IRC-Galleria

Even though
I think of you
every evening,
when I impress
my head
on the pillow.
I cannot
love you,
because
I hate
more you day by day.
However,
I learn
to love you
more day by day.
And I always
believe that
some day
I will hate
less you.

Räntäsateessa kuljen,
hiukset liimautuneena kasvoja vasten.
Mutta en minä välitä,
tekisi mieleni riisua itseni,
antaa sateen piiskata.
Puhdistautua sisältä asti,
juosta ja huutaa...
en ole tehnyt väärin,
en loukannut ketään.
Olen vain hukassa itseni kanssa,
ja silloin tarvitsen aikaa ja
rauhaa.
ikävöin, mutten jaksa itkeä.
kuljen vain surullinen ilme kasvoillani,
kyllä sen kaikki näkee.
mutta, en minä siitäkään välitä.
tämä on minun tapani surra ja
niin saan tehdä.
en ole yksin, enkä yksinäinen, mutta haluaisin olla.
yksin räntäsateessa,
vaikka viikon verran aluksi,
saisin jo palella ikävän pois.
Ei tule emo takaisin pennuilleen kun on joskus ne jättänyt.
on vain pärjättävä,
kaipuusta huolimatta.
ymmärrän sen, mutta se on vaikeaa,
olla ilman äitiä, lapsena tai
sitten aikuisena.

Miksi et enää rakastanut minua niin kuin ennen?
Petinkö sinut jollain tavalla, vai teinkö virheen?
Et lainkaan ilmoittanut siitä, petyin kovasti.
Joku särki sydämeni kokonaan ja nyt.. en tiedä.

Muistan sen ihanan päivän, kun ensimmäisen kerran sinut tapasin elämässäni. En ensin ollut huomannut sinua, kun vielä seitsemännellä luokalla olit. Miksi en silloin ajoissa sinua huomannut, nyt vasta olen sen huomannut, huomannut sen liian myöhään. Pikkuinen poika olit, minä olin astetta suurempi. Silloin minulla ei ollut minkäänlaista kiinnostusta sinua kohtaan, mutta silloin sen tajusin kun lavalle astuit. Astelit pienin askelin lavalle, kannoit mukanasi bassoa. Hiuksesi heilahtivat puolelta toiselle ja hymysi oli korvaamaton. Se sai minun oman pienen sydämeni pysähtymään ja miltei nousemaan vihreästä penkistä ylös taputtamaan, mutta annoin sen tilaisuuden sinulle, sen miksi siellä lavalla olit. Eteesi astui toinen poika joka ei ollut vertaistasi komeampi. Lavalle astui tyttö, mikin kanssa, ja tiesin sen heti minkälainen esitys oli luvassa. Sen koko esityksesi ajan, katsoin sinua, tuijotin silmät kiiluen, toivoen puolestasi parasta, etkä mokaisi. En tiennyt mitä tein, katsoin vain sinua, tunsin palavaa intohimoa sinua kohtaan, sydämeni hakkasi astetta kiivaammin, hengitykseni kiihtyi ja aloin huutamaan laulun mukana, saaden muut ihmiset ympärilläni mukaan laulamaan. Heilutit hiuksiasi ja soitit bassoa. Niin kauniisti ja sulavasti niin sitä soitit.

Et ollut kovinkaan suosittu, mutta minulle olit suuri tähti.
Et ollut lainkaan erikoinen, mutta minulle olit suuri tähti.
Olit ehkä vihattu, mutta minulle olit suuri tähti.
Tahtoisin joskus tuntea kanssasi rakkauden, jonka vain liekki voisi erottaa.

