miljoonaa pakolaista. Tässä näkyi tietysti se, ettei saksalaisten siirtoa järjestänyt heidän oma hallintonsa, vaan heille vihamieliset kansat. Talvisodan ja sen jälkiseuraukset voi tiivistää näin: suomalaiset kärsivät ja joutuivat allekirjoittamaan kohtuuttoman kovan rauhansopimuksen, mutta monessakin suhteessa olisi voinut käydä paljon huonommin.
Ihana yhteisömme
100 vuotta suomalaista tarinaa