IRC-Galleria

Kävelin kirkkaita valoja piiloon, niin kauas kuin mahdollista. Tuuli huusi korvissani ja veden pisarat repivät kasvojani rikki. Tunsin jotain uutta. Tuskan loputtua se vihdoin alkaisi. Uusi alku, uudet kuviot, uusi päivä, uusi aamu, ilta.. ja ennen kaikkea, Uusi Elämä. Se pelotti. Pelotti niin paljon, että entistä helvettiä jäi jopa ikävä. Myönsinhän minä, että ei se ollut loputonta kuitenkaan.

Tuntui siltä, että jatkaisin siitä mihin jäin pari vuotta sitten. Palaisin taas omaksi itsekseni, ja saisin takaisin ne vuodet mitä menetin. Mikäänhän ei ole kuin ennen, kun palaan. Mutta kuitenkin, Rakkaus odottaisi minua siellä aina ja ikuisesti. Siitä luopuminen jätti verta vuotavat haavat sydämeeni, kunnes sitten vasta vähän aikaa sitten ne arpeutuivat. Rakastan tätä tunnetta, samalla vihaan ja kärsin koko ajan. Itkenkö ilosta? Surusta? En tiedä. Elämä on liian monimutkaista minulle. Oma elämäni ainakin. Mutta Uusi Elämä tulisi hakemaan minut aivan pian. Toivottavasti ei liian pian kuitenkaan.

Minä opin virheitäni. Minä osaan ottaa vastuun. Minä itkin monta yötä. Mutta minä selvisin. Hengitän edelleen. Olen vahvempi. Kukaa ei voi enää satuttaa minua niin kuin he sen tekivät. Nyt olen vahvempi enkä kaadu enään kuoppaan. Rakkaus. Niin.
Rakkaus on elämän tarkoitus.