IRC-Galleria

Aamulla lähdettiin kotoa jo aikaisin, hakemaan rinsessalle vaunuja postista, hautausmaareissu edessä, kello 11 uurnanlasku, perjantaina 16.10 siis. Tavattiin muu saatto väki, eli Valtsun lähimmät omaiset oltiin siellä, tavattiin ison kappelin vieressä parkkipaikalla. Siitä joku vahtimestari setä haki meitä, että sisälle pääsee jättämään vielä viimeiset jäähyväiset ennen viimeistä matkaa. Ja niin meidät ohjattiin sisälle, valkoiseen (kait valkoiseen) huoneeseen, missä oli yhdellä seinällä sellainen seinähylly, jossa arkku oli, ja hyllyllä paloi myös kynttilä, ja hyllyn yläpuolella oli risti. Sai ottaa kuviakin.

Oli kamala tunne, kun ois pitänyt tajuta että mun oma pikkuveli on siinä pienessä valkoisessa uurnassa. Tai en tie oliko se uurna pieni, ku en tie minkä kokosia ne yleensä on. No iskä sitten otti uurnan siitä kantaakseen ja lähdettiin kävelemään sinne hautapaikalle. Nyt sen vielä tunnistaa niistä kukista niin kauan kuin ne siellä säilyy..

Ja kun joku sitä paikkaa on kyselly, niin mauseleumin oikealle puolelle olevalle leveälle käytävälle kun menee, niin siitä aika äkkiä risteytyy oikealle päin alue V5, ja siinä se on aika lailla heti. Tarkempaa en oikein osaa selittää, mutta se kivi oli ainakin tosi korkea muihin niihin verrattuna, nimeä siinä ei vielä ole, eikä urakoitsijat tiedä tuleeko ennen kevättä ehdittyä laittaakaan. Mutta nyt lähipäivinä ainakin siellä on vielä ne kukat jotka oli kirkossa..

Mutta takaisin tuohon saattoon.. Käveltiin sinne kaikki, ja sitten iskä laski uurnan sinne monttuun minkä se setä oli kaivanut, kukat oli toimitettu sinne valmiiksi. Ja sit se setä tarjos iskälle lapioo et sais lapata ne mullat, mut siinä kohtaa iskäkin jo sanoi ettei pysty, mä oisin kyll varmaan lahonnut jo paljon aiemmin, en mä olis pystynyt edes kantamaan tai laskemaan sitä uurnaa, kyllä niin paljon vaan itkin. Sit se setä lappas ne mullat, tasoitti maan, nosteli pari kukkaa siihen päälle, ja sanoi että loppuja saa itse järjestellä jos tahtoo, ja niinhän me sit järjesteltiin siinä, ja kerättiin kortit talteen, kun joku kaupunki tms kerää vissii kukat sit jossain kohtaa ku ne huonoiks menee.

Ja sitten seistiin siinä vaan itkemässä, kukin yksin, mutta kuitenkin kaikki yhdessä, itkettiin, ja toisiamme halailtiin, Tonin korvaan kuiskasin moneen kertaan että luojan kiitos edes se on tässä meidän kanssa, että luojan kiitos ne ei ole siellä kukkien alla molemmat, että edes toisen sain pitää. Ja silti samalla koko ajan yhä odotan että Valtsu tulee käymään, miksen pysty asiaa sisäistämään että se ei tuu? On niin vaikeaa yrittää ymmärtää, että oikeasti olen eilen aamulla ollut saattamassa pikkuveljeäni haudan lepoon, kauniiden kukkien alle, paikkaan jonne aina palaan uudelleen, jossa aina voin kuitenkin käydä juttelemassa Valtsulle, mutta jossa se ei enää vastaakaan.

Jotain mystistä myös, on tuolla hautausmaalla (sori pakko hiukan siirtyä aiheesta, ennen kuin kone menee pilalle saadessaan jonkun kosteusvaurion kyynelistä), nimittäin, vaikka eilen satoi, ja oli kylmä muutenkin, mutta muualla tarkeni jotenkin, mutta haudalla seistessä oli varpaita myöten niin jäässä ettei tosikaan. Enkä ollut ainoa, kaikki muutkin valittelivat kylmyyttä kun mummulaan asti päästiin, jossa oli saattoväelle kahvituksia.. Siellä mummu sitten kaivoi kaikille villatakkeja ja sukkia, kun kaikki niin kylmissään olivat. Mutta äiti sitten selitti mulle, että se kuulemma on niin, että hautausmaa on aina kylmä paikka, että jostain syystä siellä aina palelee, ihan sama kuinka paljon pukee päälle, jotenkin se kuulemma liittyy joihinkin uskomuksiin että ne henget tekee siitä kylmemmän paikan. En mä sitten tiiä, mikä on totuus, mutta ainakin meillä oli koko sakilla oudon kylmä.

No niin, nyt oon saanut tuonkin sitten kirjoitettua ulos, ei ehkä niin kauniisti, ja ehkä kuullostaa vaan sellaiselta "kkertomukselta" mutta näin se oli helpoin saada ulos, edes pisara tuskaa taas pois sisältä.
On niin väärin, että nyt kun mullakin on asiat hyvin, mun pitäis olla maailman onnellisin ihminen, niin mä joudunkin kantamaan mukanani tällaista surutaakkaa. Niinkuin kaikki muutkin tietysti, en nyt sitä ala vähättelemään. Mutta sain vaikean raskauden kunnialla loppuun ja tulokseksi maailman suloisimman tytön, ja sitten mulla on kumminkin myös tuo maailman suloisin kaksivuotias poikani, mulla on mun mieheni, perheeni, sukulaiseni ystäväni ja jopa raha-asiat alkaa olee kunnossa. Eli kaiken pitäisi olla hyvin, miksi siis siihen pitää tulla kaupanpäälle tällainen määrä surua?

Onko tässä elämässä joku onnellisuusraja? Että kun asiat on liian hyvin niin tapahtuu jotain kamalaa, ettei osaisi nauttia niistä hyvistä asioista? Vai siksi, että osaisi arvostaa pieniäkin hyviä asioita? Miksi tällaisia tapahtuu? Onko niihin koskaan löytyvä vastausta? Vai jääkö niitä jokainen miettimään loppuelämäkseen? Ja kuinka paljon meillä on aikaa sitä loppuelämää?