Ei siitä kauaa ollut kulunut kun uudelleen sinua katselin. Oli sinun profiilisi niin omalaatuinen, hyvä minun makuuni, koska kukaan ei tällaista tavallista lyhythiuksisista tahtonut, tai kukaan ei tahtonut edes minua muistella. Aivan kuin kaverini olisivat vältelleet minua niinä parina päivänä kamalasti. Tunsin itseni yksinäiseksi sekä surulliseksi, enkä tiennyt mitä tehdä. Olin murtunut muutenkin, kun edellinen poikaystäväni ei enää tahtonut olla kanssani. Sen rakkauden oli polttanut tuli, mutta sen miehen tahdoin unohtaa mielestäni. Jokaisen meistä oli jatkettava omaa polkuaan, avauduttava jokaiselle yhä enemmän ja enemmän. Tulevaisuus sekä elämä oli ansoja täynnä, joita piti väistellä ja pelätä ettei ansaan joutuisi. Minä siihen ansaan astuin. Olin murtunut, sydämetön, kuin joku olisi sydämeni repinyt irti kahleistaan. Tahdoin ottaa sinusta enemmän selvää, en pelännyt, tahdoin ottaa sinusta vielä enemmän selvää, minä en pelännyt. Ei. Kyllä. Ei. Ei niin ei. En uskaltanut, en vain pystynyt siihen mitä halusin. Sinä olit niin onnellinen kavereidesi kanssa, joten en ajatellut sinua häiritä laisinkaan. Kun ohitseni kävelit, juttelit vain kaverisi kanssa, et lainkaan kiinnittänyt katsettani minuun, vaikka sinua niin katselin. Kuin sinulta rakkautta hamuten.

Sinun muurisi piti murtaa, että pääsit sen läpi.
Vain minun vuokseni se muuri piti murtaa,
mutta se oli turhaa, et minua halunnutkaan.
Huomasin, arvelin, mietin näin vaan et kai mua huolis kuitenkaan

Olikohan siitä jo kulunut viikko, kun uudelleen sinua seurasin ja katselin. En katsettani sinusta irti päästänyt. Tunsin edelleen sen suuren ja palavan intohimon rintakehässäni, juuri vasemmalla puolella – sydän. Siinä se oli. Olin syvästi rakastunut sinuun. Katselin koulussa ikkunasta alas katsellen kuinka lähdit kavereidesi kanssa ulos, kesken koulupäivän ulkoilemaan. Onnellisena hetken kävelit, kunnes jouduit juoksemaan pakoon. Se seurasi sinua, sinä vain nauroit ja juoksit. Se ei saavuttanut sinua. Ei hän pystynyt saavuttamaan sinua. Olit liian nopea jaloistasi. Kaverisikaan eivät pysyneet perässäsi, mutta minä olisin. En voinut muuta kuin huokaista ikkunaa vasten, saaden sen huuruiseksi. Kylmä ilmavirta paiskautui ihoani vasten, kasvojani vasten, vasten lihaani, josta sain selkääni asti olevia kylmiä väreitä. Se sai minut laskeutumaan alas ikkunan luota ja palaamaan penkille istumaan, mutta en malttanut kuin istahtaa ja olin uudelleen ylhäällä katselemassa ikkunasta ulos, joko palaisit takaisin sisälle. Siinä vihdoin olit ja palasit. Katsoit ylöspäin. Suoraan kohti minua. Katsoin takaisin. En hymyillyt. Olin surullinen. Hymysi oli koskettava. Se sai kyyneleen putoamaan syliini. Kasvosi sai yllätyksen ja nopeasti sisään palasit.

Hetken taas sinua katselin, mutta unohdin sinut.
Tiesin ja tunsin sen sisällä, syvällä itsessäni, ettet minua halua.
Et ollut lainkaan kiinnostunut, et välittänyt minusta.
Et välittänyt niin mistään, annoit vain minun olla, vaikka minä
sinua suuresti tuijotin ja seurailin ja puhelin sinusta paljon.

