IRC-Galleria

lumivalko

lumivalko

Miss Lucy le Fay at your service.

PeilimaaMaanantai 30.03.2009 17:15

Oli synkkä ja myrskyinen yö… Ja paskan marjat, ei tämä näin ala. Itse asiassa kaikki alkoi aivan tavallisena päivänä. Tai no, ei aivan tavallisena, sillä minulla oli synttärit. Korjaus: minulla oli jo ollut syntymäpäivä, tarkalleen ottaen kaksitoista päivää taaksepäin, kyseessä oli siis syntymäpäiväjuhla. Juhlia vietettiin mökillä, siis mummini ja pappani kotona, sillä iskäni kämpille ei mitenkään saisi ängettyä niin paljoa vieraita ja toisaalta kuka tosissaan saattaisi kuvitella että iskäni rupeaisi kokkaamaan… Ja itse olen melkein kuuluisa laiskuudestani. Mummini oli kysellyt minulta mitä haluaisin synttärilahjaksi ja ainoa vastaus jonka olin onnistunut keksimään oli ollut rahaa, rahaa ja vielä kerran rahaa. Syy tähän oli taidekoulu jonne tahdoin päästä opiskelemaan melkein epätoivoisella vimmalla. Sehän nyt on selvää että ei hän tietenkään antanut minulle vain rahaa, rahaa ja rahaa, vaan rahaa, rahaa ja mustan samettirasian. Musta samettirasia sisälsi vesipisaran muotoon hiotun kristallikorun joka heijasti ympärilleen kaikki spektrin värit ja ympäristönsä pinnastaan. Koru oli pienen tyynyn päällä rasiassa ja tyynyssä oli viillot joiden läpi korun pienilenkkinen hopeaketju oli pujotettu, joten vedin korusta saadakseni ketjun päät ulos rasiasta. Havaitsin kuitenkin että ketju oli lukossa tyynyn alla joten vedin tyynyn ulos, avasin lukon ja sain kuin sainkin korun kunnialla kaulaani. Tutkailin samettirasiaa vielä (jos siellä vaikka olisikin jotain muuta) ja siinä tutkaillessani huomasin jotain joka mielestäni oli todella outoa; rasian sisäpohja oli korkeammalla kuin ulkopohja. Koputtelin pohjaa miettien että rasiassa oli pakko olla valepohja, saaden kummastuneita katseita ja pari naurahdusta sukulaisiltani. Kääntelin rasiaa käsissäni ja huomasin kannen saranoiden välissä pienen vivun jota väänsin alaspäin. Arvaa mitä? Rasian sisäpohja ponnahti auki! Valepohjan alla oli pieni, kulunut ruutupaperin pala. Taittelin sen auki ja huomasin siinä oudon tekstinpätkän. Päätin tutkia paperia tarkemmin kotona joten laitoin sen takaisin valepohjan alle samettirasiaan ja rasian laukkuuni.
Kotiin saapuessani oli käsittämättömän väsynyt, mutta rakas äitini ei tuntenut armoa ja jouduin painelemaan tallille siivoamaan kolme karsinaa, hakemaan ponit talliin ja ruokkimaan ne. Ja tietenkin kun tulin takaisin sisälle minua ei enää väsyttänyt pätkääkään. Kävin suihkussa, pesin hampaani ja päätin ryhtyä piirtelemään ja kun kaivelin piirustusvälineitä laukusta huomasin samettirasian. Otin sen ylös laukun pohjalta, avasin sen ja otin lapun esille. Taiteltuani lapun auki luin käsittämättömät sanat uudemman kerran ja kääntelin lappua käsissäni, jolloin huomasin että paperin toisellakin puolella oli samalla vanhahtavalla ja nuhruisella käsialalla kirjoitettua tekstiä. Lause "Nämä sanat saattavat sinut matkaan", ei muuta. En tiedä miksi uskoin täysin että jos lukisin sanat ääneen jotain tapahtuisi, mutta uskoin kuitenkin. Kaivoin kaapista repun johon oli pakannut vaatteita ja muista tavaroita siltä varalta että kokisin tarvetta karata, sitten tarkistin että tärkeimmät esineeni (piirustuslehtiö ja -kansio, yleis- ja värikynäpenaali, kännykkä, mp3 - soitin sekä muutamia muita elintärkeitä tavaroita) olivat koululaukussani, otin laukut syliini, otin lapun esille ja luin "taikasanat". Mitään ei tapahtunut. Olin oikeastaan todella pettynyt mutta sitten tajusin että olin luultavasti lukenut sanat väärin, nehän oli kirjoitettu vanhahtavalla käsialalla. Tarkistin lapun toisella puolella olevan tekstin ja ymmärsin että olin lukenut S:ät F:inä. Käänsin paperin jälleen ympäri ja luin sanat, tällä kertaa oikein. Ensin mitään ei näyttänyt tapahtuvan, mutta sitten kuulin ääniä jotka eivät olleet kotoisin kotitalostani. Huone tuntui himmenevän ja esineiden rajat hämärtyivät. Kokeilin oman huoneeni seinää, käteni pysähtyi siihen mutta kohtaus näytti epätodelliselta sillä seinä oli himmeä ja utuinen kun taas itse olin terävä. Havaitsin että huoneeni seinä takana oli toinen, tummempi seinä, jossa oli muutamia pehmeän kynttilänvalon saarekkeita. Istuin tuntemattoman käytävän lattialla, nyt uusi sijaintini näytti terävämmältä ja oma huoneeni näkyi enää vain himmeänä heijastuksena ympärilläni. Nousin seisomaan ja katselin ympärilleni. Käytävän lattialla oli pehmeä punainen matto, lattia oli tummaa puuta ja seinät oli maalattu himmeällä ruskealla. Käytävää valaisevat kynttilät nököttivät telineissä joiden arvelin olevan pronssia tai vastaavaa ja niiden takana oli pienet pyöreät peilit jotka tuntuivat paitsi laajentavan tilaa hiukan myös lisäävän valon määrää. Oma huoneeni oli kadonnut kokonaan ja käytävällä vieressäni olevan oven takaa kuuluvat äänet kiinnittivät huomioni itseensä.
"Kyllä minä ymmärrän sen että olet väärässä," sanoi syvä ääni ilmiselvän väheksynnän saattelemana.
"Ei, te ette ymmärrä. Olen pahoillani että joudun sanomaan näin, mutta se on totuus. Muurinne eivät tule estämään tätä! Hirmumyrsky saapuu mereltä ja sen jälkeen tätä kaupunkia ei enää löydy maailmankartalta!" Tämä ääni oli korkeampi ja myös hätääntynyt, tuohtunut, ja kuulin että äänen omistajan oli hillittävä itseään pitääkseen äänensä kunnioittavana ja hiljaisena. Matalaäänisempi mies vastasi hiljaisen uhkauksen sävyttämällä äänellä: "Kuules nyt. Jos saan kuulla että olet paljastanut hullunhoureesi jollekulle, löydät velhonkaulasi silmukasta!"
"Majesteetti! Te ette voi tehdä tätä! Tapatatte sadoittain viattomia ihmisiä! Omaa kansaasi!"
"Sulje tuo julkea suusi ja poistu silmistäni välittömästi," sanoi matala ääni hiljaa ja kyllästyneenä.
Tajusin että minunkin oli aika poistua jollen mielinyt löytää omaa ei-velhokaulaani silmukasta kiitoksena salakuuntelusta, joten juoksin käytävää johonkin suuntaan, käännyin kulmasta, juoksin edelleen ja käännyin jälleen ja totesin olevani vastakkain kahden liinavaatteita kantavan palvelustytön kanssa. He katsoivat farkkujani ja toppiani sekä reppua ja shakkiruutukuvioitua laukkuani avoimen hämmästyneinä mutta jatkoivat ohitseni mitään sanomatta. Heidän kääntyessään kulmasta kuulin nuoremman kysyvän toiselta: "Oliko hän taas yksi Prinssin vieraista?" Perään kuului älähdys josta päättelin tytön saaneen korvatillikan. Tuijotin heidän peräänsä vähän aikaa jonka jälkeen kohautin olkiani ja haukottelin. Taisi olla nukkumaanmenoaika. Mietin missä voisin nukkua ja avasin käytävän päässä oikealla olevan oven. Varmistin oviaukossa seisten että huone oli tyhjä, sitten pujahdin sisään ja tutkailin ympäristöäni. Huoneessa oli mahonkipuinen sänky jonka päällä oli punainen päiväpeite. Lattialla oli matto, samaa punaista. Jopa seinät ja verhot olivat punaiset. 'Makuuhuone. Ei pelkästään nukkumista varten suunniteltu,' minä ajattelin jossain määrin levottomasti. Huoneessa oli tummapuinen pöytäkin mutten uskonut että se oli usein käytössä sillä sen päällä ei ollut mustetahroja tai kirjoitusvälineitä. Katsahdin itseäni huoneen nurkassa olevasta soikeanmuotoisesta kokovartalopeilistä jonka kehyksissä oli upeita kaiverruksia. Peilin pinta oli hieman sumea ja ikkunasta tulvivassa viileässä kuunvalossa näytin jopa melkein sievältä. Käännähdin kuitenkin ympäri katsomaan petiä jonka nurkissa oli kaiverruksin koristellut tolpat. Katossänky olisi saattanut olla sopivampi tähän huoneeseen mutta minusta olisi tuntunut kummalliselta nukkua sellaisessa joten olin vain tyytyväinen. Riisuuduin, vedin päiväpeiton sivuun ja pujahdin alusvaatteisillani viileiden vällyjen väliin. Sänky oli ihanan leveä ja tyynyjä oli viisi kappaletta, kaikki samaa ylellisen pehmeää kangasta. Peitto oli kuitenkin ohut (ettei sängyn tavallisille käyttäjille tulisi kuuma mitä lie milloinkin tekivätkin) joten vedin päiväpeitonkin päälleni (ja uskoin ja toivoin että sängyn petivaatteet vaihdettiin käytön jälkeen). Mylläsin sänkyä vähän aikaa kunnes nukahdin.
Tällaisen kummallisen pätkän kirjoitin. Alkoi unena, johon sitten keksin jatkoa. Siis tämä kohtaus ei ole unesta vaan kokonaan omakeksimääni (en harrasta edes näin vähän "likaisia" unia) ja koko jutun ideana on saada lukija kuvittelemaan, ajattelemaan, kyseenalaistamaan. Palaute olisi IN ja olisi kiva tietää millaisia ajatuksia ja tuntemuksia tämä herätti.

