IRC-Galleria

Destie^

Destie^

I don't care what you think as long as it's about me.

Running Out of TimeSunnuntai 01.02.2009 18:06

Just another day
And it feels like you're still running late
Cause the times are gonna change
And you're stuck in your own mentality

You can try to lead us all (try to lead us all)
But there's no one else to blame
Won't be left to clean the mess
When you're gone

(We're running out of time)

We're running out of time
And you just don't get it
Now you're watching people die
And you still don't care
We're running out of time
And you just don't get that this is how I feel
There's million things I hate about you

It's just another battle
When you exercise your authority
When the past is finally settled
Will you catch up with reality?

You've been waiting way too long
Now it's time for us to pay
And we won't be looking back
When you're gone

(We're running out of time)

We're running out of time
And you just don't get it
Now you're watching people die
And you still don't care
We're running out of time
And you just don't get that this is how I feel
There's million things I hate about you
About you (3x)

I don't wanna hear the same excuses
I don't wanna hear the same excuses
I don't wanna hear your stories

Running out of time
And you just don't get it
You're watching people die
And you still don't care
Running out of time
And you just don't get it
If everybody dies would you still don't care?

We're running out of time
And you just don't get it
You're watching people die
And you still don't care
We're running out of time
And you just don't get that this is how I feel
I don't wanna think about
This is how I feel
There's million things I hate about you
There's million things I hate about you


Destie loves Simple Plan so fuckin' much<3
From now 'til eternity<3

MÄ TEIN SENPerjantai 16.01.2009 01:23

Ne kaikki, jotka on kuullu mun soittavan pianoa viimeseen kolmeen tai neljään kuukauteen, tietää sen yhden melodian, mikä kuulostaa vähän Pirates of the Caribbeanin tunnarilta, mut joka kuitenki on mun oma, ni nyt mä sain siihen tehtyy lopultaki biisin ympärille. :'DD Musta se on aika ok. Niistä sanoista oon oikeestaan ylpee, ne onnistu aika hyvin. Tosin tiedän, että enää huomenna mä en oo tätä mieltä. x'33
Niin, siitä biisistä tuli Never Trust. Cis -molli, 3/8 -rytmi, tempo n. 140, osat: intro, A1, p.B, B, A2, A3, p.B B, C (pianosoolo), B, B, outro, melankolinen, tyyli rock. Joo, se joka tajus tosta kaiken, on aika fiksu. x'33
MUT MÄ SAIN SEN VALMIIKS ! Vihdoinki, kuukausien yrittämisen jälkeen, se vaan tulla purskahti paperille, kolmessa tunnissa viimeistelyki oli valmis. Eli multa se on todella nopeesti. :'DD

