IRC-Galleria

Kalmari

Kalmari

QuakeNet: Kalmari^ (Kalm4ri)

Selaa blogimerkintöjä

kulkuri haulikollaSunnuntai 01.05.2011 21:29

[Teksti on luettavissa myös blogissani http://kalm4ri.blogspot.com/ ]


"Viihde on yleisnimi kevyelle ajanvietteelle, sellaisille tapahtumille, esityksille tai toiminnoille, joiden tarkoitus on tuottaa huvia tai mielihyvää yksittäiselle ihmiselle tai suuremmalle yleisölle. Yleisö voi osallistua viihteeseen passiivisesti (esimerkiksi television katsominen) tai aktiivisesti (esimerkiksi videopelin pelaaminen)."
(Wikipedia 2011, http://fi.wikipedia.org/wiki/Viihde)

Elokuvat on harrastukseni urheilun lisäksi. Elokuvat on minulle tapa seurata oma, pieni tarinansa. Elokuvissa pidän niiden nopeasta tavasta kertoa tarinansa, toisin kuin tv-sarjoissa. Kun missaa yhden jakson tv-sarjasta, on tarina pilalla. Elokuvassa tätä ongelmaa ei ole, ellei sitten päätä pitää vessataukoa, kauppareissua tai työpäivää kesken elokuvan. Mikä taas sinänsä olisi hyvinkin typerä asia.

Elokuvissa nautin niiden tuomasta tunteiden kirjosta. Yllättyneisyys, pelko, ilo, vitutus ja innostus on muutama vaihtoehto tunteille, jotka voi kokea elokuvan aikana. Toisaalta esimerkiksi vitutus elokuvan aikana voi olla vääränlainenkin: ei-toivotunlainen loppu aiheuttaa erilaisen vitutuksen kuin yksinkertaisesti täysin paska elokuva (kuten "Nörttien Kosto III" tai "The Adventures of Sharkboy and Lavagirl").

Erityisen paljon pidän elokuvista, joihin ei ole minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Kun elokuvan sitten katsoo, iskee se tavattoman lujaa, vaikka ei itsessään olisikaan mestariteos. "Training Day" ja "Mean Girls" osasivat aikanaan yllättää positiivisella tavalla, joita voi hyvin mielein uudelleenkin katsoa. "Vihreä Maili" taas on yksi suosikkileffoistani.

Sitten taas joskus tulee elokuvia, joita katsoessa tunnen samanlaista lapsenomaista innostuneisuutta kuin katsellessani showpainia tai suomalaisten onnistumista olympialaisissa. Eikä sitä fiilistä osannut odottaa, eikä kukaan sitä voi pois ottaa.

"Hobo With A Shotgun" on tällainen elokuva.

Pelkästään elokuvan nimikin on jo NIIIIIN eeppinen, että sitä ei voi yksinkertaisesti jättää kukaan väliin. Ei saatana ketään.

"Hobo With A Shotgun" alkaa, kun elokuvan pummi, "hobo" (Rutger Hauer, mm. elokuvissa "Blade Runner" ja "Sin City"), saapuu kaupunkiin. Haaveena on uudessa kaupungissa tienata "pummaamalla" riittävä summa rahaa ruohonleikkuriin, jolla aloittaa oma bisnes ja askel kohti parempaa elämää. Kaupunki on kuitenkin pahasti korruptoitunut ja The Draken (Brian Downey) jengin hallitsema. Kaupunkilaisten ihmishenget ovat yhdentekeviä The Drakelle ja mikäli heidän pillin mukaan ei tanssita, saa tervehtiä kuolemaa. Toisinaan ei tarvitse edes tehdä mitään päästäkseen hengestään. Elokuvan nimen perusteella voikin arvata, että "hobo" sijoittaa rahansa ruohonleikkurin sijasta haulikkoon ja tuo järjestystä kaupunkiin.

