IRC-Galleria

Stay awake, don't rest your head
Don't lie down upon your bed
While the moon drifts in the skies
Stay awake, don't close your eyes

Though the world is fast asleep
Though your pillow's soft and deep
You're not sleepy as you seem
Stay awake, don't nod and dream
Stay awake, don't nod and dream

Hmmm.. Jos vain valvoo, niin vaihtuuko päivä lainkaan?

Keskustelen paraikaa erään ihmisen kanssa inhimillisyyden huonoista puolista. Me ihmiset olemme huonoja eläimiä, mutta muihinkaan kategorioihin meitä ei oikein voi lakaista. Miksi "ihmisen" kategorian pitäisi olla niin eläimistä eroteltua, onhan meillä eläimelliset halumme ja vaistomme, kaikki se, mikä tekee meistä inhimillisiä. Sehän on oikeastaan eläimellistä. Inhimillinen ja eläimellinen.. Synonyymejä joillakin tasoilla?

Keskitymme turhaan maalliseen, materialistiseen ja epäolennaiseen ja teemme itsemme onnettomiksi. Niin, onnettomiksi. Onko onnellisuus edes tärkeää? Sitä en tiedä, en osaa sanoa, kun ahdistaa. Onko onnellisuus elämän tarkoitus, tai edes osa sitä? Onko toivo tärkeää? Eikö jokainen meistä toivo, että elämässä käy hyvin? Ja se hyvin ei tarkoita hienoa autoa tai upeaa taloa kaupungin laitamilla.

Uskallan sanoa, että me kaikki elämme siinä toivossa, että joskus, jostain löytyisi se ihminen, se toinen olento, jonka kanssa voisimme jakaa elämämme. Ilman pelkoa menettämisestä, satuttamisesta, pettyneen kärsimyksestä ja tuskan kyynelistä. Että saisimme rakastaa ja tulla rakastetuiksi. Kestävän rakkauden vuoksi siirrettäisiin vuoria ja paljon enemmänkin.

Pohdimme mitä rakkaus on. Kemiallista, vai jotakin syvempää yhteyttä ihmisten välillä? Kuka tähänkin osaisi kattavasti vastata?

Hermostun ja saan vatsakipua siitä, että ihmiset joskus pinnallisuuksissaan riitelevät asioista, joilla ei ole universumin, maailman tilan tai elämän itsensä kannalta yhtään mitään merkitystä. Tällaisina hetkinä tekisi mieli huutaa, että jumalauta, avatkaa silmät ja katsokaa ympärillenne. Tehkää työtä se mikä täytyy, mutta muu aika nähkää se yltäkylläisyyden ja turhamaisuuden vuori, jolla asumme. Olemme toki kaikki kulttuurimme tuotteita ja sidotut siihen aikaan ja paikkaan jossa kulloinkin elämme, mutta laajempi katsaus maailman asioihin tai tilaan ei olisi pahitteeksi. Ikäiseni tytöt, ja varsinkin vielä nuoremmat, kulkevat lapsityöllä tehtyjen vaatteiden ja meikkisutien, huulipunien ja väripiilareiden maailmassa, josta on vaikea irroittautua.

Nuoret naiset joka puolella maailmaa kyttäävät matkapuhelimiaan ja tulkitsevat tekstiviestien salamerkityksiä. Ihmiset kääntyvät sisäänpäin ja tuijottelevat vain omaa titaanikorulla lävistettyä napaansa.

Sattuuko todellisuus niin paljon, ettei sitä uskalleta enää edes katsoa?

Onko totuus niin ruma? Onko maailma niin ruma? Vai olemmeko me, ulkoisen kauneuden lisääntyessä, sisäisesti ja sielultamme niin saatanan rumia?

Mun tytöille HOPEAA!
Ihanaa Exstepit, ihanaa! Kiitos. En ole vielä nähnyt kuvia tai videota, mutta olen varma että teitte parhaan mahdollisenne, kuten kisassa aina pitää. Kiitos siitä kaikille.

p.s. Viime yönä unta kokonaiset 1,5 tuntia, vaikka takana on huonosti nukutut ja osittain valvotut yöt jo viikolla. Eikä taaskaan väsytä. Nukkumaanmeno alkaa olla pelottavaa touhua, pelkään etten saa taaskaan unta. Valvoen yksin omassa huonossa seurassaan yö on hirvittävän pitkä. Ja yksinäinen. Kenellekään ei voi soittaa, kukaan ei soita minulle. Katselen tylsän valkoisia seiniä. Valvon ja mietin, mikä on vialla. Olenko ahdistunut? En usko. Toiveikas on parempi sana. Vaan uni ei tule.