Varsin iloinen ja hyväntuulinen Destie painuu nyt vihdoinkin sinne nukkumaan. XD

Novelli - ElizaPerjantai 16.01.2009 01:13

Makaan keskellä kaikkea tätä valkoista. Minua ympäröivät useat koneet piipittävät ja hurisevat tasaisen säännöllisesti. Kuin kehtolaulu. Yrittäen vaivuttaa minua uneen, jonnekkin kauas pois. Olen jo niin vanha ja väsynyt, että oikeastaan minä en edes välitä. Aika on koittanut.
Mutta Eliza. Rakas pieni tyttäreni Eliza. Hän ei koskaan saanut tilaisuutta elää.
Minä muistan, muistan nyt kirkkaammin kuin koskaan. Kaiken sen, vaikka siitä on jo kymmeniä vuosia. On niin väärin, että minä sain nähdä kaiken sen minkä olen nähnyt, mutta hän ei elänyt tarpeeksi kauan nähdäkseen osaakaan siitä. Minun takiani hän ei ole nyt täällä luonani, ihmettelemässä kanssani maailman muuttumista, pitämässä kädestä ja sanomassa, ettei ole mitään hätää. Tiedän, että hän tekisi niin.
Kuitenkin sinä keväisenä päivänä noin viisikymmentä vuotta sitten, kaikki menetti merkityksensä. Minun takiani, minun huolimattomuuteni takia Eliza, juuri viisi vuotta täyttäneenä, nukkui ikuisuuden tanssin lumoamaan uneen. Siihen samaan, joka nyt viekoittelee minua mukaansa. Minun takiani, minun eikä kenenkään muun, Eliza putosi ruman, harmaan kerrostalon parvekkeelta viidennestä kerroksesta kadulle. Minä päästin hänet silmistäni. Minä en mennyt katsomaan missä hän oli, kun hän oli ollut hetken poissa näkyvistäni. Sitten kuulin hyytävän kirkaisun, täynnä kuolemaa, ja koko sydämeni jäätyi, rintakehäni kovertui ontoksi. Ryntäsin ulos huoneestani Elizaa huutaen. Näin parvekkeen avonaisen oven ja punaisten verhojen lepatuksen lempeässä kevättuulessa. Ja minä tiesin. Tiesin, että kaikki oli menetetty. Tiesin, että se oli ohi nyt. Ja, että kaikki se oli minun syytäni. Lämmin, pehmeä tuulenhenki, joka sai verhot liehumaan hiukan, tuntui minusta kaikkea muuta kuin mukavalta. Minulle se oli kuin kuolevan viimeinen hengähdys.
Minä juoksin ulos asunnosta, portaat alas kolme kerrallaan ja kadulle. Siellä makasi tyrmistyneen ihmisjoukon keskellä oma rakas Elizani. Hänen silmänsä olivat vielä auki, niissä oli vielä heikko elämän liekki. Väkijoukko väisti minua kun ryntäsin hänen luokseen.
Eliza oli kalpea kuin aave, hänen kasvoillaan ja päällään oli verta, hänen päässään oli valtava haava, pääkallo pilkotti hiusten ja veren lomasta, jalat olivat vääntyneet epäinhimillisiin asentoihin ja toisesta sojotti polven kohdalta luu ulkona. Polvistuin hänen viereensä, liian järkyttyneenä ja epäuskoisena edes itkemään. Eliza ei itkenyt. Hän oli aivan rauhallinen. Nähdessään minut, hän hymyili hiljaa ja katsoi silmiini. ”Äiti…” hän kuiskasi.
”Eliza… Oma pikkuiseni…”
”Anna anteeksi, äiti…” Eliza onnistui suurin ponnistuksin sanomaan, kasvot vakavina.
”Totta kai sinä saat anteeksi, kultapieni…”, sanoin luomieni takana polttelevien kyynelten kuristaessa kurkkuani.
”Äiti…”, hän hymyili minulle vielä kerran, kuin mikään ei olisi muuttunut ja kaikki olisi vielä hyvin. Sitten hänen silmänsä lasittuivat ja hän oli poissa.
Aina ennen, kun ajattelin etäisestikin sitä hirveää päivää vuosikymmenten takaa, minä itkin. Mutta nyt minä en itke. En jaksa enää itkeä. Ehkä Jumala antaa minulle anteeksi tekoni. Ehkä Jumala vapauttaa minut syyllisyyteni mustasta, lyijynraskaasta viitasta. Tai ehkä mitään Jumalaa ei ole. Ehkä ei ole mitään taivasta, minne mennä, missä tavata niin kauan kaipaamani pikkutyttöni. Ehkä minä vain lakkaan olemasta. Mutta jos niin käy, sen olen ansainnut, sillä minun takiani oma tyttäreni kohtasi sen niin paljon etuajassa.
Minua väsyttää niin valtavasti. Ikuisuuden kevyt henkäys leikittelee pehmeästi harmaantuneissa, lähes valkeissa hiuksissani. Odotan vain, että lähetti saapuisi luokseni, ikuisuus tulisi vaatimaan minua omakseen.
Yhtäkkiä kaikki ne koneet ympärilläni villiintyvät. Ne piipittävät, nopeasti ja äänekkäästi. Joko se on ohi? Näen valoa. Minä vajoan ja nousen. Yhtä aikaa. Minä leijun ja putoan. Valo kirkastuu, toisaalla pimeä syvenee, aina vain kirkkaampaa, aina vain mustempaa. Vaimeita ääniä ympärilläni, valon ja varjojen hurrikaani, ikuisuus kuiskii. Ja sitten se loppuu. Tulee hiljaista. Se on ohi nyt. Minä hymyilen.
”Eliza, äiti on tulossa…”