"Tekisitkö minulle palveluksen?"
Minkä? Hänen ilmeensä on tutkimaton, mutta hän näyttää vilpittömältä. Hänen äänensäkään ei ole kuin inuva.
Miksi minun pitäisi sulkea silmäni ja pitää ne kiinni? Miksi ihmeessä? Hän näyttää niin pyytävältä... No, mitä haittaa siitä voisi olla?
Nuotion valo näkyy punaisena luomieni läpi. Hänen sormensa ovat viileät - miksi hän otti kasvoni käsiensä väliin?!? Ei kai - ... Minä värähdin ja hän vetäytyi. Mutta huuliani kihelmöi... Miksen avaa silmiäni ja lähde…? ...Koska tahdon hänen suutelevan minua uudelleen… Tuntuu typerältä edes ajatella noin! Jos hän tietäisi että se oli ensisuudelmani...
Hän liikahtaa - ja suutelee minua, hänen huulensa ovat niin pehmeät... Aivan kuin olisin jokin eksoottinen hedelmä jota hän maistelee... Ei, ei, ei, älä lopeta!
Hän on kuin kissa, puhuu minulle kehräävällä äänellä... Voi, miksi hän pyysi minua avaamaan silmäni? Hänen ilmeensä on kummastunut ja huvittunut ja saa minut laskemaan katseeni. Näytin varmaan naurettavalta; äänetön pyyntö 'etkö voisi suudella minua uudelleen?'
Nyt hän nostaa leukaani, voi, kunpa hän suutelisi! Tuo hänen vino hymynsä, hän sai itsevarmuutensa takaisin. HEI! Hän kaatoi minut selälleni ja tukahdutti huutoni huulillaan... Miksi minusta tuntuu tältä, en tiedä, tahdon enemmän - Rauhoitu, minä sanon! Pakko saada nämä nyrjähtäneet aivoni sijoilleen! Hänen hiuksensa ovat niin pehmeät ja hän maistuu hyvältä - ota ne käpäläsi pois hänen hiuksistaan! Enpäs. En tahdo! Mutta... Mitä jos Varjot tulevat? Tässä heille riittäisikin nauramista, 'kannattiko unohtaa vahtiminen vain tällaisen vuoksi', he kysyisivät - Hänellä on kylmät sormet! Ei lainkaan ihme, koska lämpötila on niin matala...
Joku tulee! Äkkiä piiloon! Maa on niin kova verrattuna hänen kosketukseensa... Miksi olen niin pahoillani kun hän irrotti sormensa minusta? Hei, se on Mummeli! Kylläpä hän nauraa riettaasti...
"Osasinpas jo odottaakin tätä! Mutta, tänä yönä ei teille kyyhkyläisille ole aikaa, sillä meidän on mentävä heti..."

Lisäksi kaksi vähän vanhempaa runoa:

Aurora

Valkea joulu
kuitenkin
Kuin tyynysodan jäljiltä
untuvainen lumi
Jouluruokaa
lahjoja kuusen juurella
naurua
Näennäisidylli

Aamunkoi
Misteli ja
yllätys
Silkinpehmeät huulet

Unen hauraus

Tämä siis on uutena vuotena tehty myöhästynyyt jouluruno ja seuraava on ruokapöydässä aamulla koulusta pois jäämisen jälkeen saadun inspiraation seurausta.

Lyhtyni

Katkera rakkaus
sen viimeiset säteet
valaisevat polkuani
Pimeyden ensi hetkenä
Kaikki tulee loppuun
Kun verinen kuu
nostaa katseensa
horisontista
Suoraan
minuun.

Kopsasin...Keskiviikko 04.02.2009 18:17

Vampyyri:
[x] En pyörry nähdessäni verta
[x] Olen purrut ihmistä
[x] Olen maistanut verta ja mielestäni se on iha hyvää
[ ] Inhoan valkosipulia
[ ] Pelkään teräviä puunpaloja
[x] Valvon myöhään/en saa unta yöllä
[x] Torkun päivisin
[x] Olen sosiaalinen ja viihdyn ihmisten seurassa
6/8

Zombie:
[/] Olen kömpelö
[ ] Rehellisesti sanottuna olen aika tyhmä
[ ] Viihdyn parhaiten laumassa kaltaisteni kanssa
[ ] Matkin toisia, minulla ei ole omaa persoonaa
[ ] En piittaa pätkääkään ulkonäöstäni
[x] Rakastan rentoa hengailua kavereiden kanssa
[/] Arvostan älyä, vaikken sillä itse loistakaan
[ ] Liikun erittäin kankeasti linkuttaen
2/8

Ihmissusi:
[x] Olen erittäin valpas täysikuun aikaan
[x] Kärsin karvojen liikakasvusta (ne tulee liian nopeesti takasin!)
[ ] Pidän lihasta
[x] Sudet ovat upeita eläimiä, eikä niitä saisi tappaa!
[x] Minulla on valppaat vaistot
[x] Puolustaudun ärhäkästi
[ ] Minusta tuntuu, että koirani on sukua minulle
[ ] Päivisin tunnen olevani ihan normaali
5/8

Succubus
[x] Olen nainen
[/] Ehkä hieman demoninen
[ ] Viettelen miehiä huvikseni
[ ] Erityisesti munkit on mieleeni
[ ] Olen viehkeä
[/] Imen energiaa ympärillä olevista ihmisistä
[ ] Kerään spermaa (WTF?!?)
[ ] Minulla on/haluaisin lohikäärmeen siivet selkääni
2/8

Noita
[x] Minussa on paljon voimaa
[ ] Olen melko herkkä kokemaan yliluonnolisia asioita
[x] Olen joskus harjoittanut magiaa
[ ] Olen tehnyt sopimuksen Paholaisen kanssa
[x] Jos vielä olisi noitavainoja, minut varmasti poltettaisiin roviolla!
[/] Intuitiivinen tietosi on vahva ja luotat siihen mukisematta
[ ] Minulla on kissa
[ ] Monet ovat kyselleet minulta selvyyttä esim. näkemiinsä uniin
3½/8

Demoni
[ ] Olen paha
[/] Jotkut kutsuvat minua riivaajaksi
[ ] Joskus koen olevani jumalista seuraava
[ ] Haluan että minua palvotaan jumalana
[/] Olen kova valehtelemaan
[ ] Olen vihainen
[ ] Pidät tuskasta
1/8

Vampyre. Enpä yllättynyt.

NettisivuniMaanantai 26.01.2009 20:29

Eli nettisivut joilla käyn:
http://vampyyrit.getforum.org
http://www.notsafe.munpalsta.com
http://board.rauhaton.net/
http://taylorlautner.info/

Ihan vain omaksi muistutuksekseni. Kun en aina muista osoitteita :)

Erilainen prinsessasatu, Luku 3Perjantai 23.01.2009 16:40

Metsä oli tumma ja tämä värien vastakohtaisuus sai Flannin vaaleanvihreän mekon värin hehkumaan. Neito painoi otsansa puun kaarnaa vasten ja koetti kerätä rohkeutta. Kaiken uhon hän oli jo tuhlannut mielenosoitukselliseen kävelyyn metsän reunalle. Kukaan ei ollut nähnyt häntä. Metsä huokaili hiljaa, mutta Flann tiesi sen olevan väliaikaista. Aikansa puun vierellä seistyään hän huoahti ja kiersi puun toiselle puolelle. Ei tyttö ollut rohkeuttaan saanut takaisin, mutta uteliaisuus oli saanut hänet pakottautumaan liikkeelle. Ja nyt hän oli metsässä, mutta mitään ei tapahtunut, mikään ei tuntunut erilaiselta. Jalat kuljettivat häntä syvemmälle metsään, mutta Flann päätti pitää linnan näköpiirissään. Hämmennys läikähti vaaleilla kasvoilla kun jalat tapasivat maatuvien lehtien peittämän polun. Kuitenkin Flann lähti kulkemaan polkua pitkin.

Hiljaisuus oli muuttunut painostavaksi, kun ympäristöstä alkoi kuin vaivihkaa kuulua ääniä. Hiljaista rahinaa ja käheitä kuiskauksia jotka saivat Flannin ihon nousemaan kananlihalle. Tyttö keräsi kokoon kaiken tahdonvoimansa jottei olisi lähtenyt juoksemaan. Hän ei tahtonut näyttää heikkouttaan. Yllättäen hänen eteensä levittäytyi pieni aukio. Flann asteli aukiolle hämmentyneenä ja varuillaan. Kuullessa käheiden äänien lähestyvän aukion reunaa tyttö kääntyi hitaasti ympäri. Synkkien puiden varjossa ei ollut mitään. Vai oliko sittenkin? Liikehdintää, varjoja väärissä paikoissa. Ääniä. Flann saattoi nähdä varjosta astuneiden olentojen vääntyneet kehot. Ne olivat kuin mustia aukkoja, varjoja, jotka imivät kaiken valon itseensä. Tytön ilme ei kuitenkaan näyttänyt ulospäin pienintäkään vinkkiä sisällä vellovasta kuvotuksesta.

Hän siloitteli mekkonsa helmaa sormenpäillään ja voitettuaan kuvotuksensa tutkaili etovia olentoja uteliaasti. Hänen ihmettelynsä keskeytyi takaa kuuluvan äänen vuoksi. "Mitä sinä täällä teet?" Flann ei hätkähtänyt, mutta hänen sydämensä jätti yhden lyönnin väliin. Hän kääntyi rauhallisesti ympäri ja räpäytti vielä silmiään ennen kuin vastasi. "Katselen." Flann oli huomannut tuttavallisen, tai tässä tilanteessa epäkunnioittavan puhutelutavan, mutta havaitsi sen viehättäväksi eikä huomauttanut asiasta. Tytön metsänvihreät silmät kohtasivat nuoren miehen terävän katseen. Flann ei käsittänyt miten tämä oli päässyt hänen taakseen niin ääneti. Heti asiaa ihmeteltyään hän kuitenkin tunnisti kalpean ihon ja sirot kasvonmuodot sekä taipuisat mustat hiukset. Kyseessä oli sama nuorukainen, jonka Flann oli kohdannut myöhään illalla parvekkeensa alta. Nuorukainen, joka oli Vampyyri.

