IRC-Galleria

Tuijotti ovea pieni kissa, oli aivan hädissään.
Minä se täällä, avatkaa ovi, onhan jo pimeää.
On nälkä ja jano, unikin jo, minua paleltaa.
Tuo metsäkin huokuu pelottavasti, on jo kuurassa maa.

Ovi aukesi silloin, kun mansikat tuoksui, säteili taivas ja maa.
Ilo kaikui kallion kupeelta, sirkat soitteli viuluaan.
Aurinko hitsasi ahjossaan, lintujen kuoro soi.
Kelli kissa nurmella selällään ja onnen maljasta joi.

Nyt pysyy ovi suljettuna, nukkuu portailla vainaja.
Sillä jäätynyt pisara poskellaan ja silmät suljettuina.
Se pisara hyljätyn kyynel on, se itkunsa itkenyt on.
Vain yksi ovi armahti hylätyn, pääsi lämpöön, valohon.

Nyt kissojen taivaassa hylätty, siellä kyynel on pyyhitty pois.
Saa nukkua helmassa armahtajan, mikä parempi olla vois.
Via dolorosa oli viimeinen polku kesäisen lemmikin.
Muistele lähditkö mökiltä sinä puhtain sydämin.


-Liisa Aaltonen -

Hylätyn viimeinen kuiskaus

Syksyn kauneimmat lehdet putoavat hitaasti.
Raskaasti, säälien pimeyttä pelkääviä.
Yksi seuraa katseellaan värien sadetta
ja pyydystää mielessään kesän kauneinta perhosta.

Ensilumi sataa maahan sinä yönä.
Raskaasti, säälien kylmässä kärsiviä.
Yksi seuraa katseellaan jäätyneitä kukkia
ja pyydystää mielessään lihavimpia kärpäsiä.

Pakkaslumi peittää alleen kaiken elävän.
Raskaasti, säälien ulos hylättyjä.
Yksi katse ei enää seuraa muutosta
ei jaksa enää muistaa kesän kauneutta.

Ja ennen kuin kylmin hetki talven koskettaa
Ennen kuin jokavuotinen lumimyrsky saavuttaa.
Voit kuulla hylätyn viimeisen kuiskauksen:
"Minä odotin, miksi en ollut rakkautesi arvoinen?">

Joka vuosi sadat kesäkissat odottavat rakkaimpiansa niitä hakemaan. Odottaen, luottaen omistajansa sanaan. Ja valitettavan moni niistä odottaa turhaan, eikä enää koskaan saa jahdata kesän kauneinta perhosta tai lihavinta kärpästä. Kaikille kesäkissaenkeleille, niille menneille ja kaikille tuleville.
Ihmisen piittaamattomuus on niin surullista.

Hylätyn viimeinen kuiskaus

Syksyn kauneimmat lehdet putoavat hitaasti.
Raskaasti, säälien pimeyttä pelkääviä.
Yksi seuraa katseellaan värien sadetta
ja pyydystää mielessään kesän kauneinta perhosta.

Ensilumi sataa maahan sinä yönä.
Raskaasti, säälien kylmässä kärsiviä.
Yksi seuraa katseellaan jäätyneitä kukkia
ja pyydystää mielessään lihavimpia kärpäsiä.

Pakkaslumi peittää alleen kaiken elävän.
Raskaasti, säälien ulos hylättyjä.
Yksi katse ei enää seuraa muutosta
ei jaksa enää muistaa kesän kauneutta.

Ja ennen kuin kylmin hetki talven koskettaa
Ennen kuin jokavuotinen lumimyrsky saavuttaa.
Voit kuulla hylätyn viimeisen kuiskauksen:
"Minä odotin, miksi en ollut rakkautesi arvoinen?">



Joka vuosi sadat kesäkissat odottavat rakkaimpiansa niitä hakemaan. Odottaen, luottaen omistajansa sanaan. Ja valitettavan moni niistä odottaa turhaan, eikä enää koskaan saa jahdata kesän kauneinta perhosta tai lihavinta kärpästä. Kaikille kesäkissaenkeleille, niille menneille ja kaikille tuleville.
Ihmisen piittaamattomuus on niin surullista.
-Noelia-

Nukka-Rukka

Minä kerron Sinulle tarinan Nukka-Rukasta,
kissanpennusta
aivan hiilenmustasta.
Tämä tarina on totta joka sana.
Oletko valmis, aloitan aivan alusta.