Penkillä istuminen tuotti tuskaa minulle ja sille suurelle hiljaisuudelle missä nyt olin. En vain pystynyt enää hallitsemaan itseäni, minun oli poistuttava kesken tunnin käytävään istumaan. Olin niin apeana, eikä mikään saanut minua hymyilemään, eikä myöskään keskittymään. Huokaisin hiljaa paikallani istuen. Polvet rintaani vasten. Hiljaa vuolaasti itkin pienet kyyneleet. Pelkästä surusta ja murheesta. Itkin hiljaa. Itkin enemmän. Itkin edelleen. Tunsin kuinka joku oli tappanut sisäisen iloni ja rakkauteni. Kuitenkaan en ollut ainut joka käytävällä oleskeli. En kuitenkaan kuullut askelia itkuni välistä. Painoin vain pääni polviani vasten ja annoin itseni itkeä loputtomiin. Ne askeleet lähestyivät minua, mutta en kuullut. En tahtonut enää kuulla, en tietää, en nähdä, en tuntea, en haistaa, en niin mitään. Tahdoin vain pois tästä maailmasta. Minulla ei ollut mitään virkaa olla tällä pienellä maapallolla. Ei rakkautta, vain pelkkää tappoa ja surullisuutta. Vedin syvään henkeä tuntien penkin heilahtavan ja jonkun istuvan viereeni. Samassa se itkuni loppui. Nostin pääni hyvin nopeasti ylös, hiukset heilahtaen. Silmäni suurenivat ja sydämeni pysähtyi. Kuin hidastettuna päätäni nostin ja käänsin astetta vasemmalle, hiukseni hitaasti heilahtivat toiselle puolelle. Osittain ne hiukset poskiini tarttuivat kyynelten aiheuttaessa ne. Sydämeni oli pysähtynyt enkä saanut happea. Miksi juuri nyt?

Ilmestyit kuin tyhjästä, mutta minua se ei haitannut.
Luulin että olit minut jättänyt, mutta taisin arvioida sen aivan väärin.
Istuit vieressäni ensimmäistä kertaa omasta tahdostasi.
En uskonut sitä hetkeä todeksi, mutta näin se tuli tapahtumaan.

Hän katsoi minua syvin silmin. Hänen hiuksensa peittäen toisen puolen kasvoistaan. Minä punaisin silmin, märät posket tuijottaen sitä mitä olen aina pitkään katsonut. Halusin tätä tai en, siinä hän oli. Katsoi minua sanoinkuvaamattomasti, kuin hamuten syytä siitä miksi itkin. Kumarassa hän istuikin, mutta silti niin miehekäs ja omalaatuinen. Laskin toisen jalkani alas ja käänsin katseeni nopeasti pois hänestä. Hävettävää. En voinut nyt itkeä hänen nähden. Tämä oli pahinta, sitä mitä en ollut toivonut.
- Miksi itket? Hän kysyi hiljaa, koskettaen olkapäätäni hellästi, joka sai katseeni kohdistumaan taas häneen ja hänen ihaniin kasvoihinsa. Nyyhkäisin ja pyyhkäisin hihaani kyyneleet poskeltani ja hiljaa vastasin hänelle.
- Itken vuoksesi, sen minä sanoin hänelle ja käänsin katseeni uudelleen pois. Hänen kasvoilleen kohosi ilme, mitä koskaan en ollut nähnyt hänen kasvoillaan esiintyvän. Hän hiljaa kuiskasi korvaani, joka melkein sai minut vaipumaan uneen ja laskemaan pääni häntä vasten.
- Jan, sanoin hiljaa ja käänsin katseeni häntä kohti uudelleen. Miksi hän minua nyt halusi näin? Tänään ei ollut se oikea hetki, miksi juuri saapua.. Miksei hän vain voinut lähteä. En ollut valmis tähän. Oliko hän vihdoinkin tahtonut koskettaa minua?

Viimeiset sanat sinulle tahdon kertoa;
Minä rakastan sinua, vaikka et tahtoisikaan.
Minä tahdon tuntea sinun huulesi omilla huulillani.
Tahdon tietää tunteesi minua kohtaan ja tietää sinusta.
Jan, miksi et koskaan voinut olla luonani sen kauempaa?