Nuorukainen tapitti Flannia odottaen vastausta ja Flann vastasi tuijotukseen yhtä kiinteästi vaikka havaitsikin sen hankalaksi. Pojan silmät olivat jotenkin... Eivät pehmeät, mutta sumuiset ja kuitenkin hyvin terävät.
Lukijani, Flann sai nuorukaisesta täydellisen mielikuvan jo ensisilmäyksellä, mutta jos häntä oltaisiin tunnin kuluttua pyydetty kuvailemaan tämän ulkonäkö, Flann ei olisi siihen kyennyt. Niinpä kerron heti tarkalleen mitä hän näki. Nuorukaisen hiukset olivat mustat, kiiltävät ja siniseen vivahtavat, Flann arveli niiden ylettyvät lapaluihin. Silmien väri oli hyvin tummaa sinertävää vihreää, Flann kykeni pitämään katseensa niiden syvyyksissä vain tahdonvoimalla sillä hänestä tuntui kuin hän olisi hukkunut niihin. Nuorukaisen silmissä oli jotain epävarmaa, vaikeaselkoista, joka pakeni joka kerran kun sen juuri oli saamassa kiinni. Pojan iho oli vaalea, kalpea, jotenkin hopeainen ja hehkuva varjossa jonka puu heitti nuorukaisen ylle. Flann totesi että poika oli häntä itseään pidempi, ei laiha, mutta tällä ei myöskään ollut liioitellusti lihasmassaa. Nuorukaisen kasvot olivat sirot, mutteivät naiselliset, soikion muotoiset. Flannia hämmästytti ero nuorukaisen nykyisen ja viime kohtaamisen aikana nähtävissä olleen ilmeen välillä. Nuorukainen oli itsevarman näköinen, kuin olisi omistanut koko metsän ja ollut kuitenkin epämääräisesti kunnoittava luontoa kohtaan. Mutta Flannia tuo nuori mies ei todellakaan näyttänyt kunnioittavan.

Flann ja nuorukainen olivat tuijottaneet toisiaan jo pienen ikuisuuden kun tämä jälleen puhui. "No niin..." nuorukaisen ääni oli enimmäkseen kyllästynyt, "Olet katsellut jo ihan tarpeeksi." Flann liikahti epävarmasti mutta piti kasvonsa peruslukemilla. "Onpa sinulla kiire hankkiutua minusta eroon", Flann tokaisi ja ravisti hieman hiuksiaan. Nuorukaisen ilme muuttui aivan selkeästi närkästyneeksi kun tämä totesi: "Ei mitään henkilökohtaista, mutta apinat käyvät kuumana." Flann tapitti poikaa vähän aikaa. Tuo lausahdus kuulosti aivan kamalalta eikä Flann käsittänyt mitä se tarkoitti. Hänen kasvoillaan oli hyvin kummastunut ja hitusen järkyttynyt ilme kun nuorukainen heilautti päätään sivulle ja osoitti sitten sormellaan Flannin taakse. "Nuo tuolla. Eivätkö ne muka sinusta näytä apinoilta?" Flann katsahti hänen osoittamaansa suuntaan ja havaitsi muutaman varjo-olennoista. Ne näyttivät pyrkivän aukiolle, muutama oli tullut pois metsän pimennosta, mutta aina ne perääntyivät hiippailtuaan liian kauas puiden siimeksestä. "Pakko myötää, kyllä ne melko apinamaisilta näyttävät", tyttö totesin pienoisen hymyn kera. "Tulepas sitten", nuorukainen sanoi ja Flann havaitsi että hänen äänensä tuli kamalan läheltä. Nuorukainen astahti tytön ohitse ja lähti kävelemään pois aukiolta ja - hämmästyttävää kyllä - puut väistivät häntä. Juuret vetäytyivät hänen tieltään ja oksat kiertyivät sivuun. Flann lähti vikkelästi seuraamaan häntä. Puut palasivat hänen takanaan paikoilleen niin että tytön oli kuljettava lähestulkoon nuorukaisen selässä kiinni jotta oksat eivät olisi ruimineet häntä. "Äh - ", tyttö henkäisi melkein kompastuessaan juureen - "kuka sinä oikein olet?" Nuorukainen vastasi tylsistyneellä äänellä: "Minä olen Mustan metsän valtiaan poika Ciar ja täällä metsässä kaikki kutsuvat minua prinssiksi ja imartelevat minua ja blaah blaah blaah..." Tämä oli pisin lause minkä Flann oli kuullut pojan huulilta ja se sai hänet rohkaisemaan itseään jutusteluun ja varmistamaan vielä: "Nimesi on siis Ciar?"
"Joo", nuorukainen vastasi. "Ja sinä olet Kuninkaan tytär Flann jolla on vielä kuusi muuta nimeä joita en viitsi luetella ja jota muut kuninkaalliset pitävät kummallisena ja joka - " Tässä kohden Ciar sulki tien Flannilta ja nojasi kätensä puunrunkoon " - kehui minua erittäin avokätisesti tänään päivällisellä." Flann tuijotti Ciaria järkyttyneenä. Sitten hän painoi ranteidensa sisäsivut ohimoilleen ja sormensa hiustensa sekaan ja tuijotti. Hetken tuijotettuaan hän huudahti: "Jumalauta! Mistä helkkarista sinä sen olet saanut tietää?!?" Ciar tuijotti Flannia, prinsessaa, hämmentyneenä - hän ei todellakaan ollut odottanut nuoren kuninkaallisen neidon käyttävän tuollaisia sanoja. Ciar sivuutti kysymyksen olankohautuksella ja jatkoi matkaa, jolloin Flannin oli seurattava jollei tahtonut saada sivalluksia oksilta. Flann joutui kiiruhtamaan pysyäkseen Ciarin perässä ja törmäsi tämän selkään kun tämä yllättäen pysähtyi. Ciar käännähti ja heilautti osoittelevasti kättään kaaressa linnan suuntaan. "Kas niin", hän sanoi Flannille, "Olette jälleen kotonanne." Sitten hän otti Flannia kädestä kiinni hitusen ilkeän ilmeen kera ja suuteli tämän kämmenselkää. Flann tuijotti nuorukaista ärsyyntyneenä tämän irvailevasta toiminnasta, vaikka olisi samoin tein voinut myöntää ettei itsekään pahemmin arvostanut linnassa vallalla olevaa nuoleskelevaa käyttäytymismallia. Ciar laski Flannin käden alas ja pyyhkäisi tämän ohi takaisin metsään. Flann jäi tuijottamaan nuorukaisen perään ja Ciar heilutti kättään ilmassa taakseen katsomatta. Flann käännähti, veti henkeä ja lähti palaamaan kohti linnaa jonka valot karkottivat yön tunnun ympäristöstä.

Parantamisen varaaTorstai 11.12.2008 12:57

Eli siis, tähän tulee "parantamisen varaa"-osio:

Jokaisella on tapansa lukea, kirjoittaa ja tulkita, mutta itse kaipaisin jonkinlaista ympäistön ja pään sisällä käyvien ajatusten tarkempaa kuvailua, mutta se olen vain minä.

Tarina etenee aika nopeaa tahtia, mutta se ei oikeastaan haittaa.

Rakenne on hieman rikkinäinen, ainakin minun makuuni. Ensin prinsessa on juhlissa, sitten hyppy toiseenpaikkaan, kolmanteen. Ainakin minun itseni oli vaikea sanoa, tapahtuuko tämä kaikki samana päivänä, kahtena päivänä vai viikon sisällä. Muutenkin tuli sellainen epävarma olo, että hyppääkö aihe joka jaksotuksessa muualle.

Toisin kuin muita, minua ei häirinnyt kuvailujen puuttuminen. Ehkä kyseessä on mielikuvitukseni, kuka tietää, mutta sain vahvoja mielikuvia siltä miltä paikka näyttää, yms. jo näistä kuvailuistasi
Muuten tarina tuntuu hypätehtelevän hieman paikasta toiseen, mutta ei kovinkaan häiritsevästi.
Minua vain häiritsi, miten paljon toooodella lyhyitä lauseita käytät. Ne... töksähtelevät, vaikeuttavat lukemista, vaikka pieninä määrinä ovatkin hyvä tyylikeino.

Toinen häiritsevä asia oli se, miten... kaikki muut ovat jotenkin typerämpiä kuin Flann. Aloin jo vähän ärsyyntyä siihen, miten hän ajattelee muita typeryksiksi... vain hän ja se vampyyri vaikuttavat jotenkin "hyviltä" tyypeiltä.

Ja viimeinen kritiikki kohdistuu sanavalintoihisi. Hyvä on, olen samaa mieltä ja suurin osa sanoista on hauskoja ja keventää tarinaa - mutta en saanut oikein otetta siihen, pitäisikö tämä nyt ottaa vakavasti vai ei. Alku ainakin tuntui lapsekkaalta ja ei liian vakavasti itsensä ottavalta, mutta vampyyrikuvauksessa alkaa jo tuntua kauhuromantiikan haulta.. Ja nuo kaksi piirrettä samassa tekstissä vahingoittavat toisiaan ^^'

Hyppely ei minua niin paljoa haitannut, ympäristön ja tilanteen kuvailun puute enemmän. Mikä maa, mikä valuutta? Onko Flann nyt osittain vampyyri vai mitä ihmettä? Millainen paikka tuo on, jos ei ulkoisesti niin tunnelman ja mielipiteiden perusteella? Ei tarvitse vastailla, mutta minusta tuollaisten asioiden ilmaisu, edes hyvin kevyesti, auttaa paremmin hahmottamaan tarinaa, erityisesti prinsessatarinaa...

2 luku oli kiinnostava, vaikka kieltämättä en itse tykännyt siitä ruusukohdasta. (En tiedä oliko syynä ruusu, vai se miten palvelijatar käyttäytyi) Olen myös samaa mieltä Sir Kain kanssa siitä, että tuo jatkuva muiden typeryys alkaa häiritsemään. Tietysti jos tarinassa paljastuu jokin syy siihen miksi vampyyri ja Flann olisivat oikeasti muita viisaampia niin... Se voisi ehkä mennä, mutta ei mahdottoman suurina annoksina.

Minä ehdottaisin sinulle, että kokeilisit korvata Flann nimeä esimerkiksi sanoilla prinsessa tai neito, miten sen ikinä haluatkaan kuvata.

Sillä nyt teksti on tukahduttavan oloinen kaikkien noiden Flann Flann nimen toistumisen kanssa.

