IRC-Galleria

"Elleivät viime vuosikymmenien keskustelut ole muuta opettaneet, ne ovat ainakin osoittaneet, että järkevyys, rationaalisuus, on paljon moniulotteisempi käsite kuin edistys- ja kehitysuskon täyttämässä länsimaailmassa aikaisemmin tajuttiinkaan."
G. H. von Wright, Tiede ja ihmisjärki, 1987

1900-luvulla filosofisten suuntausten kokoonpano mullistui monilta osin. Yleinen keskustelu siirtyi koskemaan erityisesti tiedon perusteita, kun pohdittiin absoluuttisten totuuksien mahdollisuutta. Tämä synnytti länsimaissa aivan uusia koulukuntia. Sekä ensimmäinen että toinen maailmansota synnyttivät uusia, vakavia yhteiskunnallisia ongelmia. Esiin astuivat kysymykset muun muassa ihmisoikeuksista, yhteiskunnallisista epäoikeudenmukaisuuksista ja ihmisten luontaisesta rationaalisuudesta. Tämä kaikki synnytti tarvetta moraalifilosofisille, poliittis-filosofisille ja uskonnonfilosofisille uudistuksille.

Von Wrightin lainaus koskee 1900-luvun aikana käytyä kiivasta keskustelua filosofian rationaalisista perusteista. Varsinkin 50-luvulla muotoutunut postmodernismi kritisoi metafysiikkaa ja humanismia hallitsevia binaarisia vastakohtapareja, jotka olivat lähtöisin valistusajalta. Tällaisia olivat esimerkiksi vakiintuneet ajatukset varmasta totuudesta tai epätotuudesta, pysyvästä merkityksestä ja todellisuuteen luottamisesta.

Länsimainen filosofia jakaantui 1900-luvun kuluessa kahteen suureen suuntaukseen, analyyttiseen filosofiaan ja mannermaiseen filosofiaan. Pääsuuntaukset erkanivat toisistaan saksalaisten idealistien (näistä merkittävimpänä kenties Hegel) eri suuntiin lähtevien näkemysten takia. Kolmanneksi liikkeeksi on usein katsottu marxismi.

Neuvostoliitossa valtaapitäväksi poliittiseksi aatteeksi noussut marxismi-leninismi keskittyi yhteiskuntafilosofiaan. Sen kehittäjiä olivat filosofit Karl Marx ja Friedrich Engels, ja sen periaatteita olivat materialistinen, dialektinen historiakehitys, jossa poliittinen järjestys kehittyy vastakohtien kautta huippuunsa – kommunismiin. Marxismille oli ominaista kapitalismin poliittisten, taloudellisten ja sosiaalisten olojen kritisointi niiden epäoikeudenmukaisuuksien takia.

Analyyttinen filosofia oli vallassa anglosaksisissa maissa, Itävallassa ja Pohjoismaissa. Kaikille analyyttisen filosofian alaisille koulukunnille on yhteistä loogista selkeyttä painottava argumentaatiotapa, johdonmukaiseen esitykseen ja käsitteiden yksiselitteisyyteen pyrkiminen. Matemaattisen logiikan tutkimuksen uudelleen elpyminen vaikutti suuntaukseen paljon, sillä sitä alettiin käyttää välineenä kielen merkitysten analysoinnissa. Niin kutsuttu 1900-luvun lingvistinen käänne viittaa analyyttisen filosofian syntyyn.

Mannermainen filosofiasuuntaus taas sai kannatusta enimmäkseen Ranskassa, Saksassa, Italiassa, Espanjassa ja Sveitsissä. Sille oli ominaista vahvasti ihmisläheinen näkökulma. Mannermaisen filosofian suuntaukset eivät olleet niin samankaltaisia toistensa kanssa kuin analyyttisen filosofian, mutta ne kaikki erosivat analyyttisista suuntauksista siinä, että ne keskittyivät tutkimaan filosofian kysymyksiä tulkinnallisesti ja käytäntöön soveltuvasti. Selkein ero pääsuuntausten välillä olikin se, että mannermainen filosofia keskittyi kokemuksellisiin, historiallisiin ja elämänfilosofisiin kysymyksiin siinä missä analyyttinen filosofia näki kielellisistä seikoista keskustelemisen mielekkäämpänä.

Analyyttisen filosofian piiriin ovat kuuluneet sellaiset koulukunnat kuin looginen empirismi ts. looginen positivismi, looginen atomismi, logisismi, arkikielen filosofia ja uuspragmatismi. Kielifilosofisten koulukuntien mukaan filosofia on tieteen kielen looginen syntaksi, eli filosofian tehtävänä on analysoida kielen merkityssuhteita.

Analyyttisen filosofian perustajan voi katsoa olevan saksalainen Gottlob Frege. Hän pyrki filosofiassaan uudistamaan Leibnizin ja Kantin alustuksia loogisesti täydellisestä kielestä, joka ilmaisisi virheettömästi maailman todellisen luonteen. Hän kehitti käsitteet ilmaisun "mielestä" ja "merkityksestä" sekä korosti kielen itselleen asettamia rajoja. Myös aritmetiikan peruskäsitteiden määrittely loogisten käsitteiden avulla oli yksi Fregen keskeisistä pyrkimyksistä.