Yritin suorittaa rentoutusharjoituksia. Luin tenttiin. Lauloin Maija Poppasen "Pakko pysyä hereillä"-biisiä, ja yritin kuvitella, että olen hirvittävän väsynyt mutta pakko pitää silmät auki. Harmi sinänsä, onnistuin turhankin hyvin. Ei unta silmäntäyttäkään. Henkilölle, jolle uni on eräs maailman ihanimmista asioista, tämä on katastrofi.

Lämmintä maitoa en sentään vielä suostu litkimään, sitä aikaa saa odottaa. 20 pakkasastetta ajoivat minut ehkä käyttämään farkkujen alla pitkiä kalsareita, mutta lämmintä maitoa en juo. Yök. Juuri niin.

Istun kotona. Mun tytöt luistelee tunnin sisällä... Mulla on kynnet lakattu ja Hilga päässä. Niin joo, muita vaatteita ei sitten ookkaan, patterit kun on edelleen täysillä. Soitin Joensuuhun, kisaharkka oli kuulemma ollut Löysä guin Lebago.

Lausumme ässän, mutta korostamme EEtä...

Thunder, thunderation
we are the Steppi generation
when we fight with a termination
we create a sensation
Stepit are dynamite
boom boom
we're gonna shine tonight
thunder
thunder
(s)EX- STEPS, alright!!!

Nyt fiilistä tytöt... Ja homma toimimaan!
terveisin kotikapitaaninne Rausku

Vittu kun vituttaa. Mun tytöt lähtee aamulla kisamatkalle. Musta tuntuu kuin koko perheeni lähtis johonkin lomalle ja mä jäisin yksin kotiin.

Köhin täällä parastaikaakin, joten ymmärrän kyllä miksi ei ole mitään järkeä lähteä mukaan. Mutta tunteilla kun on niin vähän tekemistä järjen ja ymmärryksen kanssa.

"Tunge positiivinen ajattelu hanuriisi
kierrän kriisiryhmänne kaukaa
älä tyrkytä minulle terapiaa
kaada lisää paskaa mun niskaan
Mua vituttaa niin ankarasti
vituttaa aamusta iltaan
Mua vituttaa
On kaikki turhaa
Ja vittu kun vituttaa...."
-Ismo Alanko Säätiö: Vittu kun vituttaa-

Luistelkaa hyvin. Munalla. Ja kiveksillä. Tai siis vitulla ja munasarjoilla. Neljä VEETÄ! Vauhti, voima, varmuus ja ...!! Ja Hilgalle terveisiä.
Terveisin ylpeä kapteeninne Rausku

Joensuun kisat jää tältä kapitaanilta väliin. Voi paskan paska. Oli tarpeeksi paha pala, että huomasin olevani kyvytön kilpailemaan tämän yskän kanssa. Nyt tilanne on siis se, että olen senverran sairas, etten jaksa lähteä edes mukaan matkalle. Viisi tuntia bussissa suuntaansa ja kohteessa -30 pakkasta ei kuulosta hyvältä silloin, kun yskittää, nokkaan sattuu kun niistää ja sydänalassa tuntuu pientä kipua.

Parin viikon sairastamisen jälkeen alkaa tuntua siltä, kuin koko normaali elämä lipuisi ulottumattomiini. En pääse harjoituksiin, en salille enkä lenkille (kas niin, lenkillekin tekee mieli kun joutuu tarpeeksi pysymään paikallaan). Kaikenlainen energianpurkaminen on kielletty. Eihän sitä energiaa hirveästi ole muutenkaan, mutta normaalisti aktiivisena ihmisenä paikallaanolo ja hengästymisen välttäminen on turhauttavaa.