Kuitenkin kappaleet ovat pituutensa puolesta melko tappavia, ja harrastat aika paljon yksittäisiä lyhyitä virkkeitä. Sivulauseiden ryöstöviljely ei tietysti ole sekään hyvä, mutta kohtuukäyttö voisi tuoda tekstiin paljonkin joustavuutta ja helpottaa luettavuutta. Aloitat myös lauseita hyvin usein sanoilla "ja" tai "mutta", ja jos sitä tehokeinona ajattelee, niin tuo tahti kuluttaa sen puhki hyvin nopeasti ja se alkaa tökkiä.

kirjoitusasuun ja kappalejakoihin enemmän huomiota, niin erittäin hyvä tulee.

Erilainen prinsessasatu, Luku 2Keskiviikko 03.12.2008 21:47

Puutarhuri selvisi säikähdyksellä. Flann ei. Hän ei enää katsellut ruusujaan iltaisin. Jos olisi, uteliaisuus olisi vienyt voiton ja hän olisi sännännyt metsään. Kaikki mikä muistutti häntä etäisestikään metsästä sai hänet hermostumaan. Hän halusi - eikä kuitenkaan halunnut - mennä metsään. Hän tiesi että hän olisi vapaata riistaa jos astuisi tummien puiden alle. Mutta se kiehtoi häntä. Siihen oli syynsä, ne muutamat pisarat poikkeuksellista verta jotka hänen suonissaan kiersivät. Ja Flannille luonteenomainen uteliaisuus. Jossain syvällä sisimmässään hän tiesi, että menisi metsään, vaikka kuinka yritti viivytellä ratkaisevaa askelta. Päivät matoivat, tumma metsä varjosti koko ajan hänen tajuntaansa. Lopullinen raja hänen itsehillinnälleen tuli erään tyypillisen tylsistyttävän juhlaillallisen aikana. Mutta sitä ennen hän löysi ruusun, joka oli erilainen kuin muut.

Aamulla, kun Flann heräsi, hänen katseensa kiinnittyi ensimmäisenä hänen yöpöydällään maljakossa oleviin nuutuneisiin valkoisiin ruusuihin. Palvelijattaret olivat unohtaneet vaihtaa ne. Turhautuneena neito nousi ylös ja avasi parvekkeen ovet. Hän vältti katsomasta metsää, mutta näki sen koko ajan. Flann onnistui jotenkin pitämään hermonsa kasassa ja katkottua kauneimpia ruusuja pensaista. Kärsivällisyys ei koskaan ollut kuulunut hänen vahvuuksiinsa, ja hän oli todennut että palvelijattaret valitsivat ruusut summanmutikassa eivätkä vahtineet muuta kun etteivät ruusut olleet nuupahtaneita. Joten tänään hän poimi itse ruusunsa. Yllättäen hän huomasi pensaassa ruusun, jossa oli jotain poikkeavaa. Hän irrotti sen varoen pensaasta, varoen, koska ei halunnut vahingoittaa ruusua, varoen koska ei tahtonut repiä ihoaan. Hän käänsi ruusua valoa vasten. Ruusun keskusta oli punainen. Ei lämpimän ruusunpunainen, vaan tumma. Kuin verta. Flann käsitti, että se oli verta. Hän oli lähellä paikkaa, jossa kalpea olento hyökkäsi puutarhurin kimppuun. Veripisara oli jotenkin sattunut osumaan juuri ruusun keskustaan ja imeytynyt kukan terälehtiin. Flannin mielestä ruusu oli kaunis. Kylmä verenpunainen sävy. Jokin sai kukan kiiltämään auringossa, ja punaisella pohjalla kimmellys erottui selvemmin kuin valkoisella. Flann halusi ruusun olevan kokonaan verenpunainen. Hän painoi sormensa yhteen ruusun piikeistä ja värähti katsoessaan kuinka hänen voimakkaan värinen verensä putoili pisaroina valkean ruusun terälehdille. Veri ei imeytynyt lehtiin nopeasti, mutta imeytyi kuitenkin. Veri sormen haavassa alkoi hyytyä, joten hän painoi toisenkin sormensa piikkiin saadakseen ruusun värjättyä kokonaan verenpunaiseksi.

Yksi linnan palvelijattarista siivosi prinsessan huonetta. Hän huomasi, että ruusut oli vaihdettu. Prinsessa oli arvatenkin kerännyt ruusut itse huomattuaan niiden nuupahtaneen. Palvelija huomasi, että yksi ruusuista oli punainen. Tietyssä valossa se näytti mustalta. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt samanlaista. Se sai kylmänväreet kulkemaan hänen selässään. Hän ei ollut varma mistä hyytävä tunne johtui, mutta yllättäen hänen teki mieli poistua huoneesta niin pian kuin mahdollista. Kenties ruusulla oli jotain pahoja voimia! Palvelijatar naurahti vainoharhaisuudelleen ja siivosi huoneen huolella, silottaen päiväpetosta kaikki rypyt pois.

Flann oli todella hermostunut. Aivan tavallinen ilta. Aivan tavallisia vieraita. Aivan tavaton puheenaihe. Niin juuri. Flann oli kiusaantunut. Eivätkö he voineet olla hiljaa! Hän tuijotti pistävästi tummahiuksista kreiviä, joka todennäköisesti oli joskus nuorena ollut hyvinkin komea. Mies puhui hänen isälleen. Monet miehet olivat heti yhtyneet keskusteluun. Muutamat naisetkin olivat liittyneet keskusteluun, lähinnä taivastellakseen miten kamalia ja pelottavia kaikki pimeyden olennot olivat. Kreivin ääni kuului muiden äänien yli. "En saata ymmärtää miksi teidän kaltaisenne järkevä kuningas hyväksyy valtakunnassaan noiden pimeyden olentojen olemassaolon!" Flannin silmät kipinöivät. Kreiviä vastapäätä istuva kreivitär sattui vilkaisemaan prinsessaa ja vetäisi terävästi henkeään. Hän oli varma, että jos joku todella osaisi tappaa katseellaan, se olisi juuri tämä kissansilmäinen prinsessa.

Muut prinsessat loivat oman keskustelunsa aiheen ympärille. "Olen kuullut että pimeyden olennot ovat rumia. Eräs ystäväni kertoi minulle niistä. Että niiden silmät ovat punaiset ja niiden keho on epämuodostunut..." Monet vetivät henkeään kauhuissaan, haluten kuitenkin kuulla lisää. Toinen prinsessa, jolla oli kikkarat hiukset, kuiskasi muille kuin salaliittolainen: "Ne ovat kaikki rumia. Mutta kaikkein kammottavimpia ovat vampyyrit. Liha mätänee niiden luiden ympärillä ja niiden silmät ovat kuin mustat kuilut. Ne eivät siedä auringon valoa, vaan palavat. Miten paha olento voisikaan sietää valoa, hyvyyden vertauskuvaa?" Flannin sisu kuohahti. Hänen kirkkaat silmänsä kääntyivät kikkarahiusta kohti. Joku huomasi hänen äkkinäisen liikkeensä. "Mitä nyt?" äimisteli eräs prinsessa. Juuri sellainen lillukanvarsi, jollaisia Flann inhosi. Lillukanvarsi näytti säikähtäneeltä. Ja Flann halusi järkyttää heitä. "Älä puhu", hän tokaisi kikkarapäälle. "Teistä kukaan ole koskaan nähnyt vampyyriä. Te ette tiedä millaisia ne todella ovat, joten älkää esittäkö tietäväisiä." Toiset käsittivät, että nyt kuultaisiin jotain kiinnostavaa. Flann oli huomion keskipiste. "Vampyyrit ovat jotain niin ainutlaatuista, ettette te voi kuvitellakaan sitä." Flannin katse kiersi muiden kasvoissa. He tuijottivat häntä kuin tottelevaiset koiranpenikat. Tämä ärsytti Flannia entisestään, aivan kuin nämä pikkukakaran tasolla olevat pikkuprinsessat jotka todella eivät iältään poikenneet hänestä paljoakaan suuntaan tai toiseen pitäisivät häntä jonain vampyyri - tietäjänä. Kuin hän olisi perehtynyt niihin tarkastikin. "En ole nähnyt kuin yhden vampyyrin. Mutta hän oli komein inhimillinen olento, jonka olen eläessäni nähnyt." Prinssit jotka kuulivat hänen sanansa kääntyivät häntä kohti katseet täynnä epäuskoa. Flann nautti tilanteesta täysin siemauksin. Hänen silmänsä kaventuivat ja hänen huulensa kaartuivat julmaan hymyyn. "Juuri niin. Se valkea hipiä, mustat hiukset... Silmät, jotka niin tummat, etten osaa sanoa olivatko ne mustat vai jotain muuta väriä... Hänen ihonsa hehkui kuunvalossa kauniimmin kun yksikään puutarhamme sadoista valkeista ruusuista. Kuu, ruusut, kauneimmat prinsessat ja kuningattaret, komeimmat prinssit... Kaikki kalpenevat hänen rinnallaan." Juhlasalin ilmapiiri oli sähköistynyt. Flannin ääni oli ainoa kuuluva ääni. Kaikki tuijottivat tätä nuorta neitoa. Epäuskoa. Kauhua. Ihastusta. Kenenkään silmissä ei näkynyt inhoa, joka aiemmin oli värittänyt heidän äänensä. Flann oli onnistunut tuomaan kalpeakasvoisen nuorukaisen kaikkien silmien eteen niin elävänä huolimatta siitä ettei kuvaus ollut täydellinen. "En voi kertoa teille tarkalleen miltä hän näyttää, sillä sellaista täydellisyyttä ei voi kuvata sanoin."

Ensimmäiset ihmiset, jotka onnistuivat häivyttämään kuvan mielestään liikahtelivat kuin muurahaiset olisivat juoksennelleet ympäri heidän kehojaan. Aiempi kreivi kokosi itsensä ja kysyi ylenkatseellisesti: "Ja missä armon prinsessa on moisen otuksen mahtanut nähdä?" Lumous haihtui ja Flannin ääni vastasi vielä kopeammalla äänensävyllä: "Onko sinun asiasi missä minä olen nähnyt vampyyrin? Tahdotko sinäkin nähdä sellaisen?" Kreivi vastasi tuhahduksella. Lopulta Flannin isä, kuningas, sai äänensä takaisin. Hänen kasvonsa olivat punehtuneet sekä raivosta että häpeästä. "Flann!" hän jyrisi. "Kuinka sinä saatat kertoa mokomia valheita vieraillemme?!? Tiedät vallan hyvin, etteivät nämä pimeyden olennot astu ulos Mustasta metsästä!" Kuningas oli vaikuttava mies, mutta Flannilla oli luja mieli eikä hänen isänsä raivoa uhkuva äänensävy vaikuttanut siihen mitenkään. "Mene huoneeseesi." Muuta kuningas ei saanut sanottua tyttärelleen, tyttärelleen jonka silmien katse pisteli häntä. Flann loukkaantui. Hänestä tuntui että häntä rankaistiin kuin lasta. Kuitenkin hän nousi kopeasti seisomaan ja lähti kävelemään pois. Ovella hän kääntyi puoliksi takaisin ja sanoi puhuen hiljaisella, uhkaavalla äänellä: "Oletko aivan varma, että kaikki tottelevat lakejasi? Kenties joku on valmis ottamaan sen riskin..." Kuninkaalle tuli tyttärensä sanoista todella epämukava olo. Hänen ihonsa nousi kanalihalle. Hän huomasi tyttärensä puheissa jotain kummallista. Vaikutti siltä, että neito ihaili vampyyriä. Ja piti tätä... inhimillisenä. Vaikka Flann poistuikin, kaihertava tunne ei jättänyt kuningasta rauhaan. Hän ei enää kyennyt keskittymään keskusteluihin. Hänellä oli tunne, että jotain oli tapahtunut. Jotain peruuttamatonta. Jotain, jonka jälkeen tämä maa ei enää olisi entisensä.