Destie, 14.01.Â’09


En ny siis tiiä, et onk tää niin kauheen hieno tai hyvä tai mitää, mut tää on suht lyhyt ja ajattelin et laitan tänne et saan mainostaa sitä sivuu, mikä on merkitty tänne mun kotisivuks. :'DD
Niin, että kiitos jos joku luki tän. ELÄN KOMMENTEISTA ! Juu ja nyt väsyttää. Hyvää yötä, Destie painuu nukkumaan.^^

Novelli - Kirkkaanpunanen hellemekkoTiistai 13.01.2009 00:01

Sinä päivänä mä olin just muuttanu vieraaseen kaupunkiin. Mulla oli ollu edellisenä päivänä viisvuotissynttärit ja niitä juhlistamassa vaan kolme vierasta. Mun parhaat kaverit, naapurin Niemisen siskokset Sanni, Sissi ja Tuuli. Mun ainoat kaverit. Missä välissä mä olisin enempää kerenny hankkiakaan ku oltiin sinnekin muutettu vasta just ja just pari kuukautta sitte? Eikä nyt ollu enää niitäkään, kun me oltiin taas muutettu. Ne synttärit oli ollu sellaset ”onnea ja hyvää loppuelämää” –synttärit. Siihen aikaan me muutettiin tosi usein mun isän työn perässä. Vaikka pieni olinkin, mä en tykänny siitä.
Mutta siitä päivästä eteenpäin me ei enää muutettu kertaakaan sinä aikana kun mä asuin kotona. Enää ei tarvinnu, ku isä ei käyny töissä. Ei enää ollu mitään isää. Sinä aamuna me oltiin, muutaman päivän säädön ja kahden talon välillä ramppaamisen jälkeen, saatu lopultaki viimenen muuttokuorma uuteen kotiin. Mä ja äiti jäätiin sinne, isä lähti palauttamaan muuttoa varten lainattua kuorma-autoa. Siltä reissulta se ei sitten enää palannutkaan. Tai palashan se. Ruumisarkussa.
Myöhemmin mulle selitettiin, että joku tyyppi oli nukahtanu rattiin ja ajautunu vastaantulijoiden kaistalle. Yhtäkkiä se oli vaan tulla pamahtanu kaarteen takaa isän eteen. Isä oli kuormurinsa kanssa yrittäny väistää, tienny, että suora törmäys olis tappanu sen toisen kuskin, vaikka se itse olis siitä varmaankin selvinny. Mutta ei. Se yritti vielä pelastaa tilanteen. Niin se aina teki. Nyt se vaan ei enää onnistunukkaan. Ja ojaanhan se sitten oli rysähtäny, katolleen. Satakakskymmentä lasissa. Niin, että se siitä. Mun isästäni.
Viikon yli viisvuotiaana mä sitten istuin ku joku halvaantunu, kalpee vahanukke mustaan mekkoon puettuna itkevän äitini vieressä ja katoin ku neljä kyynelsilmästä miestä kanto valkosta arkkua pitkin kirkkokäytävää.
Sillon mä en oikeen ees tajunnu, että se oli mun isä, joka siellä arkussa makas, ja ettei se sieltä enää koskaan nousis. Mun oma rakas isäni. Isä, joka oli paljon töissä, muttei silti koskaan etänen. Kaikki se aika, minkä se mun kanssa vietti, korvas moninkertasesti sen ajan, minkä se mun luota vietti poissa. Se tosissaan rakasti mua, ainoota tytärtään. Ja mä sitä. Ainoota isääni. Miten se olis voinu olla poissa? Ei se ollu mahdollista. Se oli luvannu olla aina mun luona. Aina.
Mä en itkeny kyyneltäkään niissä hautajaisissa. Emmä käsittäny mistään mitään. Ei musta tuntunu surulliselta. Itseasiassa musta ei ollu tuntunu moneen päivään miltään. Kotonakin oli vaan hiljasta.
Ensin seinistä oli kaikunu äidin tyynyyn tukahtuva hiljanen itku. Se oli tuntunu aika pahalta, vaikka mä itse olinkin itkeny vaan pari kertaa ja sekin oli johtunu siitä, että mä tulin surulliseks kun äitikin oli surullinen. Muutaman päivän kuluttua äiti lakkas itkemästä. Se laitto mulle ruokaa, muttei syöny ite paljon mitään. Ei sillä kai ollu ruokahalua. Eikä ihmekkään. Ei ollu mullakaan, mutta nälkä kylläkin. Mä olin lapsi ja tarvitsin ruokaa.