Mikä kirpaisee tässä vaiheessa eniten heti kisamatkan menetyksen jälkeen, on laulutuntien lykkääminen hamaan tulevaisuuteen. En ole päässyt tunnille kuukauteen, ja nyt on kaikki laulaminen pannassa, koska nokka on tukossa ja keuhkoista kuuluu vain rohinaa. Olla ilman laulamista on kuin yrittäisi olla syömättä, juomatta. Hengittämättä. Jokainen hengenveto on normaalisti kuin potentiaalinen alkava sävel. Laulaminen on myös tapa käsitellä tunteita, tapa rentoutua ja haaveilla, tapa aloittaa ja lopettaa päivä. Tapa pitää tauko tenttiin lukemisesta.

Mieletöntä, kuinka laulamisesta voi tulla niin tärkeä elementti elämässä. Tuntuu typerältä tunnustaa, että tarvitsen musiikkia, olen addikti. Tarvitsen hyvää musiikkia ympärilleni, haluan kuulla, eläytyä, nauttia. Mutta haluan myös itse ilmaista. Taidot, joita toki toivoisi olevan ja joita olemassaolevan materiaalinsa päälle jokainen voi kehittää, eivät ole tässä asiassa oleellisia. Oleellista on tuntea musiikki sisällään ja antaa sen virrata. Jokaisella on omansa. Oma musiikkinsa, oma virtansa. Laulamisesta kumpuaa positiivista energiaa, ja vaikkei naminamipositiivisuudesta tällä luonteella ole pelkoa, elämänlaatua musiikki kohottaa huimasti.

Hmmm... Vaikka Joensuun reissu edelleen harmittaa, taidan laittaa levyn soimaan ja maata selälläni lattialla. Kuunnella, tunnelmoida, unelmoida. Hymyillä. Tenttiin ehtii kyllä lukea, myöhemmin.

HOAS. HOAX. HO-ASS.

Patteriremontti. Millon tämä loppuu?

Ensin koitti jääkausi, juuri ennen joulua. Lämpötekniikan idiootit löivät koko talostamme lämmöt ja vedet poikki remontin takia. No, eihän opiskelijat lämmöllä tai vedellä mitään tee. Eikä jääkaapilla, kun siitäkin hajosi termostaatti. Nyt on siis kasvihuoneilmiön vuoro. Patterit porottavat täysillä, koska huoltomiehen irvikuvat "unohtivat" asentaa pattereihin säätönapit, mistä niitä saisi pienemmälle.

Tässä tropiikissa ei kyllä nuku kukaan. Viherkasvit lienevät onnessaan, kun ilma alkaa olla kostean nihkeää. Juoda täytyy koko ajan, etten kuole nestehukkaan. Enää täältä puuttuvat marakatit ja papukaijat, mutta eivätköhän nekin kohta näyttäydy...

Apinakin on jo; minä, joka sen sijaan että soittaisin huoltoon, avaudun tänne gallerian päiväkirjaan. Vaatteita täällä on tarpeetonta pitää päällä, joten alan yhtäkkiä ymmärtää, miksi Tarzan ja Jane pukeutuvat viidakossa vain ilmaviin ja kriittiset paikat verhoaviin läpysköihin. Olisin itse askarrellut vaahteranlehdistä pikku pikku bikinit ja eläytynyt esiäitimme Eevan elämään, omenansyönteineen kaikkineen. Pitäähän sen verran syntiä elämässä olla.

Mutta tähän aikaan vuodesta ovat vaahteranlehdet vähissä. Kuten vitsitkin, jos kämpän lämpötila ei ala laskea pikapuoliin.

Helvetillinen yskä. Ihme, etteivät kylkiluut ole vielä alkaneet rapsahdella. Viime yönä seuraan liittyi myös nuha, niin että kai meikäläisen voi jo laskea moniongelmaiseksi.

Huomenna alkavat luennot. On siis ehdottomasti ryhdistäydyttävä. Opiskelu kyllä kiinnostaa edelleen, mutta jotenkin kiukuttaa, että kroppa ei suostu yhteistyöhön,vaan kehittää flunssan nyt, kun pitäisi oikeasti alkaa kirjoitella kaikenlaisia töitä koulua varten.

Voih.