Päivänä niin kauniin keväisen
näki valon suloinen kissapoikue.
Kaksi tyttöä, kolme pojanviikaria.
Nukka-Rukka pahnanpohjimmaisena.

Ei jaksanut kilpailla äidin rakkaudesta.
Oli muut sisarukset niin paljon vahvempia.
Ei tuolla raukalla ole mitään toivoa,
parempi päästää pois,
säästää kivulta ja tuskalta.

Oli Nukka-Rukalla aikaa vain huomiseen.
Se itsekin tiesi jonkin muuttuneen.
Hiljaa odotti yön, aamua seuraavaa jännittäen.
Olisiko aamu tuo kenties sen vihoviimeinen?

Askeleet, raskaat kaikuivat navetan nurkissa.
Nukka-Rukka tiesi, oli aika jo lopussa.
Juuri ennen kouran kosketusta
kuului ovelta ääni:
"Ei, älä! Odota!"

Kylmä käsi muuttui pehmeään kosketukseen.
Pelko Nukka-Rukan vaihtui hyvänolontunteeseen.
Sitä piteli hellästi pieni tyttö, kuunsäteet hiuksissaan.
"Tule, Nukka-Rukka. Sinua jo kotona odotetaan."

Niin Nukka-Rukka sai kodin parhaimman,
pedin pehmeän,
sylin turvallisimman.
Joka ilta kiitti mielessään kohtaloa,
armoa, uutta mahdollisuutta.

Nukka-Rukka kasvoi aivan silmissä.
Pentu hento voimistui päivä päivältä.
Rakas omistajansa, tyttö kuunsäteitä hiuksissa.
Oli Nukka-Rukan aarre, parasta koko maailmassa.

Kesän nautti täysin rinnoin elämästä,
Nukka-Rukka,
elämänsä voimissa.
Paistatteli päivää kukkalaudalla.
Nukkui yöt aarteensa tyynyn laidalla.

Kesä vaihtui syksyyn, sateeseen.
Aarre kaunein kiirehti takaisin arkeen.
Nukka-Rukka kovasti kaipasi rakkaintaan.
Ei ymmärtänyt, miksi aarteen pitää aina pois kiiruhtaa?

Ennen ensilumen saapumista,
tuli aarre Nukka-Rukan luo,
taas oli kiire kauhea.
Nukka-Rukka luotti kuitenkin ystävään, parhaaseen.
"Ehkä hän haki minut mukaan jollekin matkalleen."

Ja niin lähtivät yhdessä Nukka-Rukka ja ystävä,
tyttö, kuunsäteitä hiuksissa, kyyneleitä silmissä.
Matkasivat matkan lyhyen, hiljaisen.
Pysähtyivät eteen paikan kovin oudon tuntuisen.

Astuivat sisään, avasivat oven painavan.
Nukka-Rukka nojautui syliin, turvaan rakkaimman.
Mutta tuttu syli vaihtui pian tiukkaan otteeseen.
Piti kiinni, esti pakenemisen.

Nukka-Rukkaa alkoi kovasti pelottaa.
"Ystävä, auta! Nuo haluavat kai satuttaa!"
Mutta tyttö, kuunsäteitä hiuksissa, kyyneleitä silmissä.
Juoksi pois, muistamatta edes hyvästellä.

Nukka-Rukka ei voinut uskoa.
Kyynel putosi hiilenmustalta poskelta.
Rakkain aarre, sen ystävä ainoa.
Jätti pulaan,
ei kai aikonut enää palata.

Nukka-Rukka tunsi jonkin pistävän.
"Sen kun pistätte, minä menetin jo ystävän."
Luovuttaneena vaipui kylmälle pöydälle.
Katse lasittunut antautui kyynelille.

Vielä ennen viimeistä hetkeä.
Nukka-Rukka muisteli kesää viimeistä.
"Minä vain halusin sinua ikuisesti rakastaa.
Mitä pahaa tein,
siihen en koskaan kai vastausta saa."