Pummi/irtolainen/kerjäläinen (you name it) on henkilö, joka useimmiten tuo vastenmielisiä ajatuksia. Hyljitty henkilö, koditon ja työtön, joka on epäonnistunut elämässään. Stereotyyppisesti pummit notkuvat ostoskeskusten ja liikkeiden nurkilla kerjäämässä rahaa, rahoittaakseen päänuppinsa päihtämisen. Elokuvassa kuitenkin luodaan "hobosta" sympaattinen mielikuva, juuri siksi, että hänen haaveena on askel parempaan elämään. Sankari onkin sellainen, jonka voisi kuvitella mielipuolisena hulluna, eikä järjestystä tuovana sheriffinä. Ihmiselämän arvomaailmassa kaikista pohjimmaisena oleva henkilö kasvaa siis katsojan silmissä sankariksi.

"Hobo With A Shotgun" perustuu ns. "valetraileriin", jota esitettiin paikoitellen Pohjois-Amerikassa "Grindhouse" -elokuvan yhteydessä. Toinen "valetraileri" on ollut "Machete", josta niin ikään on tehty myös elokuva. Kuten "Grindhousessa", myös "Hobo With A Shotgun" -leffassakin on haettu kuta kuinkin 70-luvun roskatoimintaleffojen henkeä, mikä käy hyvin ilmi jo heti elokuvan alkuteksteissä. Kun esimerkiksi "Death Proofissa" Quentin Tarantino yritti hakea 70-luvun halpojen, likaisten leffateattereiden tunnelmaa pätkivällä elokuvalla ja omalla taiteellisuudellaan, "Hobo With A Shotgun" ei sorru tähän.

No, ehkä sortuukin. Onhan tässä väri- ja äänimaailma "Death Proofin" kaltaista. "Hobo With A Shotgun" on "aavistuksen" yliampuva toiminnallaan, splatterillaan ja yltiöpäisellä väkivallallaan. Mutta se toimii. Perkele vie toimii. Ja lujaa, eikä yritä leikkiä Tarantinon tyyliin tekotaiteellista paskaa.

Elokuva iskee niin lujaa, että sitä katsoessa tekee mieli hakata huonekalunsa paskaksi seinää vasten. Innostuneisuus, järjetön teurastaminen ja pummin kannustaminen elokuvassa eteenpäin on jotenkin niin absurdia, ettei sitä voi purkaa kuin rikkomalla paikkoja. Pelkästä innostuneisuudesta. Siksi "Hobo With A Shotgun" onkin elokuva, jonka kaikkien, KAIKKIEN, tulee katsoa. Vähintään kaksi kertaa, onhan kyseessä selkeästi vuoden 2011 paras elokuva. Jos joku ei tätä elokuvaa katso, niin olen valmis henkilökohtaisesti antamaan näille Juudaksille selkään. On myös silkka vääryys, että IMDb:ssä katsojat ovat arvostaneet elokuvaa vain arvosanalla 6.7, kun taas joku "Kuudes Aisti" omaa arvosanan 8.2. Löytyy "edestä" vielä David Lynchin "Inland Empire" arvosanalla 7.0, minkälaista tekotaiteellista roskaa ei yksinkertaisesti voi arvostaa kuin wannabe-kriitikot, jotka luulevat olevansa muiden ihmisten yläpuolella veikkaamalla tällaiset leffat "kympin" elokuviksi.

Olit sitten surullinen, iloinen, krapulassa tai anopin luona kylässä, "Hobo With A Shotgunin" voi katsoa missä vaan, milloin vain. Pilke vain silmäkulmaan.

Ja aivot narikkaan. Kirjaimellisesti.


Suosittelen, 5/5.

"I hate to tell you this, but if you grow up here, you're more likely to wind up selling your bodies on the streets, or shooting dope from dirty needles in a bus stop. And if you're successful, you'll make money selling junk to crackheads."

[Teksti on luettavissa myös blogissani http://kalm4ri.blogspot.com/ ]
[Teksti on luettavissa myös blogissani http://kalm4ri.blogspot.com/ ]

On asioita, joita vihaan ylikaiken: suolakurkut, Matti & Teppo sekä jääkiekon jokakeväiset MM-kisat. Sinänsä huvittavaa, sillä olen lajin harrastaja ja aktiivinen seuraaja.