Tarina rakkaudesta on lopuillaan. Kuolema kohtaa rakkauden. Kuolema voittaa rakkauden ylivoimaisesti. Kuolemalla on suurempi voima, joka pystyy hallitsemaan ketä vain ja missä vain. Kuolemaa pitää välttää eikä astua sen suuriin ansoihin. Siihen minä astuin. Ansaan, josta ei ollut koskaan paluuta oikeaan maailmaan. Annathan anteeksi minulle mitä menin tekemään – astumaan ansaan, josta kukaan ei voinut minua pelastaa. Se oli loppu. Vihdoinkin olin tuntenut sinua paremmin. Olimme vain ystäviä. Olisin tahtonut tämän menevän paljon pidemmälle, mutta se ei koskaan toteutunut… Olin sittenkin väärässä. Muisti pelasi pätkittäin, en muista sitä tarkalleen. Olimme vain ystäviä. Kuljimme koulussa vierekkäin, hyvinä ystävinä. Kerran hän kuitenkin tahtoi ilmoittaa minulle asian. Sen minä tahdoin myös tehdä, mitä hän viestissään pyysi. Opettajalle sanoen, että vessassa käynti on pakollista nyt. Sinne katosin. Ulos luokasta kohti kerrosta, missä oli tapana tavata. En tiennyt mitä hän minusta halusi. Ei ollut oikeaa eikä väärää seikkailla ympäri koulun suuria käytäviä, varsinkin kesken oppitunnin, mutta hiljaisuuden kanssa – sitä en voinut vastustaa. Joudin kuitenkin askeltamaan rappuset alas, kohti alimmaista kerrosta, missä hänet tapaisin. Jan.

Rakkaudesta rikkauteen.
Minä vain tahdoin olla sinun omasi.
Sinä et kuitenkaan minun.
Mikä sinun oli? Olit vain niin erilainen.

Kaappi. Edessäni häämötti vihertävä kaappi, suuri sellainen, joka omisti monta eri kaappia, pieniä sellaisia, vierekkäin suuri määrä. Siihen jäin seisomaan ja astelemaan eteenpäin sekä sivulle katselemaan missä hän olisi. Astelin kauemmaksi pois kaappien luota. Juuri selkä olemattomaa kohti, hän oli takanani. Käsillään hän ujutti ne vyötärölleni. Minä käännyin sekä olin säikähtänyt. Selkä kaappia vasten juuri nyt. Ei askelta eikä pariakaan. Hän tönäisi vasten kaappia. Äännähdin pienesti ja tunsin vain sydämeni sykkeet rinnassani kiihkeästi. Hengitin raskaasti, melkein itkua vuodattaen. En pelosta. En surusta. Onnesta.
Hän kosketteli minua, sekä katsoi minua. Minä katsoin häntä. Antauduin hänelle. Vihdoinkin sain kokea sen minkä olin aina tahtonut. Vihdoinkin suutelin häntä. Yhä kiihkeästi kuten aina häntä olin ajatellut. Yhtä kiihkeästi. Hän tahtoi enemmän ja enemmän. Aikamme ei riittänyt. Oliko tämä kuitenkin oikein? Käytävän luona, kaappeja vasten suudellen. Minä tahdoin sanoa:
- Minun on palattava luokkaan, sanoin melko vaisusti, ja melkein riuhtasin otteeni hänestä ja salamana lähdin juoksemaan portaita ylös omaan luokkaani. Jälleen itkien. Suoraan juoksin vessaan itkemään. En tahtonut luokkaan palata. Minulla ei ollut mitään syytä sinne nyt palata, ei tämän näköisenä. Törkeästi olin hänet jättänyt yksin sinne. Kuin pettänyt hänet. Anna anteeksi minulle tämän kerran.

Nyt on aika sanoa hyvästit sinulle.
Olin vain hetken luonasi, mutta se riitti.
Anna anteeksi minulle. Toivon ettetÂ…
Â…ettet vihaa minua vaikka olenkin poissa.