Äiti yritti alottaa tavaroiden purkamisen, mut kun se avas ekan pahvilaatikon, se tuijotti sinne hetken, sit sen silmät täytty kyynelistä, se putos polvilleen siihen lattialle sen laatikon luokse ja purskahti niin surulliseen itkuun, et munkin silmät täytty väistämättä kyynelistä. Mä katselin sitä salaa yläkerran porrastasanteelta eikä se tienny, että mä näin kun se hajos sillä tavalla. Mä hiivin omaan huoneeseeni ja makasin kauan mun sängyllä purkamattomien pahvilootien keskellä, iso, kultanen nalle tiukasti sylissä ja itkin hiljaa. Isä oli antanu sen nallen mulle. ”Se on yhtä kultanen kun säkin”, isä oli sanonu mun löydettyä se lahjapaketista. Se nalle on mulla vieläkin. Ja ei, vieläkään mä en itkeny, koska isä oli kuollu, enhän mä sitä ollu vieläkään käsittäny. Musta vaan tuntu niin pahalta se, miten äiti itki ja mä olin hirveen yksinäinen, ei ollu ees kavereita tai mitään. Oli vaan uus talo, uus, vieras kaupunki, uus huone, kultanen nalle ja talo täynnä huutavaa, kuristavaa hiljasuutta.
Niiden hautajaisten jälkeen me tultiin äidin kanssa kotiin. Äiti meni huoneeseensa ja lysähti sängylle. Siinä se sitten makas ihan liikahtamatta, tuijotti vaan kattoon ja sen silmät näytti suurilta lasikuulilta, tyhjinä ja ilmeettöminä kasvoissa. Jopa niiden kirkas vihree tuntu haalistuneen. Siinä se vaan makas, koko sen päivän. Vielä seuraavanakin aamuna se oli siinä samassa asennossa. Tuskin se oli liikahtanukkaan kertaakaan sen jälkeen kun se oli edellisenä päivänä siihen tullu. Mä en ollu syöny mitään niiden hautajaisten jälkeen, mutten edes huomannu sitä. Äiti vaan makas siinä, uuden kodin uudessa makkarissa, ei liikahtanu, ei katsonu päinkään, ei sanonu sanaakaan. Ei sillä, että mä olisin jotain sanonu. Ei ollu sanoja, jotka mä olisin sillon osannu lausua. Mua pelotti ihan kauheesti, että kohta äitikin kuolis. Kuihtuis vaan pois ja jättäis mut ihan kokonaan yksin. Sit mä joutuisin asumaan jossain roskiksessa tai ties missä kamalassa paikassa.
Emmä pystyny vaan oleen siellä, kattomassa kun mun äiti oli ku halvaantunu. Puolittain mä odotin koko ajan, et se vaan lakkais hengittämästä, kuolis. Se oli sen saman valtavan, tukahduttavan tyhjyyden halvaannuttama, joka oli multakin varastanu kyyneleet.
Sitte mä en enää kestäny enempää. Yhtäkkiä mä vaan nousin, menin laittamaan kengät jalkaan ja sit mä juoksin ulos ja pois pihasta. Miten moni viisvuotias kestäis vaan olla ja puolittain odottaa, koska äitikin liukuis johonkin pois, mistä mä en enää koskaan sais sitä takas kun isäkin oli jo menny?
Mä juoksin muutaman sata metriä, ensin suoraa asfalttitietä, sit poikkesin johonki metsikköön ja yhtäkkiä mä sukelsin puiden keskeltä häikäsevään auringonvaloon. Silmiin sattu ja kesti hetki ennen ku aloin nähdä taas kunnolla. Autio hiekkaranta. Iso, sininen meri aukes mun edessä, läikehti ja välkky ja mun silmiin sattu auringon kilo laineissa. Normaalisti olisin varmasti järkyttyny sen suuruudesta, mut siinä tilassa mä en oikeestaan edes huomannu sitä. Lysähdin siihen lämpöselle hiekalle ja siinä mä sitte makasin ihan äänettömänä keskikesän auringossa vaaleensininen kesämekko päällä ja valkoset sandaalit jalassa.