Joka kevät kuitenkin vitutus kasvaa juuri näihin aikoihin. 11 kuukauta kiven alla amistuunatuissa autoissaan päristelleet Karjala-lippikset kokoontuvat televisioiden ääreen seuraamaan ainoaa lajia, jossa Suomi menestyy, keihäänheiton lisäksi. Ensimmäinen viikko on yhtä juhlaa, Suomi voittaa Ugandan 9-3 ja heti perään Zimbabwen jatkoajalla 5-4. "Perkele, tänä vuonna se mestaruus tulee, sen verran varmalla tyylillä Suomi on voittanut". Torijuhlia jo valmistellaan.

Puolivälierissä sitten tuleekin se ensimmäinen todellinen vastustaja vastaan; Suomi häviää. Alkaa syksyyn saakka kestävä poru ja huuto ja itku. "Vittu se Jalonen kokosi taas paskan joukkueen".

Jokainen lippispäinen pälli oluttuoppi kädessä olisi varmasti osannut valita paremman joukkueen. Jos ei parempaa joukkuetta, niin olisi varmasti valmentanut paremmin. Olisi ihan varmasti valinnut siihen ratkaisevaan peliin sen oikean, voittavan maalivahdin. Ja Sami Heleniuksen siivoamaan maalinedustaa.

Suoraan sanoen vituttaa jokakeväiset lätkätietäjät, jotka kännipäissään kertovat miten sen joukkueen olisi pitänyt pelata eikä niin, kuin tv:ssä äsken näkyi. Kuitenkin nämä pässit ovat niitä, jotka sanovat fanittavansa esimerkiksi Lukkoa, mutta tietävät Lukon joukkueesta vain yhden pelaajan. Ja sekin on Erik Hämäläinen. Seuraavat siis jääkiekkoa yhtä antaumuksella kuin itse katson maalin kuivumista seinällä. (Esimerkissäni Lukon tilalla voi olla mikä tahansa joukkue.) No, kun on annettu syy ryypätä niin silloinhan voi esittää olevansa yhtä ylivertainen kuin Kai Suikkanen. Vaikka laji ei kiinnostaisi.

Näinhän se menee, on mennyt jo useamman vuoden. Suomalaiselle junttikansalle kelpaa vain mestaruus.

Kyllä itsekin mukulana aina odotin kevään kisoja innolla. Vuosisadan vaihtuessa nykyiseen olomuotoonsa oma innostus jääkiekon MM-kisoihin laantui. Naganon olympiakisoihin pääsi ensi kertaa mukaan myös NHL-pelaajat, mikä johti MM-kisojen inflaatioon. Kun omaa maataan pääsee arvostetuimmassa arvokisassa edustamaan, ei millään jokavuotisella maailmanmestaruuskisoilla enää väliä olekaan. Monet NHL-pelaajat jättävätkin kisat väliin vedoten "loukkaantumisiin" tai "sopimusneuvotteluihin". Ei ole 90-luvun alun tasoisia Kanadoja ja Jenkkejä vastassa. Ei itselläkään ole enää kisoja seuratessa sitä tunnetta mukana, kun mukana on vain lomailijoita tai Jääkiekkoliiton kalakavereita.

Suomi on kolmessa viimeisimmässä isossa arvokisassa (olympialaiset 2006 & 2010, World Cup 2004) menestynyt hyvin. Näissä kisoissa Suomella on ollut tiivis ydinryhmä mukana (mm. Selänne, Koivut, Ruudut, jne jne jne), mutta sukupolven vaihtuessa alkaa Suomen menestys näissä kisoissa olemaan aika kusinen. Pitäisikö silloin myös panostaa MM-kisoihin?

Vaikka kisat onkin _maailmanmestaruudesta_, näkisin niiden asemman enemmän kasvattajakisoina oikeita mittelöitä varten. Tätä ajatellen Jalonen valitsi (jälleen) paskat pelaajat kisoihin. Joukkueesen olisi tullut valita nuoria pelaajia, joissa uskotaan olevan potentiaalia nousta 2014 olympialaisten pelaavaan joukkueeseen. Mitä helvettiä siellä sitten tekee sankareita kuten Välivaara ja Peltonen? Monista muistakin valinnoista voisi nostaa porun ja metelin. Nooh... Jos vakavissaan puhutaan, niin Jalosen projektin on tällä hetkellä hakea menestyvää joukkuetta ensi vuoden kotikisoja ajatellen. Silti, onhan nuo valinnat jotenkin surkuhupaisia.