Juoksin iloisin mielin. Hiukseni leimahtivat sivuille ja eteen. Ihan minne vain. Hymy oli suuri kasvoillani. Nauroin vihdoinkin. Vihdoinkin sisälläni oli rakkaus palannut kohdalleen. Naurahdin uudelleen ja juoksin kaveriani pakoon. En voinut muuta kuin pyörähtää ympäri. Levittää käteni ja sulkea silmäni ja kohottaa katseeni kohti taivasta ja hymyillä. Olin niin onnellinen ja mielissäni. Vihdoinkin olin peittänyt taakseni surun. Pyörin hetken aikaa, kunnes pysähdyin. Avasin silmäni. Kaverini huusi niin lujaa kuin pystyi. Huomasin valoa kylkeäni vasten. Hidastettuna käänsin katseeni oikealle. En silmissäni muuta kerinnyt näkemään, kun tunsin suuren voiman kyljelläni. Huudahdin raivokkaasti ja uudelleen sain tuntea tömähdyksen kehossani. Kylmään maahan tömähdin raivokkaasti. Siihen jäin makaamaan. Hengitin raskaasti ja purin hampaani yhteen. Aloin itkemään. Aloin itkemään verta. Suustani alkoi valumaan verta. Itkin niin paljon kuin pystyin. Paikkojani särki. Vuolaasti tunsin lämmintä sekä kylmää ruumissani. Kuulin toisen huudon. Se huuto oli nimeni. Laitoin silmäni tiukasti kiinni, mutta avasin ne auki uudelleen. Yritin nostaa itseäni ylös istumaan, mutta en kyennyt siihen. Haukoin henkeäni ja tunsin kuinka mikään ruumiinosani eivät liikkuneet. Huusin. Huusin hänen nimeään. Itkin vuolaasti verta. Huusin ja huusin. Vain huusin.. Jan.. Jan.. Jan.. Joku tarttui minusta kiinni ja nosti minua. Puhui minulle kiivaasti. Miltei itkien. Pyytäen minua pysymään hereillä. En pystynyt pitämään silmiäni auki sen enempää. Olin epätoivon vallassa. Mikään ruumiinosani ei liikkunut. Minä vain itkin ja sanoin hänen nimeää jatkuvasti. Hukuin omaan vereeni. Hän pyysi minua olemaan hiljaa. Hukuin omaan vereeni, silmäni oli veressä, minun oli pakko sulkea ne.
- Anna minulle anteeksi. Olin vain iloinen kanssasi, ethän koskaan minua unohda. Anna anteeksi, Jan, siinä silmäni jäivät kiinni. En sanonut enää sanaakaan. Kuulin vain korvissani tuskaisen huudon hänen suustaan. It’s over now.

Pilven reunalla minä sinua seurailen ja rukoilen puolestasi, ettet satuttaisi itseäsi.
Et satuttaisi itseäsi samalla tavalla kuin minä. Älä tee virhettä, niin kuin minä sen tein.
Pidä huolta itsestäsi Jan. Toivon että vielä toisessa elämässä me tapaisimme.

Kuka tietää mitä on
Syvissä vesissä
Tuhansia metrejä
Aaltojen alla

Olen usein miettinyt
Voisin olla siellä
Kaikessa rauhassa
Kalojen kanssa

Rekisterikilvet vietiin
Viime torstaina
Voin liikkua maanteillä
Erityisluvalla

Nukun p-paikoilla
Keskellä isoja metsiä
En saisi pysähtyä
Ne miettivät vielä

Jonkunhan se on tehtävä
Ne lupasivat että
Loppusijoituspaikka
On varma kesällä

Perävaunussa tavaraa
Ei tiedetä mitä
Mittarimiehet pukee
Naamareita ylleen

Olisi hauskaa mennä kotiin
Pitkästä aikaa
Kolmentoista vuoden jälkeen
Nähdä omat lapset
Ja vaimon uusi mies

Mutta valkoisia läikkiä ei enää ole
Kartalla
Et voi katsoa maata
Tarpeeksi kaukaa
Lastiasi et karkuun pääse

Kun voimat oudon maan sun veisi mukanaan
mä missä lienenkin niin tulen takaisin
Sun rinnallasi oon, yön pedot kaikotkoon
sillä en sun särkyä anna mä en

Niin katoavaa on voimat ihmisen,
vain tuuli puhaltaa ja kuoren hajottaa
Mutta en sun särkyä anna mä en

Et ole vahva et, yön varjoon pakenet
mut seuraasi sun jään, en päästä lähtemään
Viel aamu sarastaa, se haamut karkottaa
sillä en sun särkyä anna mä en

