No mutta. Eräs Edwardin perheenjäsenistä pimahtaa ja yrittää imuttaa Bellaa. Bellakin tahtoisi muuttua glitter-vampiksi, mutta voi, Edward sai jo tekosyyn tehdä bänksit. AIDSia sairastavalta rock-narkkarilta näyttävä vastenmielinen palikkanaama muuttaa muiden metroseksuaalien kanssa kauas pois ja tajuaa pysyä siellä lähes koko elokuvan ajan - kaikki rummut soikoon! Bella rääkyy ja vikisee ja alkaa nähdä näkyjä. Onneksi edellisestä osasta tuttu namu Jacob (Taylor Lautner) lohduttaa suonekkailla muskeleillaan. Miau, gurrr-nau?
Bella ei aluksi lämpene kiltille pojalle, mutta pian Jacob paljastuu ihmissudeksi ja alkaa Edwardin tavoin vihjailla, että älä ämmä suututa tai viiltelen naamaasi. En liioittele. Kirjailija Meyer on sairas, sairas paskiainen. Sydämeni särkyy ajatellessani, kuinka Meyer aivopesee pikkutyttöjä samaistumaan Bellan tapaiseen riemuhoroon, joka kerjäämällä kerjää päästä nyrkin ja hellan väliin. Luonnollisesti koska mitään pahaa ei oikeasti tapahdu, kaikki eivät näe mitä minä näen. Esquiren homoteorian ystävät pitänevät mielenkiintoisena sitä, että Bella alkaa juosta Jacobin perässä vasta, kun Jacob liikkuu ilman paitaa pusikossa muiden ladyshavella siloteltujen miesstrippareiden kanssa. Tämä on Twilight-saaga, joten ihmissusimyytistä on sensuroitu hopealuodit ja muut kliseet; syntymättömien lasten verta ei vuodateta täydenkuun aikaan, mutta muskeleihin on sentään vedelty vauvaöljyä.
Jos minä olisin nainen, ilman muuta panisin kernaammin perussympaattista posliinisutta.