Jos tosissaan mestaruutta lähdetään hakemaan, eikös pitäisi ottaa edellisestä voittajatiimistä mallia? Jutilan tilalle lihava puolustaja (Tero Määttä) ja ykkösmaalivahtina NHL:ssä jumittanut maalivahti (Hurme). Eihän se sen vaikeampaa ole?

No, meinaanko itse katsoa kisoja? Totta helvetissä, mutta melko varmasti eri kantilta kuin moni muu. Seuraaminen keskittyy kisojen kaikkiin pelaaviin maalivahteihin, Jalosen loistovalintoihin (Välivaara) ja nouseviin tähtiin. Eniten kiinnostaa kuitenkin Suomen pelaavan maalivahdin kohtalo. Vehasta asetellaan aloittavan maalivahdin tontille, mutta herran pelaaminen on maajoukkueessa aina ollut arpapeliä. Ja sitä se oli myös viimeisimmässä höpöhöpö-höntsässä Venäjää vastaan. Lähtisinkin rohkeasti asettelemaan Ruotsia vastaan loistavasti pelannutta Lassilaa aloittavaksi maalivahdiksi. Kisojen alussa kuitenkin pelataan näitä turhia, Karjalalippis-kansan unelmapelejä, joiden lopputuloksella ei kuitenkaan loppujenlopuksi ole mitään virkaa. Ihan sama se sitten on, voittaako Suomi jonkun kääpiömaan 9-1 vai 9-5.

No mutta ihan kivaa se on, että suomalaisilla on ryyppyjuhla vapun, juhannuksen, itsenäisyyspäivän ja keskiviikkojen lisäksi.

[Teksti on luettavissa myös blogissani http://kalm4ri.blogspot.com/ ]
Monet varmasti tietävätkin minun omistavan lempinimen "Kalmari". Nimi on käytössä niin arkielämässä kuin internetin maailmassa, ja tottelen nimitystä yhtä hyvin kuin kelvollisesti koulutettu koira. Tai kissa. Hieman tuntemattomampi ja erikoisempi nimimerkkini internetissä on "jokojoumään" (ääkkösten ollessa tabu netissä, nimi väännetään toisinaan myös muotoon jokojoumaan), puhekielessä lyhennetty eräiden tahojen toimesta myös muotoon "joko". Kyseinen nimimerkki liittyy vahvasti Jippiin Minigolfiin ja kuinka ollakaan, ajattelin kertoa hieman tarkemmin asiasta.

Seuraavat asiat ovat täysin hämärän muistini varassa ja asiasta paremmin tietävät saavat korjata väitteitäni.

Viettäessäni villiä nuoruuttani vuonna 2001 olin perjantai-iltana pitkästynyt ja päätin etsiä aktiviteettia internetin maailmasta. Tuolloin muistin sivuston, jossa voisin pelailla eri pelejä ihmisiä vastaan; Yatzya, minigolfia, biljardia ja ties mitä. Kirveelläkään en muista, oliko sivusto tuolloin vielä Pasimaailma vai Jippii. Jokatapauksessa Pasimaailmassa ennen toimi kyseinen pelimaailma ja siirtyi myöhemmin Jippiin alaisuuteen. Kuitenkin.

Päädyin pelaamaan minigolfia ja ihastuin peliin täysin. Peli oli sopivan simppeli, mutta omalla ihastuttavalla tavallaan siinä riitti myös haastetta pelatessa muita pelaajia vastaan. Ryhdyinkin pelailemaan sivustolla säännöllisen epäsäännöllisesti.

Joulun tienoilla yhdessä golf-huoneessa huomasin joidenkin pelaajien puhuvan "koodikieltä" keskenään: "r1?", "rankkia?" "r2?". Yleensä tätä "koodikieltä" keskenään pelanneet häipyivätkin pelaamaan toisiaan vastaan. Kyselin asiasta muilta "koodikieltä" puhuvilta, mutta vastausta en saanut.