3 luku --> lumivalko

Erilainen prinsessasatu, Prologi ja Luku 1Maanantai 01.12.2008 15:58

Otsikko: Erilainen prinsessasatu
Kirjoittaja: Lumikki
Ikäraja: väliltä K11 - K15
Tyylilaji: romance, angst, lievää lemonia.
Esittely: Kertomus prinsessa Flannista ja hänen kummallisuuksistaan. Tärkeä osa hänen kummallisuuksiaan on ei-ehkä-ihan-tarpeeksi-älykäs vampyyri Ciar. Ja loput saatte tietää kun luette.

"Kuten MacBeth tai Kullervo, tämäkin tarina on ajaton. Se näyttäisi ensilukemalla olevan fantasiatarina prinsessasta, mutta tuota voi hyvin tulkita myös nykymaailman ajatuksiin sopivaksi, kuinka jotkut pojat ovat pullamössöpoikia, kunnes huomaa aivan sattumalta Sen Oikean.
Kun miettii tarinoita, jotka ovat olleet samankaltaisia kuin tämä, niin yleensä prinsessat ovat äärettömän ärsyttäviä neitoja, jotka eivät osaa edes kuoria hernettä itse. Flann on poikeuksellinen, itsenäinen prinsessa ja juuri siksi hänestä pidänkin, hän sopii tarinan ajatuksiin."
-Forte

A/N: No niin. Tämä on vain tarina, jonka idean sain kummallisena ahaa-elämyksenä, kun olin kotini ylä-aulassa lähdössä tallille. Siellä tallilla sitten aloin suunnittelemaan tarinaani... Tuo "Erilainen prinsessasatu" ei muuten ole tämän tarinan oikea nimi, koska sellaista ei ole. Heitin vain kehiin jotain, joka kuvailisi aihetta yleismaallisesti.

Prologi

Nuori neito, valkoisten ruusujen maan prinsessa, istui yhdellä suuren juhlasalin upottavan pehmeistä penkeistä näyttäen tyypillisen hienostuneelta, juuri sellaiselta kuin prinsessan pitääkin näyttää. Tosin tämä prinsessa ei ollutkaan tyypillinen kultakutri-sinisilmä-maitoiho, vaan hänen hiuksensa räiskyivät liekinpunaisina, hänellä oli kuulas iho ja pistävät vihreät silmät, jotka ilmiantoivat kaikki hänen tuntemuksensa. Ja nyt nämä silmät kertoivat nuoren neidon olevan hyvin, hyvin kyllästynyt. Hän kuunteli puolella korvalla ympärillä käytäviä keskusteluja ja sitä, miten maitokasvoiset prinssit kehuskelivat tappamillaan lohikäärmeillä. Vain tahdonvoima esti punapäätä haukottelemasta. Yksi prinsseistä yritti kiinnittää hänen huomiotaan.
"Prinsessa Flann, kuinka monta lohikäärmettä minun olisi surmattava saadakseni sinut huomaamaan minut?" Vastaukseksi kysymykseen nuori neito katsahti poikaan pistävillä silmillään.
"Ei yhtään", hän vastasi ykskantaan ja prinssin silmät kirkastuivat. "Minun huomiotani ei saada idiotismilla", prinsessa jatkoi sitten terävästi, ja vaaleahiuksinen prinssi katsoi häpeilevästi lautastaan.

Flann oli aina ollut hankala. Ja sen vuoksi poikkeuksellisen suosittu. Flann oli aina arvostanut erilaisia asioita kuin muut prinsessat. Siinä missä toiset pitivät kauniista piirteistä ja mahtavista urotöistä, Flann oli enemmän kiinnostunut älystä. Vaikka kasvatuksensa vuoksi hänkin oli melko ulkonäkökeskeinen. Mutta koska hän ei ollut mitenkään ihastunut vaaleanpunaiseen ihoon ja pehmeisiin piirteisiin, jollaisia linnoissa kasvaneilla pullamössösukupolven prinsseillä oli tarpeettoman usein, oli Flann juuri se vaikeasti saavutettavissa oleva ei-sääntöä-ilman-poikkeusta-prinsessa. Ja hän todella oli hankala. Ja arvosteleva. Ja inhottava. Ja vielä piti siitä! Pullamössöprinsseille ilkeily oli hänen ominta alaansa. Ja jos linnaan joskus erehtyi saapumaan komea ja tumma prinssi, jolla oli valloittava hymy, hän sai osakseen vielä kamalamman kohtelun. Sillä Flann oli huomannut, että mitä herkullisemman näköinen mies, sen suurempaan idiotismiin tämä kykeni. Flannin mielestä oli todella huvittavaa loukata prinssejä. Sanoi vain oikeassa paikassa jotain, joka loukkasi heidän ylikasvaneita egojaan. Se, miten prinssien hymyt hyytyivät ja muuttuivat kiusaantuneiksi, ja miten he yrittivät selvitä tapaamisen loppuun teräväkielisen Flannin kanssa. Ja yrittivät olla kohteliaita siinä missä Flann oli niin inhottava kuin osasi. He ottivat niin tosissaan tämän lohikäärmeiden ja muiden petojen tappamisen, että kun Flann vain väheksyi heidän "urotöitään" he ottivat sen niin kipeästi itseensä ettei sille voinut muuta kuin nauraa. Ja Flannilla olikin naurussa pitelemistä. Mutta hänellä oli rautainen itsehillintä vaikka hänen silmänsä kavalsivatkin hänen todelliset tunteensa.

Flann rakasti linnan puutarhan valkoisia ruusuja. Hän rakasti kuuta.
Erityisen kauniita valkoiset ruusut olivat kuun pehmeässä kajossa.
Puutarhaan levinnyt musta metsä korosti ruusujen valkoisuutta entisestään.
Jos metsässä todella olisi asunut joku, tämä joku olisi saattanut nähdä kuutamoöinä kuinka valkeaan yöpukuun verhoutunut punahiuksinen neito istui linnan parvekkeen kaiteella ja katseli kuinka kuun säteen heijastelivat valoaan valkeista ruusuista.

Eräänä kirpeänviileänä iltana Flann oli tapansa mukaan katselemassa ruusuja parvekkeeltaan. Kuu oli juuri mennyt pilveen, puutarha oli hämyinen ja usva pyörteili pensaiden juurakoissa. Koska ilta oli viileä, Flann oli vetänyt tumman ja lämpimän aamutakin päälleen. Myöhemmin hän oli tyytyväinen siitä että oli tehnyt niin, sillä sai nyt todistaa jotain, joka olisi saanut kenet tahansa toisen kirkumaan kauhusta.

Luku 1

Flannin pimeään sopeutuneet silmät erottivat liikehdintää eräästä ruusupensaasta, joka sijaitsi melko lähellä parveketta. Hän kuuli mutinaa. Yksi linnan monista puutarhureista näytti etsiskelevän jotain pensaikosta. Flann oli huutamassa miehelle, kysyäkseen mitä hän touhusi puutarhassa tähän aikaan, muttei ehtinyt. Hänen huomionsa kiinnittyi puutarhurin taakse. Oliko se susi?

Flann näki puutarhurin takana kaksi kiiluvaa silmää. Hän oli huudahtamassa puutarhurille, tällä kertaa varoittaakseen tätä, mutta myöhästyi jälleen. Silmät – sekä se jolle ne kuuluivat – ponkaisivat eteenpäin liikkeellä, joka oli melkein liian äkkinäinen silmin havaittavaksi. Flann tuijotti lamaantuneena kuinka musta pisara valui pitkin valkeaa leukaa, kuinka tummat huulet painuivat vasten puutarhurin kaulaa ja kuinka muutamat karanneet veripisarat putoilivat maahan. Kuu tuli näkyviin pilven takaa. Flannin silmäterät supistuivat ja hän tuijotti näytöstä edelleen, nähden tapahtumissa kauneuden, jollaista kukaan toinen ei olisi nähnyt. Ja hän henkäisi, kuin yllättyneenä, ja tuo kalpea olento jonka tummat hiukset vain korostivat valkeiden kasvojen kontrastia, nosti kasvonsa tyttöä kohti, tyttö huomasi että olennon silmätkin olivat kuin mustat, ja sitten se oli poissa. Ainoat kuuluvat äänet olivat Flannin hengitys sekä kahahdus kun puutarhuri kaatui pensaaseen. Flann oli hetken paikoillaan, kykenemättä liikkumaan kuin lumouksen jälkimainingeissa. Sitten hän hypähti alas matalalta parvekkeeltaan, käveli puutarhurin viereen ja näki siistin, kuin veitsellä leikatun näköisen pystyviillon miehen kaulassa. Ja tajusi, ettei mies ollutkaan kuollut. Hän veti aamutakin nopealla liikkeellä ohuen yöpukunsa päältä ja kietoi sen miehen kaulan ympärille. Sitten hän käveli linnan takaovelle ja astui sisään.

Palvelijattaret nostivat aivan uskomattoman hulabaloon nähdessään prinsessan. Täällä! Palvelijoiden huoneistoissa ja keittiön takahuoneessa! Miksi?! Mutta prinsessa vaiensi heidät tiukalla mulkaisulla ja totesi käsittämättömän rauhallisesti: ”Jos mielitte pelastaa puutarhassa, minun parvekkeeni alla makaavan, vertavuotavan puutarhurin verenhukkaan kuolemiselta, suosittelen että tekisitte jotain muutakin kuin vain kauhistelette sitä että tulin kertomaan teille tästä.” Sitten Flann kääntyi ja asteli ulos. Palvelijat alkoivat säntäillä ympäriinsä kuin päättömät kanat. Flann käveli mustaa metsää kohti ja kuuli kuinka lauma palvelijoita lopulta säntäsi ulos takaovesta uskomattoman melskeen saattelemina. Flann jatkoi kävelyään. Äänet vaimenivat pikkuhiljaa.