Kenties kuuluisin analyyttisen filosofian piiriin myöhemmin kuulunut henkilö oli Ludwig Wittgenstein. Hänen varhaisempi teoriansa, niin kutsuttu kielen kuvateoria, otti lähtökohdakseen sen, että kaikki loogiset ja siten ainoat mielekkäät lauseet ovat tautologioita, jotka loogisten muuttujien vaihtoehtoisista totuusarvoista riippumatta ovat tosia. Teorian mukaan kieli kuvaa maailmassa vallitsevia tosiseikkoja, ja ne kielen lauseet, jotka eivät vastaa maailman loogista rakennetta, ovat mielettömiä. Siten esimerkiksi metafysiikasta ei hänen mukaansa voida sanoa mitään.

Wittgensteinin myöhemän kauden teoriaa kutsutaan kielipeliteoriaksi, sillä sen mukaan kieltä käytetään sosiaalisissa tilanteissa tiettyjen, pelien sääntöjä muistuttavien käytäntöjen mukaan. Kielen ilmaisujen merkitykset siis perustuvat niiden käyttötapaan. Wittgensteinin molemmilla teorioilla oli valtava merkitys myöhemmän analyyttisen filosofian kehitykselle, ja hän oli monien muiden analyyttisen suuntauksen filosofien rinnalla vaikuttajana Wienin piirissä, josta myöhemmin kehittyi suuntaus nimeltä looginen positivismi.

Samaan aikaan mannermaisen filosofian piirissä kehittyivät muun muuassa sellaiset filosofiset suuntaukset kuin hermeneutismi, eksistentialismi, fenomenologia, strukturalismi, dekonstruktio sekä postmodernismi. Niiden edustajat eivät yleensä olleet kiinteästi sidoksissa omiin suuntauksiinsa, vaan vaikuttivat samalla toistenkin kehitykseen.

Yksi ensimmäisiä mannermaisen filosofian selkeitä edustajia oli saksalainen Edmund Husserl, jonka katsotaan perustaneen fenomenologian. Se on suuntaus, joka tutkii pääasiallisesti tietoisuuden rakenteita havaintokokemuksissa. Sen mukaan kokemus voi saavuttaa vain aistimusten tai elementtien maailman, ei todellista ulkomaailmaa. Fenomenologian lähtökohtana onkin välitön tieto tajunnan sisällöstä.

Seuraava tärkeä nimi mannermaisen filosofian varhaisvaiheessa oli Husserlin oppilas Martin Heidegger. Hän hylkäsi opettajansa käsityksen havaintoja tekevästä transsendentaalisesta egosta, ja korosti perimmäisen olemassaolon tutkimista. Hän kutsui itseään fundamentaaliontologiseksi tutkijaksi, ja määritteli käsitteen piiriin kuvauksen ihmisen olemisen ajallisesta luonteesta. Hänen mukaansa ymmärtäminen on olennainen osa inhimillisen olemassaolon eli Daseinin maailmassaolemista. Heidegger vaikuttikin sekä fenomenologiaan, eksistentialismiin että hermeneutiikkaan.

Loputkin mannermaisen filosofian suuntauksista keskittyivät eri tavoin inhimillisen elämän tutkimiseen perinteisten filosofian keinojen avulla. Eksistentialismi korosti eniten yksilön kokemuksen ainutlaatuisuutta ja olemassaolon merkitystä, hermeneutiikka taas inhimillisten olioiden ymmärryskykyä. Hieman myöhemmin syntyneet suuntaukset tutkivat myös ymmärrystä eri näkökulmista.
Strukturalismi korosti käsitteiden rakenteen ja taustatekijöiden merkitystä kokonaisuuden ymmärtämiselle, dekonstruktio etsi käsityksissä piileviä ristiriitaisuuksia ja kumosi niitä. Vaikeammin määriteltävissä oleva postmoderni suuntaus kritisoi länsimaisen filosofian ajatteluperinteitä kriittisen teorian avulla.

Analyyttisen ja mannermaisen filosofian suurimmat keskinäiset ristiriidat ovat joka tapauksessa vain näkemyksellisiä eroja. Mannermaisen filosofian edustajien mielestä kieli on tiiviisti kietoutunut todelliseen maailmaan, joten kielen tehtävä on rakentaa maailmaa eikä kuvata sitä. Tästä johtuen filosofiassa ei ajattelun alkutekijöitä, kuten historiallisia, taloudellisia, uskonnollisia ja olemassaoloa koskevia tekijöitä, voi lainkaan erottaa ajatuksia ja kieltä koskevasta tutkimuksesta. Analyytikot kuitenkin katsovat tarkan analyysin olevan mahdollista ottamatta huomioon ajatusten syntyyn johtaneita tekijöitä. Lisäksi analyyttisten suuntausten kannattajat katsovat tieteen olevan filosofisen tutkimuksen lähtökohta, ja mannermieliset filosofit sitä vastoin pitävät esimerkiksi ontologisia kysymyksiä tieteen perustalle välttämättöminä.

Suuntausten välisiä eroja on joskus luonnehdittu niin perustavanlaatuisiksi, että niistä on muodostunut ylitsepääsemätön este koulukuntien väliselle keskustelulle. Kuitenkin suuntausten käsittelemät ongelmat ovat samankaltaisia, niiltä vain puuttuu keskinäinen kieli mahdollistamaan molemmille ymmärrettävää kommunikointia.