Meni viikko, meni toinenkin, kunnes sain vastauksen. Kyseiset "koodit" liittyivät Minigolf Ranking -liigan sääntöihin. "R1" tarkoitti pelin ratkeavan yhdestä voitosta, "r2" taas kahdesta voitosta. "Rankkia" taas oli tuolloin nykynuorten slangia, mikä tarkoitti Ranking-peliä. Kyseisen selvennyksen jälkeen minut myös ohjattiin sivustolle, jossa kyseiseen liigaan voisi liittyä. Ja minähän liityin.

Nyt ensimmäiset vatipäät tätä lukiessa miettivät "onpas nörttiä puuhaa, tuhlata aikaa tuollaiseen". Miettikääpä huviksenne, paljonko SINÄ tuhlaat päivässä aikaa naapurikyttäämiseen, tilapäivityksen keksimiseen tai chattaamiseen Facebookissa. Jaa tuo käytetty aika kahdella, sen verran käytin suurinpiirtein vuorokaudessa aikaa Jippiin Minigolfille. Mutta joo.

Liigassa pelasi noihin aikoihin 250 - 300 pelaajaa ja menipä mihin aikaan tahansa minigolfailemaan, niin liigapeliä pääsi pelaamaan. Ranking-liigaa pidettiin tuolloin hallitsevana sarjana, jossa pelaili maailman parhaimmat pelaajat. Alkuni ei ollut järin vahva: voitin ensimmäisen pelini, mutta sitä seurasi liki 20 tappiota putkeen. Tämän jälkeen voittoja alkoi siunaantumaan tasaisen varmasti ja voittaessani minua korkeammin sijoittuneita, kiipesin sijoituksia kohti kärkeä. Yksi koko liigan ikimuistettavimpia tapauksia olikin turnaus, jossa aloittelijana voitin koko turnauksen. Kyseisessä turnauksessa kohtasin kolme pelaajaa, joista yksi oli liigan kärkimies, toinen liigan 3. ja kolmaskin liigan top-10:ssä. Kyseisen munkin myötä nousin myös liigan rankingissa sijalta 75 sijalle 5. Oli ehkäpä elämäni paras lauantai.

Tahkoaminen liigassa sen kuin jatkui, olipa sitten hyppytunti lukiossa tai sunnuntai-ilta, olin löytänyt itseäni miellyttävän harrastuksen. Peliä oli mukava ja helppo pelailla esimerkiksi sähköpostien lukemisen ohella.

Ikävä kyllä peli ei monia jaksanut kauaa kiinnostaa. Vuosien 2002 - 2003 aikana moni pelaajista oli lopettanut pelaamisen, mukana myös lajin "legendoja". Näihin aikoihin rinnalle perustettiin myös toinen sarja, joka alkoi toimimaan ns. "maailman parhaana Jippii Minigolf -sarjana (vertaa NHL)", jonne löytyikin pelaajia paljon eri maista. Ranking-Liiga muuttuikin suomalaisten omaksi sarjaksi (vertaa SM-Liiga).

Metsästin edelleen "SM-Liigan" piikkipaikkaa, mikä sitten lopulta vuoden 2003 aikana tulikin. Pari vuotta siinä meni, mukanaan satoja, ellei peräti tuhansia, pelejä ja tunteja. Vaikka laji olikin pienen yhteisön puuhastelua ja 99,9%:sti Suomen väestön tietämättömissä, tunsin saavuttaneeni jotain ja olevani paras suomalainen jossakin. Nörttimäistä, eikö? "Maailmanliigasta" en koskaan erityisemmin innostunut, vaan tunsin kotoisen liigan enemmän omakseni. Sen verran isoa liigaa tuli pelailtua, että parhaimmillani olin sijalla 5. Ja, diiva kun olin, katsoin tämän riittäneen todistamaan taitoni pärjätä myös maailman parhaimpien kanssa ja keskityin vain kotimaiseen liigaan.