Flann katseli uhkaavaa, tummaa metsää katse ihmetyksen valtaamana. Hän kuuli pehmeitä ja sähiseviä kuiskauksia, risahduksia ja suhinaa puiden takaa. Toisinaan kuiskaukset muuttuivat ymmärrettäviksi. Ne kutsuivat häntä, maanittelivat astumaan tummiin syvyyksiin. Mutta Flann ei ollut typerä. Hän tiesi säännön. Ken tohti astua metsään, oli täysin noiden olentojen armoilla. Ja jos olento astui ulos metsästä, sen sai tappaa sen enempiä miettimättä. Kaikki tapahtui omalla vastuulla. Joten Flann vain katseli metsää hiljaisen kunnioituksen vallassa, kävellen sen viertä. Pikkuhiljaa hän kääntyi pois, niin että hänen kävelynsä näytti päämäärättömältä. Hän ei tohtinut näyttää metsän asukeille kuinka paljon todella kammoksui tuota pimeyttä. Hänen pelkoonsa sisältyi myös uteliaisuutta. Ja hän halusi nähdä uudelleen tuon kalpean olennon, joka oli lumonnut hänen mielensä. Flann tiesi, ettei olento todella ollut häntä lumonnut. Hän oli tehnyt sen itse. Pakonomainen tarve nähdä se uudelleen kumpusi syvältä hänestä itsestään, ilman ulkopuolisia vaikuttimia. Kaikkeen olemassa olevaan kohdistuva uteliaisuus. Tarve tietää. Tuntea. Olla. Ja myös jotain muuta. Hän ymmärsi sen itse, mutta jos häneltä olisi kysytty mistä oli kyse, hän ei olisi osannut pukea sitä sanoiksi. Mutta uteliaisuus oli ajanut hänet metsän reunalle, ja uteliaisuus hänet ajaisi metsäänkin. Siitä eteenpäin kyse olisi jostain muusta. Jostain… tuntemattomasta.

Luku 2 --> lumivalko
Lumikki sanoo:
Odota nyt..
http://www.geocities.com/improdreams2/lumi/saoirse1.jpg
http://www.geocities.com/improdreams2/lumi/saoirse2.jpg
ja nyt tärkein:
http://www.geocities.com/improdreams2/lumi/vit1.jpg
Ole hyvä.
Ja tuota... Tuo ensimmäinen kuva... Kyllä, se olen minä.

sir Kai sanoo:
Nawwws ^^
Arvasinkin jo.
Haa, olet sievä pikku paskiainen.
näin leikillisesti sanottuna.
x3

Lumikki sanoo:
Muttah~ Ai? Onko tuo kehu *nudge*

sir Kai sanoo:
Juuri niin!

Lumikki sanoo:
Jooh. Tausta muokattu. Vaihdettu. Ja kirkkaus-kontrasti muuteltu. Omaa naamaani en muuttanut yhtään.

sir Kai sanoo:
^^
Lumikki sanoo:
Juuh. Mutta nuo piirrokset. Ja viimeinen onkin sitten lyijykynäpiirros Vîtistä...

sir Kai sanoo:
Aww.
Aika suloista.

Lumikki sanoo:
Onko O_O
Tein itse!

sir Kai sanoo:
Mutta se kakkonen on melko hauska.

Lumikki sanoo:
Saoirse. Minun piirtämäni myöskin. Mitä hauskaa siinä on?

sir Kai sanoo:
Sukat, asento, mekko...

Lumikki sanoo:
... Rakastan tuollaisia vaatteita!



Lumikki sanoo:
Olisin muuten onnellinen jos kaikki ihmiset olisivat ulkonäöstäni samaa mieltä kuin sinä :3
Tai... Edes vähän useampi. Et voi uskoa kuinka paljon minun ulkonäköäni haukutaan.. *sigh*

sir Kai sanoo:
Sellaista se on elää ääliöiden joukossa.
Olet harvinaisen sievä tapaus.
Juuri sellainen, joka olisi kiva maalata ^^
Mutta, siis sinussa on vielä ihan tarpeeksi persoonallisuuttakin kasvoissasi..
Ei tulisi tylsää.
... ihmeellistä selitystä, älä kysy.

Lumikki sanoo:
Ei, tuo on hyvin imartelevaa... Voisin Pastata tuon IRC-galleriaan. Kaverini lentäisivät perseelleen.

sir Kai sanoo:
xD Siitä vain.
Kuule, pojat eivät ole erityisen kummallisia.

Lumikki sanoo:
Hah, voin kuvitella niiden ilmeet. "Mikä perverssi tuo on? Vain perverssi kehuisi sinun ulkonäköäsi!" Mahtavia ystäviä minulla

sir Kai sanoo:
Juuri näin...

Lumikki sanoo:
Oikeasti. Tai sitten ne luulisivat sinua pedofiiliksi.

sir Kai sanoo:
... en sanoisi omiksi ystävikseni, jollen tietäisi jutun olevan jokin vitsi...

Lumikki sanoo:
Tai jotain... Sekopäitä. Hauskoja sekopäitä.

sir Kai sanoo:
xD Kuinka voisin olla kun olen vain vuoden vanhempi?
xD
Sekopäitä, tosiaan.

Lumikki sanoo:
Niinpä! En kyllä tiedä miten paljon vitsiä siinä on. Ihan tosissaan ne ylensä vaikuttavat olevan. Ehkä he vain yrittävät estää kusta nousemasta päähäni ...

sir Kai sanoo:
Mmm ... ...

Lumikki sanoo:
Tai jotain. Tai sitten ne ovat tosissaan. En tiedä *kohauttaa olkiaan*

sir Kai sanoo:
Aika ilkeää sitten.
Jos ovat tosissaan.
No, whatever jos eivät tajua paremman päälle.
Tai sitten he ovat kateellisia sinulle x3

//Siis? Mikä tässä oli ideana? Ei mitään tietoa.//

Once in the MoonlightLauantai 19.04.2008 22:35

Päätin, että kaikille jotain, jatkan fantasiatarinaani, ja jatkan tätä. Lukekaa.



Mä oon väärinymmärretty ihminen.
Mulla on vammaisen maine, mä oon kaunis ja älykäs, taiteilijasielu, dataaja ja yhdeksän pisteen mangafani. Mä ajattelen paljon ja oon tyytymätön moneen asiaan. Yhteiskunta on lahompi kuin mun pää… Hurja mielipide huomioon ottaen sen, että mä oon todella huonomuistinen. Mä oon yksinäinen, ”kaverit” ei edes yritä ymmärtää mua… Ei ketään joka tajuaa. En koskaan uskonutkaan olevan. Ensimmäiseltä luokalta lähtien tiesin olevani erilainen, mulla oli mielikuvitusta enemmän kuin muilla yhteensä. Mä oon sielussani sekä lapsi että aikuinen ja se ominaisuus estää mua muuttumasta tosikoksi, tai, kuten lapset tekevät, sekoittamasta totta ja satua. Raha on mulle vaan jotain jolla saa jotain muuta, ei mitään tärkeää, vaikka siitä hyötyä onkin. Mä elän hetkessä, päivä kerrallaan, kurkottaen unelmiin, suunnittelematta huomista, unelmoiden, pää pilvissä, jalat maassa, siis. Mun elämä on yhtä sotkua, äiti, joka rajoittaa mun elämää, mahtava iskä jonka luona en ikävä kyllä asu, paskamainen pikkuveli ja toinen, joka pitää mua ilkeänä vaikken tee sille mitään pahaa. Mä yritän päästä pois mun mutsin luota, sillä mun äiti on väkivaltainen, arvaamaton, kaksinaamainen ja itsekäs. Vanhempi pikkubroidi on samaa kaliiperia, samanlainen saasta kuin äitinsäkin, mutta mikä ihme kun on sellainen mutsi. Kyllähän ne molemmat on joskus ihan kivoja, onneksi, sillä muuten mä kilahtaisin. Meidän mutsi on ollut kolmen miehen kanssa, jokaiselta muistona yksi kakara. Ensin se oli mun iskän kanssa, ainoa mies jonka kanssa se oli naimisissa. Toinen oli mun pikkubroidin faija, mun iskän kaveri. Mun iskä ja mutsi oli vielä silloin naimisissa. Broidin faija ei olis halunnut toukkaa mun mutsin kanssa, mutta mun mutsi on niin paska ettei sitä kiinnostanut broidin faijan mielipiteet vähääkään. Niin sitten mutsi ja iskä eros ja mä sain sen pirullisen paskan broidikseni. Toinen broidi onkin vähän siedettävämpi, luojan kiitos. Sen faijakin on kiva. Vanhemman pikkubroidin faijasta oon nähny vaan kuvan, nuoremman veljen faijan oon jopa tavannut. Mua hirvittää vähän jättää nuorempi veli mutsin ja vanhemman pikkubroidin armoille, mutta minkäs teet, mun on pakko päästä pois. Mulla on koulussa ongelmia, lähinnä siksi kun lintsailen niin paljon ja oon ainakin kerran viikossa myöhässä koska myöhästyn bussista. Mä oon iltavirkku ja aamuntorkku, nukun mielelläni myöhään. Mutta eihän mutsi sitä tajuu. Se ei usko että musta tulisi koskaan mitään, ei ainakaan mitään sellaista mikä mä haluisin olla. Se aattelee että musta voi tulla vaan joku vitun toimistotyöntekijä, mutta mulla on unelmia ja periaatteita ja vaikka mun unelmat ei toteutuisikaan niin ainakin mä elän kuten uskon ja se on jo jotain.
Mä synnyin hihat käärittynä, mun luontainen itsepäisyys tekee musta vahvan vaikka ihmiset yrittää lannistaa mut.
Mä tosiaankin oon väärinymmärretty otus, mutta ei se haittaa. Mä on erilainen ja ylpee siitä.
Mä oon Nita Koivulehto, kohta 15 wee ja mä tarviin repäisevän irtioton puuduttavasta arjesta.