Mä en oikeestaan tiedä miten kauan mä siinä makasin. Varmasti ainaki tunnin. Yhtäkkiä mä näin kun joku kirkkaan punanen välähti mun näkökenttään. Mä kavahdin istumaan ja huomasin tuijottavani suurin, säikähtänein silmin noin mun ikästä, pientä ja hintelää tyttöä, jolla oli ihan kirkkaanpunanen hellemekko päällä, ruskeet silmät ja tummanruskee tukka. Se seiso siinä mun edessä ja katteli mua vähän kummastuneen näkösenä. ”Kuka sä oot?” se sitte kysy. Mut ei mitenkään epäluulosesti tai töykeesti tai mitään, vaan ystävällisesti. Hetkeen mä en osannu sanoa mitään. Sit mä sain takelleltua: ”M-milla.” Nousin ylös ku halusin olla samalla korkeudella kun sekin.
”Ai. Mä oon Elina”, tyttö sanoi. Hetken se oli hiljaa. Sitten se hymyili, työnsi pitkiä, pörrösiä hiuksia pois silmiltään ja sano: ”Moi.”
”Moi”, mä sanoin, enkä kaikesta tapahtuneesta huolimatta voinu olla hymyilemättä takas. Sen hymy oli jotenki hirveen tarttuva. Isänkin hymy on, mä ajattelin, ja samassa hymy kuoli mun kasvoilta. Elina huomas sen ja kysy: ”Miks sä näytät noin surulliselta? Onks sulla paha olo?”
”Me muutettiin vasta vähän yli viikko sitten tänne”, mä takeltelin. Hetken me oltiin hiljaa. Sit yhtäkkiä mä sanoin: ”Mun isä kuoli viime viikolla.” Ja sillä hetkellä kun ne sanat purkautu mun huulilta, mä aloin itkee. Sillon mä vasta tajusin, et mun isä ihan oikeesti oli poissa. Elina seiso hetken siinä, ihan hiljaa ja mä tunsin sen katselevan mua. Sit, mitään sanomatta, se tuli ja halas mua. ”Munkin isä on kuollu”, se mutis hiljaa mun hiuksiin. Siinä me seisottiin ja halattiin toisiamme, kunnes mun itku laantu. Me irrottauduttiin ja katseltiin toisiamme hetki, ihan vakavina.
Sit Elina hymyili. ”Hei, mä tiedän mikä piristää sua. Mennään uimaan! Vesi on ihanan lämmintä!” viimeset sanat se huus juostessaan kohti vettä. Mä juoksin perään ja kengät ja hellemekot lens rantahiekkaan. Sinne me molskahdettiin molemmat kiljuen ja nauraen.
Ku me sitte oltiin uitu tarpeeksemme, Elina sano, että sillä on nälkä. Samassa mä tajusin, että olin syöny viimeks eilen, ja että mulla oli ihan mieletön nälkä. Elina sano, että nyt lähdetään niille. Ja niin tehtiin. Jutellen ja nauraen ku oltais tunnettu koko lyhyen elämämme, me käveltiin Elinan talolle, joka oli melkeen mun kodin vieressä, lähempänä rantaa.
Ensimmäisenä ovella pöllähti vastaan iso kultanennoutaja. Se oli Elinan koira Vilma. Se tuli häntä vispaten mun luokse ja ensitöikseen anto mulle ison, märän pusun naamaan. Mä kikatin ja silitin sitä. Elina kerto, että se oli kolmevuotias ja tosi kiltti.
Seuraavana olikin sitte keittiön ovella vastassa Elinan äiti. ”Moi, äiti! Tää on Milla, tosta ihan naapurista. Ne on muuttanu vasta”, Elina selitti tohkeissaan ja sen äiti hymyili. ”Hei, Elina”, se sano ja mä vastasin ujosti: ”Hei.” Elinan äiti sano, että mä voisin kutsua sitä Maijaksi ja sitte se tarjos meille kaupasta ostettuja korvapuusteja ja mehua. Sen jälkeen mä ja Elina mentiin Vilman kanssa ulos, me heiteltiin sille keppiä ja pidettiin tosi hauskaa.
Lopulta kuitenki tuli ilta, ja mun oli palattava kotiin. Takasin kotiin, äidin luokse siihen kamalaan, kuristavaan hiljasuuteen. Ku mä sanoin siitä Elinalle, se katto mua vakavana ja sit se lupas, että se tulee huomenna hakemaan mua, että voidaan tehdä jotain kivaa. Mä kiitin sitä hauskasta päivästä. Sit mä käännyin ympäri ja juoksin kotiini. Elämä oli taas palannu mun silmiin. Ehkä vielä on toivoa, mä ajattelin. Sinä iltana mä nukahdin kultanen nalle sylissä ja hymy kasvoilla.

