Tänään taivaalta sataa turskia kuin rakeita ja ne tarrautuvat takkini hihoihin. Kaikkialla tuoksuu Norja, vuonojen rannalle meduusat kokoontuvat ja minun lahkeeni ovat märät. Ihmisiä ei ole paikalla, joku on lähettänyt kirjeen ja noudan sen vuosien päästä poste restantesta. Kirje tuoksuu omenoilta ja päärynöiltä. Itse olen kalojen sekä meren tuoksujen peitossa. Juoksen pellolle jolta luulen löytäväni lähettäjän, en löydä edes itseäni enää sieltä. Verestä vihreät niityt ovat täynnä tyhjiä ihmisiä, jotka ovat kiedotut kanaverkkoon.
Itken Sveitsissä yksin ja löydän sängyltäni kirjeen vuoden takaa. Olisiko tämäkin vain unta, mitä minä sanoin vai sanoinko jotain, en muista. Olenko nyt kokonainen vai puolikas? Luen ranskankielisen runon ja nukun ilman tyynyä. Taivaalla on vain tummia pilviä, jotka muistuttavat minua kesästä. Huoneessani on peili, josta näen kuun ja kirkon tornin. Sänkyni alla on tyhjä pistorasia ja kameralaukku. Päivät toistavat itseään ja ilmoitan suureen ääneen olevani onnellinen.
Missä ovat he? En tiedä. Onnelliset ovat löytäneet itsensä ja toisensa ja kohdanneet. Missä ovat kesät, jolloin juoksin veteen ja pidätin hengitystäni? Nauroin pyyhe kaulani ympärille sidottuna ja pelkäsin aamua. Minä tunsin eläväni.
Vielä joskus minä löydän teidät. Jotkut teistä ovat kadonneet, mutta osa teistä löytyy samasta puistosta, samojen ihmisten parissa. Kirje voi olla viimeinen merkki lähettäjästä tai se voi olla uuden alku tai ehkä ei. En uskalla lähettää kirjettä, enkä tiedä tunnistatko minua vuosien takaa. Olen muuttunut, mutta minussa on vielä palanen sitä vanhaa ja ikuista.
Olen palannut takaisin ja etsin teitä kaikkia kadotettuja.