Irtiottoni mä sain. Tätä nykyä mä asun linnassa. Siis ihan oikeassa linnassa, jossa on pari palvelijaa ja touhukas emäntä joka ei jalan murtumisen vuoksi voi tehdä itselleen omimiaan töitä. Olisi varmaan parasta kertoa koko stoori pähkinänkuoressa. Koko sotku alkoi siitä kun mä valitin mun rikkaalle bestikselleni Niinalle ongelmistani. Ja pianhan se ratkaisun keksikin. Se päätti, että mä lähtisin sen mukana Lontooseen se tädin linnaan asumaan. Sen täti on alkujaan suomalainen, näin ollen tottunut tekemään töitäkin, eikä se sitten Lontooseen muutettuaan osannut olla työskentelemättä. Alussa se kyllä joutuikin tekemään töitä, mutta sittemmin joku nuori rikas kreivimikälie, joka oli vielä kaiken kukkuraksi menestyvä liikemies, iski silmänsä tähän nimenomaiseen Riikkaan. Kun Riikka ja se ”Kingi” (nimi jolla mä ja Niina sitä miestä kutsutaan) meni naimisiin niin samassa syssyssä Riikka vaihtoi nimensä Roseksi. Joten Niina siis aikoi roudata mut mun mutsin huomaamatta Lontooseen tämän Rosen luokse tekemään pikkutöitä ja saamaan rahaa. Rose on vähän outo. Se ei halua ottaa osa-aikaisia työntekijöitä, vaan mieluummin jakaa omat työnsä tasan Niinalle ja niiden palvelijoille. Kun Niina sitten halusi mut mukaan, sain mäkin osan töistä. Mulla oli aika homma siinä että onnistuin pääsemään kommelluksitta pois Suomesta, mutta pienellä oveluudella siitäkin selvisi: Mä nyysin mutsilta pari kymppiä, sain iskältä kympin ja pikkuveljen rahat vein kaikki, sillä oli yli satanen. Sitten vein vielä passini mutsin yöpöydän laatikosta. Loppu selvisi sillä että pääsin keskustaan kirjastoautossa ja me Niinan kanssa jatkettiin sieltä matkaa Hesaan. Helsinki-Vantaan lentokenttä oli meidän määränpää, ja kun lopulta oltiin koneessa mä huokaisin helpotuksesta, pahin oli ohi. Lontoossa mun kuitenkin melkeen onnistui tiputtaa silmät päästäni. Meitä oli vastassa komein poika jonka mä siihenastisessa elämässäni olin nähnyt. Sillä oli mustat, vallattoman näköiset hiukset, ruskettunut iho, toisessa poskessa hymykuoppa ja maailman säkenöivimmät vihreät silmät. Mä olin myyty. Tai ehken sittenkään. Poika otti meidän laukut, esittäytyi Rosen pojaksi, kertoi nimensä olevan Wyle ja johdatti meidät autolle. Ja siellä oli oikea autonkuljettaja univormussaan. Kundi heivasi laukut takakonttiin ja meni istumaan etupenkille sanaakaan sanomatta. Kuski astui autosta ja avasi meille ovet. Huomasin että Wyle kuunteli mp3-soitinta tai jotain sellaista. Noin viistoista minuuttia kestäneen matkan aikana mä myrtsiinnyin siinä määrin kundin tylsyyteen että kun me tultiin perille ja mä huomasin että kuski aikoi ottaa laukut, mä laukoin kundin perään ja nappasin siltä korvanapit pois. Sitten mä rupesin rallattamaan tahallisen käheällä äänellä: ”Ukko-Nooa, Ukko-Nooa, oli kunnon mies. Kun hän meni saunaan, laittoi laukun naulaan.” Ja kaikki biisin enemmän tai vähemmän irstaammat versiot samaan syssyyn. Kundi kyyläsi mua ensin pölähtäneenä ja kuultuaan tokan rallatuksen repesi. Se nauroi vedet silmissä ja toettuaan otti piuhat mun käsistä ja kysyi: ”Do you really have so terrible singing voice? And what the hell does that lyrics mean…” Sitten sitä rupesi taas naurattamaan. Niina kyyläsi mua kuin kuusta pudonutta. Mä aloin kääntämään sanoja englanniksi: ”Old-man Nooa, old-man Nooa, was a proper man. When he went to sauna, he hanged the bag on the… Um, what is ”naula” in english..” Ja niin edelleen aika takellellen. Wyle kehui että mä olin hauska kimma. Seuraavana päivänä Niina laukko mun luokse ”mun huoneeseen” kertomaan että se ja Wyletti oli lähdössä ”kylille” eli Lontoon keskustaan johonkin hampparipaikkaan. Wyletti halus esitellä meidät sen kavereille. Mä päätin mennä mukaan, sillä kenties siellä olis joku kivan näköinen poika. Wyletti ei sen ihmeemmin ollut osoittanut kiinnostusta mua kohtaan.

Ja kyllä niitä kavereita Wyletillä olikin. Oikeasti jengiin kuului parikymmentä kundia ja viitisen muijaa, tällä hetkellä pakalla on yksitoiosta jätkää ja kolme kimmaa. Kun Wyletin kaveri, jengiläisiä sekin, tuli hakemaan mua ja Niinaa, niin mä olin pukeutunut aika hätkähdyttävästi: Mulla oli mustat maiharit, pillifarkut, nahkarotsi ja ”sormettomat” sormikkat. Rotsin alla mulla oli suloinen musta huppusvetari jonka hupussa oli kissankorvat ja hihoissa oli metallilenkit. Taskujen suihin mä olin virittänyt omin käsin niittejä. Farkuille olin tehny saman tempun. Lisänä niittivyö, hankseleitä kaksi, ketjuja ja kaulassa ”piikkipanta”. Mun päässä oli musta lätsä jossa oli pinssejä ja niittejä ja hakaneuloja. Mä olin laittanut toiseen korvaan hakaneulan ja ”piikin” ja toisessa korvassa oli kaksi rengasta joiden välissä oli kolmen sentin ketju. Mun mustat hiukset mä olin laittanut takaa kiinni ja jättänyt vähän kasvoja kehystämään. Ja ne oli muuten mukavasti tupeeratut kehykset. Otsatukkaakin olin tupeerannut vähän. Eikä siinä vielä kaikki. Mä olin rajannut silmät vahvasti mustalla, ulkoreunoista vetänyt tarkoituksella yli kissansilmäefektin luomiseksi ja meikannut itselleni mustat ”sumusilmät”. Lisäksi mulla oli vielä toisessa silmässä musta piilari ja toisessa kullansävyinen jossa oli vähän salmiakkia muistuttava ”kissansilmäpupilli”. Huulet olin meikkivoiteella ja vaalealla huulivärillä meikannut ihan vaaleiksi. Joten en ihmetellyt yhtään sitä että Wyletti ja Qiucheksi esitelty poika katsoivat mua vähän pitkään kun tulin ulos linnoituksesta. Niina näytti tavalliselta itseltään, vaaleat huulet, harmaat luomet, ruskeat hiukset samantyylisesti kuin mulla ilman tupeerauksia (mä muuten olin matkinut hiustyylini siltä), vihreissä silmissä suklaanruskeat piilarit. Vaatteina sillä oli pillifarkut, korkeakorkoiset saappaat, musta trenssi ja sen alla varmaankin valkoinen ohut huppusvetari. Arvaus osui oikeaan. Mäkissä me sitten istuttiin isolla porukalla ja mässytettiin fättifuudia. Kattelin vähän jengin jäseniä. Wyletti oli tärkee tyyppi, muttei pomo. Pomo oli lihaksikas tyyppi, jonka sylissä istui luikku blondi jolla oli varmaa sukkia rintsikoidensa täytteenä. Koko muija oli musta aika… nolo. Ne kaks muuta kimmaa kyyläs mua murhaavasti ja mä kyyläsin samalla mitalla takaisin. Tai oikeastaan vielä kovemmilla panoksilla. Mun ilme kavalsi mun ajatukset, ja ihan tarkoituksella: ’Sä et oo mitään. Mä omistan sut, maan matonen.’ Ja kyllä ne aika pian lopetti sen kyyläämisen ja keskittyi Niinan niittaamiseen katseellaan. Pojat taas. Joukossa oli kuus hyvän tai keskiverron näköstä tyyppiä. Loput oli finnisii tai muuten rumia. Keskiverrot oli kaksosten näköiset tyypit, jotka erotti vaan silmien väristä toisitaan. Molemmilla oli mustat, olkapäille ylettyvät hiukset ja tyvikasvua. Samanlaiset vaatteetkin… Kolmas keskiverto oli luihun näköinen tyyppi joka aina välillä kyyläsi mua ja Niinaa kuin hullu puuroa. Mielessäni mä ristin sen Näädäksi. Mä yritin niitata senkin katseellani, se lopetti vähäksi aikaa mun kyyläämisen kokonaan, sitten se taas vilkuili mua aina kun se luuli etten mä huomaisi. Väliaikoina se tillitti Niinaa. Lopulta mä sain tarpeekseni ja nojasin pöydän yli sitä kohti, se istui mua vastapäätä istuvan tyypin vieressä kyylimässä mua ja Niinaa. Mä laitoin oman nenäni melkeen kiinni sen nenään ja tokasin: ”Sorry, Niina is my property.” Kundi katteli mua sen jälkeen vaan karsastaen. Kohta se syventyi syvälliseen lääppimiseen toisen katsemurhaajatytön kanssa. Loput kolme, ne nameimmat, olivat Wyletti, ”Fox” ja ”Doc”. Fox oli blondi, kuulin myöhemmin että sillä oli oikeasti vaaleat kullanruskeat hiukset. Sillä oli suklaanruskeat silmät ja ruskettunut iho. Doc taas. Doc oli lyhennys Doctorista, mikä jo onnistui herättämään mun epäilykset tän kundin suhteen. Doc oli kyllä aika nami, mustat hiukset, ruskettunut iho ja suklaiset silmät. Kuulemma joku espanjalainen. Wylettiä kaikki kutsuivat Wulfiksi, monella oli aika eläimelliset lempinimet. Mäkin omaksuin nopeasti Wulfittelun. Wyletti tuli naureskelemaan mun tempauksesta Näädän suhteen. ”If Priest something hates, it is lesbians. That was a good bet, Nita.” Se virnisteli. ”What would you do if I really were a lesbian?” Mä kysyin muka viattomasti. ”I wouldn’t do anything, but I would say to Niina that she’d better run.” Se naureskeli. ”By the way, why Priest is Priest?” Mä ihmettelin. Wyletti selitti että Näädällä oli jossain vaiheessa ollut aikamoinen mustavalkokausi, ja kerran sillä oli ollut musta korkeekauluksinen paita jossa oli ollut joku painatus kauluksessa niin että se oli näyttänyt vähän pappimaiselta ja siitä Näätä oli saanut lempinimen Priest. Mua nauratti. Mä menin Niinan luo ja me juteltiin vähän suomeksi ja vaihdettiin mielipiteitä jengin tyypeistä. Niina kertoi, että Fox oli kävellyt sen luokse ja sanonut sille: ”Do you believe in love at the first sight, or do I have to walk past you again?”
”Sulosta.” Mä totesin tähän, sehän on aika kliseinen iskukikka, tosin henkilökohtaisesti mäkin tykkään siitä. Yhtäkkiä muskelimies pomo hilpas ulos mäkin ovesta ja koko hemmetin mangustilauma kipsi perässä. Mä jättäydyin vähän jälkeen. Ja yllätys yllätys, toinen niistä katsemurhaajista, se joka ei ollut lääppinyt Näädän kanssa, tuli puhumaan minulle. Tai oikeastaan varoittamaan minua. ”If you bitch touch Wulf even with a stick I will kill you, got it?” Se uhkaili. Mä värähdin vähän sen kylmää ilmettä, mutta sitten kokosin itteni ja nostin nokkani pystyyn. ”I touch anyone I want to. If you don’t know, I live in the same house with Wyle… His room is just beside my room. So if he likes me I won’t even think about you.” Muija katto mua ihan raivona ja vinkas: ”So will it be.” Sit se häipy. Mä raahauduin Niinan luo ja irvistelin muijalle sen selän takana. Niina kyyläs mua ihan pihalla ja mä hymyilin anteeksipyytävästi: ”Joo, se kävi hyppimään nenille. Ja aika vittumaisesti vielä..” Niina ei kysellyt mitään, se ties etten mä äkäillyt ihmisille syyttä.