----
Destie, 20.12.'08

Kiitos, jos joku vaivautu tän lukee. Ja sit kaikille tiedoks, että tää on omistettu mun parhaalle ystävälle, Annalle. Täysin ja ainoastaan.
Ja jos ketään ny sit kiinnostaa, ni osottees www.freewebs.com/destinyseyes on lisää näitä.
Destie kiittää.

^^<3Maanantai 24.11.2008 15:00

Kiitos Sini ja Satu eilisestä, mulla ainaki oli iha vitu kivaa ellei lasketa sitä viimestä puoltatoistatuntia. x__x x'33 toivottavasti nähään taas pian.. Loveyou<3

Hey, assholes !Perjantai 21.11.2008 12:46

I fuckin' miss u so fuckin' much ! >.< <3

o.oLauantai 15.11.2008 14:28

Olipas fyysisestiii raskas viikko. x__x Ja jumalauta Cristiano, et enää IKINÄ säikäytä mua tollain ! x__x Ja Korsto, uskallappas nyt sairastua...! Mä kuolen jos sulle sattuu jotain. .__. Ja Vappu, kiitos ku näytit kerrankn mullekkin miten ihana olet ku kuuntelet.^^

Joo, oli raskas, väsyttävä ja just nyt kipua aiheuttava viikko. Mut oli kivaa kuitenki, ainaki suurimman osan ajasta. Kiitokset siitä Santulle, Mannukalle, Kaisulle ja Tanjalle.^^

ö.öTorstai 30.10.2008 00:13

Olipas ihana ratsastustunti<3 Kovaa ja korkeelta. Vähän liiankin kovaa. XD Ainaki Iidan mielestä. Voi parkaa, mä ja Korsto ja meidän hyppytyyli aiheutettiin sille migreeni. x'33

Aaarrrghh, äiti ja isä huutaa mulle. -.-' TAAS.

Huome on KAKS TUNTIA ISTUMISTA ja kemian koe. Edes aluetta en muista.

Juu kyllä hyvin menee. -.-' Päätäki sattuu. Koskakohan oon viimeks syöny ? Hyvä kysymys. Ehkä huomenna sit ehdin. Nyt ei voi, pitää kirjottaa taas yks lyhytnovelli.

Huomenna en pääse koneelle, kiitos äitirakas siitä. -.-'

Ja nyt menen. Hyvästi.

XDKeskiviikko 22.10.2008 00:52

Vitut me mitään Länsiylämään valkosta terrieriä ostettu, toihan on ihan ilmiselvä Siideritölkin noutaja. XDD

x__OSunnuntai 05.10.2008 17:03

Upside down and
inside out
Will I soon again be broken on the ground ?
Someone please help me now,
stop this world from freaking me out.