Niin katoavaa on voimat ihmisen,
vain tuuli puhaltaa ja kuoren hajottaa
Mutta en sun särkyä anna mä en

miksi rakkaus ei voi riittää
vaan siihen pitää ongelmia liittää
sydän särkyy tässä pelissä
on niin vaikeeta poistua ja kiittää

en tiedä, kuinka kertoo ilman
et loukkaisin sun tunteitasi kulta
se on kaikki tai ei mitään
keskiverto rakkautta mä en tahdo sulta
on mennyt liian kauan
siihen että lupaat kaikki muuttuu paremmaksi
en jaksa odotella
olla yksinäinen vaikka meitä onkin kaksi

miksi rakkaus ei voi riittää
vaan siihen pitää ongelmia liittää
sydän särkyy tässä pelissä
on niin vaikeeta poistua ja kiittää

tosi miehet ja tosi naiset
ajoissa lopettaa ja irti päästää
jos rakastaa ja arvostaa
silloin tahtoo toisen surulta säästää

syyttelyä riitelyä
ei me enää olla iloisia niin kuin ennen
mä itken ja sä kärsit
on vama että jostain muualta löydämme onnen
älä muista muo pahalla
mul on vikani ei kukaan ole täydellinen
silti koskaan en tahallaan tahtonut suo satuttaa
mut nyt mä lähden

miksi rakkaus....

pitää lähtee kyl sä tiedät miksi
koko tä touhu alkaa mennä palasiksi
pariksi sekunniksi juutun hyviin muistoihin
mut kun preesenssiin herään en tahdo takertua niihin
mene sinä kotiin kun sä tykkäsit muista
nyt ei enää tule loppua tästä itkusta
olet mielettömän tärkeä ja todella rakas
mutta haluan ottaa nyt elämäni takas

muo pelottaa ajatus ettei olla yhdessä
muo sattuu en tiedä oonko väärässä
kun en valitse
luovutanko liian helpolla aina ei voi elämässä olla voitolla
suunnitelmat pettää tilanteet muuttuu
jutut jotka tästä suhteesta puuttuu

miksi rakkaus.....

miksi rakkaus....

ai ai ai aai silloin tahtoo surulta säästää ou ou ouh

Miks kaikki on niin amerikkaa
- naapurin teevee luukuttaa.
Mä en jaksa liikuttua
vaikka kuinka tapittaisit mua.

Mä oon jo niin paatunut,
et mikään ei tunnu,
ennen kuin päin kolahtaa.
Naapurin saippuaopperaa
ei kestä sikakaan vinkumatta.

Tää kaikki on niin amerikkaa,
et kaikki luistaa helpolla.
Anna vaan tukku rahaa
ja odota kun se tulla saa.
Voi kestää paljon aikaa,
jos et omaa luottokorttia.
Vakuutettuna helpottaa
ja kaikki on niin amerikkaa.
Joo, joo, mä sun autoo lainaan,
painan röökiä ostamaan.
Voin viipyä mä matkalla,
sillä amerikassa on laajaa.
Kaikki on niin suurta ja isoa;
on kihoja ja paljon baanoja,
Kuumatkalta poimittuja koruja.

Miks kaikkialla on niin amerikkaa.
Villi, vapaa ja lihava.
Ei voi olla tajuamatta
kuinka se meitä liikuttaa.

Ei tää näin mee kuin päin amerikkaa,
ja silti kaikki ottaa tosissaan.
Isoa omenapiirakkaa
saa kaikki panna halvalla.
Viattomat joutuvat valon paisteeseen,
ja rakastuvat väärään onneen.
Eksyneet pingviinit näyttelevät toreilla,
kouluissa ja lasten suissa.
Niin moneen ne ovat tottuneet,
etteivät he enää muista
sitä ensimmäistä kertaakaan
jolloin kaikki oli kohdallaan
-muttei kuitenkaan vaan amerikkaa
laulua me lauletaan ja usein haikaillaan.

Tää on sitä amerikkaa
joka nautinnollaan kuristaa
ja saa mut ilman köyttä sohvaan.
Taas lisää juomaan paljon kaljaa,
sillä amerikassa on valtavaa.
On cool ja sikasiistiä olla amerikkaa,
vaikka kaikki olisikin vain unta.
Tää lumi unen liian pehmeää on
- ei se kestä enää ihan kaikkea.
Unelma eläköön kunnes putoaa
pommi joka on täältä tosi kaukana.

Ei kaikki pötki pakoon amerikkaan,
vaikka niin paljon sitä ostetaan.
Meille riittää tarvikkeet
joilla aina kuuhun matkataan.