Liigojen ohella pyöri myös monia liigan ulkopuolisia turnauksia. Kutsuliiga taisi olla se tunnetuin ja halutuin. Muistini ei riitä kertomaan, pelailinko koskaan kyseisessä turnauksessa. Parissa muussa tuli kyllä pelailtua, kohtalaisella menestyksellä.

Vuosien edetessä pelaajien määrä jatkoi vähenemistään. Uudeksi kilpailijaksi ilmestyi pelisivusto Aapeli omalla minigolfillaan vuoden 2003 tienoilla. Aapeli ei koskaan kuitenkaan saavuttanut Rankingin suosiota ja parissa vuodessa Aapelin liigat oli unohdettu. Tosin, itse välillä edelleen pelailen Aapelissa huvikseni, tällä samalla tutulla nimellä.

Aapeli kuitenkin loi oman uhkapilven Rankingin ylle. Vuonna 2004 silloinen Head Admin (tyyppi, joka vastaa liigan pyörittämisestä, noin kärjistetysti) ei jaksanut enää pyörittää toimintaa ja uhkasi lopettaa liigan. Liigalle omistautuneena päätin ryhtyä HA:n työhön, kunnes asepalvelukseni alkaisi alkuvuonna 2005.

Tiedä sitten mitä intin aikana oli tapahtunut, mutta Ranking-liiga oli jatkanut kutistumistaan. 300 pelaajan kommuuni käsitti enään muutaman kymmenen pelaajan. Kun alkuaikoina päivän aikana sai pelata vain yhden pelin kutakin vastustajaa vastaan, sai nyt pelata kolme peliä keskenään. Tämä kuitenkin mahdollisti hyvin liigan jatkumisen ja pelimäärien pysyvän kohtuullisena.

Ikävä kyllä tämäkään ratkaisu ei ollut pysyvä, vaan pelaajien joukkopako jatkui vuosi vuodelta. Vaikka välillä joku pelaaja tuli takaisin, oli hänen tieltään lähtenyt suunnilleen kolme pelaajaa. Vuosien aikana pelipaikkakin oli ehtinyt vaihtua moneen otteeseen. Kun alkujaan pelejä pelailtiin Suomen Jippiissä, pelattiin pelejä nyt ulkomaalaisilla Jippiin sivustoilla. Tarkoituksena saavuttaa uusia pelaajia, mutta myös eri maiden Jippii-sivustoja kaadettiin nurin/lopetettiin. Suomen sivusto taidettiin kaataa ensimmäisenä.

Vähän väliä Rankingin rinnalle yritettiin perustaa uusia "maailman-liigoja", mitkä kuitenin kuolivat muutamassa kuukaudessa. Erikoista kyllä, tietyin välein järjestetty World Cup keräsi aina kaikki maailman parhaat pelaajat mukaan. World Cup olikin ikäänkuin Jippii Minigolfin olympialaiset. Harmikseni itse en koskaan päässyt näihin kekkereihin edustamaan Suomea, kerran tosin joukkueen varamiehenä. Kukaan ei kuitenkaan murtanut hiirikättään, joten jouduin tyytymään seuraaman kisoja kotoa.

Vuoden vaihtuessa 2009 -> 2010 aktiivisia pelaajia oli enään viisi. Urheat soturit sopivat peliaikatauluista Messengerin välityksellä, jotta pelit saadaan pelattua ja liiga pidettyä elossa. Yritys alkoikin olla jo epätoivoista ja viimeisetkin taistelijat alkoivat luovuttaa. Kesällä lyötiinkin viimeiset naulat Ranking-liigan arkkuun, kun tietääkseni kaikki Jippiin sivustot ympäri maailmaa lopettivat toimintansa. Myös Ranking-liigan sivusto (www.myleague.com/ranking) on vedetty nurin, eikä liigan Hall Of Fame -tilastoja pääse katselemaan ja muistelemaan monien legendojen pelihistoriaa.

