IRC-Galleria

Monet ihmettelee miks pyytelen aina anteeks ja saatan olla ''näkymätön''. Suurin syy kai on se, että olin elänyt narsisti äitipuoleni kanssa samassa taloudessa n. 16 vuotta.
Piti olla aina varuillaan. Yksiki väärä liike multa niin puolmutsi oli heti huutamassa, tukasta repimässä, luunappia antamassa tai potkimassa henkisesti päähän.
Oon saanu aina kuulla miten tarpeeton oon, ja että kuinka hyvä muilla olis olla ilman mua.
Millon sanottu läskiks, millo henkisesti sairaaks.
Olin aina se syntipukki joka ei todellisuudessa tehnyt mitään pahaa.
Äitipuoleni sai isänki uskomaan että oon tehny kaiken pahan aina. Se aivopesi kaikkia. Se hyväks käytti kaikkia jotka sitä usko yhtään.
Se nautti muiden tuskasta. Ehk sen takii se oli sellanen mulle mitä oli. Se sai mut uskomaan ettei mulla oo arvoa edes elää.
Eikä koko peruskoulun aikainen koulukiusaaminen mun itsetuntoa parantanut. Koulukiusattu luuseri olin. Läski, ruma ja lyhyt. Kuka musta olis välittänyt?
Lopulta opin olemaan näkymätön ja mulla oli vähän helpompi olla kotona.
Mutta oisin vaan halunnu pois. Mulla ei ollu hyvä olla kotona eikä koulussa. Tuntu ku kukaan ei olis välittäny musta paskan vertaa. Eikä varmaan oikeesti välittänytkään.
Lopulta aloin pyynnellä anteeksi koko ajan päästäkseni edes vähän helpommalla. Mutt aivopestiin uskomaan että oon vain säälittävä lellipentu joka pelkää kaikkea ja on heikko.
Olin käyny koulukuraattorilla joskus, mutta se kerto kaiken mitä olin sanonut vanhemmille. Ja kuulemastaan ne ei pitäny ollenkaan.
Onneks mun puolmutsi on ny mun elämästä pois, koska mun isälle ja sille tuli ero. Mutt se yrittää vielki pilata mun ja isäni elämän leikkimällä mun sisaruksien mielenterveydellä.

Mutt... Onko ihme ettei mun itsetunto oo mailman parhaimpia? Mun pitää kiittää monia, jotka on tukenu mua. Kiitos. Monet on hylännyt mut, mutta onneksi monet ovat jäänyt mun tueksi.