Kelan ja valtion mielestä opiskelijaelämä tarkoittaa elämistä jatkuvassa senttien laskennan ja kitkutuksen suossa. Ymmärsin ilmeisesti jotain väärin siinä kohtaa, kun vanhempani opettivat, että työnteko kannattaa ja että ihmisen kannattaa yrittää järjestää itselleen hyvä elämä olemalla ahkera ja välttämällä velkaantumista. Opintotukien maailmassa kun käy niin, että jos onnistut yhdistämään menestyksekkäät opinnot ja työn pari kertaa viikossa, vedetään tuet takaisin ja nauretaan että mitäs läksit ja kas kun elää niin leveästi, että. Tarkoitus on siis, että joka tapauksessa on kurjaa. Jos ei tee töitä, kieppuu nälkärajalla kun tuet riittävät vain vuokraan. Jos teet töitä maksaaksesi elämisen kuluja, kuten puhelinlaskun ja ruuat, niin viedään ne tuet sitten seuraavana vuonna takautuvasti, rankaistaan hyvin tehdystä työstä, hähä! Ja sitten puhutaan railakkaasta opiskelijaelämästä... sellainenhan vaatisi rahaa, helvetti!

Alkoi siis ankara vyönkiristys tässä huushollissa. Sanomalehtiä ei tarvitse enää kantaa lehtiroskikseen, sillä peruin tilaukseni. Olen myös lahjoittanut joka kuukausi Kirkon ulkomaanavulle rahaa. Nyt pienennän summan puoleen. Ajattelin, ettei pienehkö lahjoitus olisi ollut budjetilleni ylivoimainen, vaan näinhän siinä kävi.

Pohdin ankarasti mistä vielä kiristäisin... Kunnes se iski. Cosmopolitan. Tajusin tietenkin salamana, etten voi olla moraalisesti niin rappiolla, niin paatunut, sydämetön paska, että jatkan naisellisen roskalehteni tilausta, mutta kutistan avustustani kehitysmaiden kaivojen rakennuksesta. Minä minä minä minä minä... ...minä ja napani, jota aurinko kiertää... Yritin perustella asiaintilaa itselleni, mutta oli välttämätöntä parantua moraalisesta syövästäni. Kevään uutuuspitsit, meikit ja julkkisjuorut silmissäni vielä pyörien tartuin puhelimeen ja peruin suorin sanoin Cosmopolitanin tilauksen.

Jos ei tällä pääse taivaaseen, niin jo on kumma.

p.s. Jälkeenpäin suututtaa, kuinka itsekäs ja länsimainen, turhamainen olento sitä osaakaan olla. Heti ollaan kitistämässä jostain, mikä ei oikeastaan kosketa minua... eikä tajua tehdä kaikkein luonnollisinta ratkaisua... Turha paasata hyväntekeväisyydestä, kun selkäranka on kumia.

"Ja elämä on helppoo
silloin kun on joku josta pitää kii
ei tarvitse mennä nukkumaan
itkeäkseen itsensä unelmiin..."

Niinpä niin.. Illasta toiseen, vuodesta seuraavaan tämä vanha Dingon klassikko saa baaritiskien humalaiset itkun partaalle. Tänä iltana sitä laulettiin Kaarlessa, koko huonon äänentoiston ja täyden suomipop-osaston voimin. Niitä kauluspaitapellejä ei tule ikävä.

Surullisinta tavallisessa baari-illassa lienee se, kun ihmiset aidosti tarkoittavat laulamiensa biisien sanoja. Levoton tuhkimo on eräs aivottomaan itsesääliin tuudittavista, perisuomalaisista ruikutuksista. Levoton tuhkimo on se, joka saa keski-ikäisen, humalaisen vakioasiakkaan nojaamaan baaritiskiin ja muistelemaan hukkaanmennyttä nuoruuttaan, ja mahdollisesti vaivaamaan asialla vieressä batterya ostavaa bilettäjää. Jos ravintolassa halutaan saada jengi tunteilemaan vailla itsekontrollia, niin soittakaa tämä. Tämä ja George Michaelia.

Olen sinkku, ja vieressäni sängyssä lojuu 22 vuotta vanha, resuinen, vaaleanpunainen nalle. Mutta minä en tänäkään yönä itke. Repikää siitä huumoria.