Palataanpas nykyhetkeen. Mä zetaan mun huoneessa. Ja mä herään ihan helvetinmoiseen vislaukseen. ”Mitä vittua saatana!” Mä kiroon ja nousen istumaan. Wyletti seisoo mun sängyn jalkopään lähellä ja sillä on kaks sormee suussa. Mä huudan sille suomeks että se saa suksia piippiin jos ei osaa herättää ihmisiä säädyllisesti. ”What?” Se sanoo ivallisesti. Se tietää hyvin että aamuisin mä oon niin tokkurassa ettei kieli oikein taivu englantiin. Mä mokellan ”If you can’t wake people up with a little less pain in the ears, you can go to somewhere where the sun doesn’t shine.” ”Yeah, let’s go there together.” Se vittuilee mulle. Mulla on aivot vielä niin ulkona että mä vaan loksautan mun leukani polviin. ”You didn’t get the point.” Mä sit toteen. Se kysyy mitä mä haluun laittaa päälleni. ”Black jeans, that white lonh t-shirt and a black shirt.” Mä latelen. Mustat pillit se löytää, ja t-paidan jossa lukee ”Älä valita, en mä kuitenkaan kuuntele”, mutta sitten se kysyy: ”Which one?” ja osottaa mun mustii paitoi. Mä kyylään sitä peiton alta. Kundi tosiaan kohtelee mua kuin systeriä. Asia kaipaa korjaamista. Se kääntyy takas kohti vaatekaappia. Mä sanon” the on with big sleeves. Mä laitan peiton sivuun ja kävelen äänettömästi sen taakse. Mä otan yhden mustan paidan, sen joka on viikattunakin ohuin, ja tipautan käteni sivulle. Toisella kädellä mä otan kiinni paitakäden kyynärpäästä. Wyletti kääntyy mua kohti, senkin aivot taitaa yhä olla vähän ruosteessa. Se ei tajuu miten lähellä mä olin sen selkää ja se melkeen lyö nenänsä mun otsaan kääntyessään. Se astuu taaksepäin ja sitten se kattoo mua hetken. Sillä todellakin sytyttää tänään hitaasti. Hitaasti sen posket alkaa mennä vaaleenpunasiksi ja sitten se mutisee: ”Well, um, I think I will go now..” Ja sitten se säntää ulos mun huoneesta. Ei vittu mä repeen. Ihan oikein sille. Mä puen pirteänä vaatteet päälleni ja meikkaan naamani kevyesti.

”Nita!” Mä kuulen Niinan huutavan mun takaa kun mä kävelen alas portaita. Sillä on avokauluksinen valkoinen paita ja tiukat lantiofarkut. Mä tuijotan sitä hetken, sillä se näyttää aika provosoivalta… ”Nita, Wyletti kerto et viikonloppuna on jotkut bileet yhen sen kaverin kotona—Kai me mennään?” Mä nostan toista kulmakarvaani. ”Miks ei? Se vois olla ihan kivaa vaihtelua.. Ekat bileet joihin mä pääsisin.” Mä nurisen sarkastisesti. ”Älä viitti. Toiko tarkottaa et kyllä?” Niina jankuttaa. Mä joojooittelen ja jatkan alakertaan. Wyle tupsahtaa meidän eteen yhdestä ovesta ja mä huudahdan yllätyksestä koska se melkeen törmää muhun. Jo toinen kerta tänään… Mä näytän sille kieltä ja kysyn siltä eikö se osaa olla törmäilemättä ihmisiin. Se on näköjään jo tointunut aamuisesta yllätyksestä, koska se virnuilee mulle. ”Maybe it is not my fault…” Se vihjailee. Niina menee meidän väliin ja heiluttaa käsiään. ”Huhuu! We was supposed to get something to eat! Dorcks!” Se riehuu. Wyle nostaa toista kulmakarvaansa ja virnuilee vielä enemmän. Sitten se nappaa mut ja Niinan käsikynkkään ja taluttaa meidät ovesta sisään. Mä tajuan että me ollaan keittiössä. Se huikkaa tukevalle naiselle että me otetaan vähän leipiä mukaan ja nappaa pari leipää yhdeltä lautaselta. Mä katselen ja Niina ottaa Wyletistä mallia. Koska mä en sen mielestä näytä siltä että mä aikoisin ottaa leipiä siitä, se ottaa yhden leivän ja tarjoaa sitä mulle. Mä pyörittelen päätäni. ”I’m not hungry…” Wyle pyörittelee silmiään ja laittaa leivän takaisin. Sitten se hymyilee ja sanoo: ”Do you have something better to do, or can you come with me to Priests home?” Mä loksautan suuni auki. ”What?!? I’m not going to come there!”
”Why not? He doesn’t have pictures on his walls… So you shouldn’t worry.” Wyle naureskelee ja mä nurisen itsekseni, mutta Niina on täysillä Näädän kotiin lähtemisen puolesta joten mä suostun tulemaan mukaan (suojellakseni Niinaa Näädältä). Hulppeaa. Näätä odottaa ulkona Quichen auton pelkääjän paikalla ja katselee mua erittäin karsastaen. Mä hymyilen sille herttaisesti ja Niina katselee mua ja sitä kummastuneena. Wyletti tärisee naurusta ja mä hymyilen sillekin herttaisesti. Näätä huikkaa mulle: ”Oops, did you forget your make-up?” Mä kävelen sen puolelle autoa siristäen silmiäni ja sen edessä mä avaan ne apposen auki. ”No, I just wanted you all to notice my eyes better.” Mä toteen ja se näyttää vähän kauhistuneelta. Jaa miksiköhän… Ehkä siksi että mun pupillit on taas kissamaiset ja iirikset verenpunaiset. Mä hymyilen julman näköisesti, niin että mun hiukan normaalia pidemmät kulmahampaat näkyy selvästi ja Näätä mutisee: ”Such a fucking vampire bitch…” Mä näytän sarkastiselta ja sanon: ”Yeah, vampire vs. Priest—U know wich one wins?” Wyle on jo ehtinyt takapenkille istumaan ja nojaa nyt Näädän penkin selkänojaan. ”I’ll vote for the vampire.” Se sanoo ja iskee mulle silmää. Mä katon sitä hetken kummastuneena ja kiipeän sitten sen viereen takapenkille. Wyle nojaa etupenkkeihin ja juttelee Quichen kanssa. Mä nojaudun sen selän takana kohti Niinaa ja kysyn siltä miks se päästi Wylen keskelle. Se hymyilee pirullisesti ja vastaa: ”Noh, siis, kun munhan ei oo mitään järkeä istua teidän kahden välissä koska toi on mulle sukua, enkä tahtonut istua sunkaan vieressä ettet sä totaalisesti unohtaisi Wyleä mun säkenöivässä seurassa.” Mä katon sitä vähän aikaa kummastuneena ja tajuan mitä se ajaa takaa. ”Sä oot kamala! Yritätkö sä naittaa mut TOLLE?!?--” Sit mä kuiskaan: ”—Tosin, en mä sitä panisi pahakseni, mut älä kerro sitä sille.” ”En, en.” Niina vastaa ja katselee naureskellen ylöspäin. Mä näytän sille kieltä ja rupean nojailemaan oveen ja katselemaan ulos. Wyle nojautuu takaisin selkänojaa vasten ja näyttää tylsistyneeltä. Mä kattelen sitä epäilevästi. Se huomaa mun katseen ja siinä me sitten kyylätään toisiamme hetki jonka jälkeen mä lasken katseeni vähän nolostuneena. Luojan kiitos me just sillä hetkellä ajetaan Näädän perheen talon pihaan. Heti auton pysähdyttyä mä hyppään ulos. Sitten mä vaan odotan että muut kerkee tulemaan ulos autosta. Mä kuulen kuinka Näätä kysyy Wyleltä jotain. Multa menee hetki ennen kuin mä tajuan että se sanoi: ”By the way, why did you take HER with you?” Mä mulkasen Näätää pahasti ja se naureskelee mulle. Näätä avaa sen talon oven ja kumartaa Niinalle joka astuu ovesta sisään vähän imarrellun näkösenä. Näätä ohittaa mut niin että mä joutuisin sulkemaan oven, mutta sen sijaan mä kävelen pari metrii sen perässä ja sanon sitten: ”Priest, YOU forgot to close the door…” Näätä katsoo mua murhaavasti ja kipittää laittamaan oven kiinni. Yhtäkkiä ovelta kuuluu koputus ja Näätä avaa oven uudestaan. Niina nappaa mun käsivarresta kiinni kun se näkee kuka ovella on. Mä katson ovelle ja mutisen: ”Fox.”