Niin nukkui pois Nukka-Rukka, pikkuinen.
Kissa hiilenmusta, pahnanpohjimmainen.
Sai maistaa palan ihmisen julmuutta.
Ja tämä on vain yksi tarina, on monta tarinaa vielä kertomatta.

-Noelia-

"Tuijotti ovea pieni kissa, oli aivan hädissään.
Minä se täällä, avatkaa ovi, onhan jo pimeää.
On nälkä ja jano, unikin jo, minua paleltaa.
Tuo metsäkin huokuu pelottavasti, on jo kuurassa maa.
Ovi aukeni silloin, kun mansikat tuoksui, säteili taivas ja maa.
Ilo kaikui kallion kupeelta, sirkat soitteli viuluaan.
Aurinko hitsasi ahjossaan, lintujen kuoro soi.
Kelli kissa nurmella selällään ja onnen maljasta joi.
Nyt pysyy ovi suljettuna, nukkuu portailla vainaja.
Sillä jäätynyt pisara poskellaan ja silmät suljettuna.
Se pisara hyljätyn kyynel on, se itkunsa itkenyt on.
Vain yksi ovi armahti hyljätyn, pääsi lämpöön ja valohon.
Nyt kissojen taivaassa hyljätty, siellä kyynel on pyyhitty pois.
Saa nukkua helmassa armahtajan, mikä parempi olla vois.
Via dolorosa oli viimeinen polku kesäisen lemmikin.
Muistele lähditkö mökiltä Sinä puhtain sydämin"

"Kissa pieni pehmoinen, kovin on nyt viluinen.
Syksyn viima puhaltaa, puista lehdet putoaa.
Oli kesä onnen aikaa, ilma lämmin ja nauru raikaa.
Vaan nyt on kissa pikkuinen, hylätty ja viluinen.
Joka paikkaa paleltaa, kauheasti pelottaa.
Perhe sen on lähtenyt, yksin kissan jättänyt.

Kissa raukka hämillään, yksin sekä nälissään.
Rappusille käpertyy, ja ilta alkaa hämärtyy.
Yöllä tulee pimeää, entistäkin kylmempää.
Kissa pieni poloinen, peloissaan ja itkuinen.
Luottaa, toivoo, odottaa, että ovi aukeaa.

Aamu tulee kalpea, sumuinen ja kolea.
Aurinkokin nousee jo, päivä jälleen alkanut.
Mutta kissa pienoinen, nähnyt sitä koskaan ei.
Turhaan kissa odotti, toivoi sekä rakasti.
On pieni sydän jäätynyt, ja sielu ylös lentänyt.
Nyt on kissa suloinen, enkelinä taivaiden.
On toive sillä kaunoinen,
et joka kissa pikkuinen, kodin saisi lämpöisen,
eikä jäisi jäätymään, yksin ulos kylmissään. "


löyty jostai netist...

Mökille jätetty

Tuijotti ovea pieni kissa, oli aivan hädissään.
Minä se täällä, avatkaa ovi, onhan jo pimeää.
On nälkä ja jano, unikin jo, minua paleltaa.
Tuo metsäkin huokuu pelottavasti, on jo kuurassa maa.

Ovi aukeni silloin, kun mansikat tuoksui, säteili taivas ja maa.
Ilo kaikui kallion kupeelta, sirkat soitteli viuluaan.
Aurinko hitsasi ahjossaan, lintujen kuoro soi.
Kelli kissa nurmella selällään ja onnen maljasta joi.

Nyt pysyy ovi suljettuna, nukkuu portailla vainaja.
Sillä jäätynyt pisara poskellaan ja silmät suljettuna.
Se pisara hyljätyn kyynel on, se itkunsa itkenyt on.
Vain yksi ovi armahti hyljätyn, pääsi lämpöön ja valohon.

Nyt kissojen taivaassa hyljätty, siellä kyynel on pyyhitty pois.
Saa nukkua helmassa armahtajan, mikä parempi olla vois.
Via dolorosa oli viimeinen polku kesäisen lemmikin.
Muistele lähditkö mökiltä Sinä puhtain sydämin.

-Liisa Aaltonen-