Tää high tavallaan mut poistaa
tältä samalta kartalta.
Siks mua on vaikee havaita,
mut mä laulan amerikkaa.
Villi, vapaa ja lihava
tyttö oli mua vastassa.
Se kai kuuluu asiaan,
et se pepun antoi heilua.
Tää on sitä amerikkaa,
joka viagralla vahukset saa naimaan,
naimaan koko maailmaa.
Pedofiili, bulimaani kertoo tarinaa,
josta turhaa etsiä on järjen hiventä.
Tää on sitä amerikkaa jota vangit usein laulaa.
Villi , vapaa, unelma kävelee mua vastaan.
Mä en mieti liian kauaa,
vaan alan heti pokaamaan.
Tää on mun amerikkaa,
uudempaa ja tuoreempaa.

Villi vapaa länsi ampuu lyijyluotejaan,
jokka eivät pysty ketään kunnolla tappamaan.
Mutta odottakaa sitä jumalaa,
taivaallista humalaa.
Siellä kaikki on niin suurta ja laajaa
- ihan kuin olis Amerikassa.

Mä oon paisuva,
puhkeava kupla,
ilmaan haihtuva
nimetön unikuva.

Mun ääneni kaiku
sanojani toistaa,
nimetöntä tuskaansa
kuuroille huutaa.

Oon mielen vankina
horjuvassa majakassa.
Pimeässä valona
kyynelissä suolaisissa.

Totuuksien raiskaama
en koskaan oo kotona.
Oon syntieni summana
teljettynä petona.

Oon vääryyden oikomana
sokkona kulkija,
hiomaton uneksija
avaamassa haavoja.

Tietoon lukittuna
mä hukutan rakkautta.
Kätkettyä onnea
en haluu paljastaa

Onttona kulkeva
on mun sydän murtuva.
Rakkauteni särkyi,
jäi yksin pakkaseen.

Toivoni karkaa
sokeana rakkautena.
Hurmoksesta vajosin
luutuneena tyhjyyteen.

Talvi sisään ontuu
ikävänä totuutena,
mikään ei saa muuttua
enään koskaan entiseen.

Ilkkuen nauravat
reikiäni sydämessä
jotka puhkoivat
sen aidon onnen tunteen.

Sydän toivoaan kaipaa
- on kivi sudämenä.
Puuttuu monta palaa
- pian sydän halkeaa.

Kova ulkokuori murtuu
- on kivi sydämenä.
monta palaa puuttuvaa
-on kivi sydämenä.

Minä en taistele tuulimyllyjä vastaan - ne eivät ole minun
vihollisiani, vaan tekemättömiä tekojani.

Minä rakennan tätä tuulimyllyäni keskelle metsää humisevien korpien.

Täällä jänisten ja oravien poluilla tiettömillä sammaloitunut
nurmikenttä. Tänne lapsena eksyimme; minä, veljeni sekä kaksi
serkkupoikaa. Rakensimme jalkapallokentän - Aurinkopallon kenttä.

Tänne palasin sattumalta - vastasatanut marraskuinen lumi peitti
silkinohuena mättäät ja pensaat joita kentälle oli
kasvanut. Tuulivoimistui ja taivaalta satoi kiviä. Niistä minä
rakensin aluksi tornin satoine porrasaskelmineen kiivettäväksi
katsomaan tornin ikkunoista lukemattomiin honkiin ja kuusiin.

Tuuli yltyi ja repi rakennustelineet mukanaan - ne minä kerään ja
tuulimyllyn rakennan - aina uudelleen.

Rakennan sitä tuulimyllyä aina talvisina öinä - sitä koskaan valmiiksi
en saa. Ei ole sitä traktorin tekemää tien

tapaista. Kentän vallanneet puskat tuulessa ilkkuvat - samoin kuin ne
lukemattomat kivet. Kivet joita rautakangella väänsimme maalitolppien
tieltä.

Täällä heitimme myös keihästä ja jousipyssyt rakensimme. Aina tänne
palaan - tähän kenttään johon aurinko ei yllä, eikä mikään reitti
sinne löydä. Herätessäni tajusin, että tuulimylly tuulessa pyörii.