Jippiin Minigolf ja erityisesti Ranking-Liiga oli minulle aina erityisen läheinen ja osa (lähes) jokapäiväistä elämääni. Siksi minusta tuntuukin, kuin olisin menettänyt pitkäaikaisen avovaimokkeen tai hyvän ystävän. Pelin parissa kuitenkin vietin aikaa paljon ja koin sekä ilon, että pettymyksen hetkiä. Niin lapsena kuin aikuisena. Valitettavasti mikään ei elä ikuisesti, eikä elänyt tämä pelikään. Toistaiseksi muistoja pystyy vielä verestämään yhdellä alan sivustolla ja näkemään, miten läheinen peli tämä ihmisille oli: http://www.minigolfers.net/

Ranking-Liiga tarjosi minulle pelaamisen ohella monta erityistä kokemusta. Kyseisen pelin kautta tutustuin moniin ihmisiin, joiden kanssa oli usein mukavat ilta/yökeskustelut. Pelin kautta törmäsin sattumalta kahteen tapaukseenkin, jotka olen "oikeassakin elämässä" tavannut. Useaan otteeseen ja vielä kotikunnassani. Jopa maksanut heidän näkemisestä.

Joskus noin 5 - 7 vuotta sitten oli suunnitteilla Ranking-Liigan oma risteily, jossa olisi päässyt tapaamaan muita pelaajia henk.kohtaisesti. Valitettavasti risteily ei toteutunut muutaman ikävän tilanteen takia. Toiveissa olisikin, että "rankkilaiset" kokoontuisivat laivalla ja tapaisivat toisensa, ensimmäisen ja viimeisen kerran. Ranking-Liigan ja Jippii Minigolfin muistoa kunnioittaen.




Niin, mikä sen "jokojoumäänin" tarina onkaan? Idean sain Keltaisen Pörssin mainoksesta (http://www.youtube.com/watch?v=Ueeb3qT5jPo) ja aivopieruna lisäsin "jou määnin" eteen "joko". Miksi? En tiedä. Tuntui hauskalta ajatukselta kokeilla pelailla sellaisella nimellä. Jostain syystä se jäi sitten elämään omaa eläämäänsä, muodostaen minulle identiteetin yhdeksi Suomen parhaimmaksi Jippii Minigolffareista.

[Ei aihetta]Keskiviikko 05.05.2010 23:17

<@Kalmari^> paitsi sillon yks kerta junuksessa, tais olla just saavalaisten pikkujoulujen jälkee
<@Kalmari^> söin iskenderin ja sit vielä jonin rullan puolikkaan
<@DjOni^> joo :D
<@ragaza> Jonin rullanpuolikkaan
<@ragaza> Mitä on tapahtunut



Jonilta jäi puolikas rulla. Jotain on siis pahasti pielessä.

framom främsta linjenTiistai 01.12.2009 02:49

Sunnuntaina saamme olla taas ylpeitä suomalaisuudestamme. Samaiseen päivään liittyy myös hieno perinne, sillä vuodesta 2000 lähtien on joka vuosi Itsenäisyyspäivänä esitetty merkkiteoksemme, Edvin Laineen ohjaama ”Tuntematon Sotilas” (1955). ”Tuntematon” on saamassa rinnalleen toisen hienon elokuvaperinteen, sillä FST5 esittää Åke Lindmanin ohjaaman elokuvan ”Etulinjan edessä” (2004). Kyseinen elokuva esitetään kolmatta kertaa Itsenäisyyspäivänämme.

Itselleni tämä elokuva hieman iski ”puun takaa”, sillä muistin kyllä tällaisen ilmestyneen, mutta elokuva vaipui unholaan. Varmaankin siksi, ettei ”Etulinjan edessä” saanut, ainakaan muistaakseni, aikanaan hirvittävää ”hypetystä”. En antanut sen häiritä, vaan katsoin sen viime Itsenäisyyspäivänämme. Yritän selostaa leffan nopeasti ja simppelisti.

Elokuva kertoo ruotsinkielisen jalkaväkirykmentin vaiheista Jatkosodan aikana 1942 – 1944. Elokuva on myös hyvin pitkälti kokonaan ruotsinkielinen, yllätys yllätys. Rykmentti suoritti kaukopartiotehtäviä venäläisten linjojen taakse. Vaarallisissa ja uhkarohkeissa tehtävissä näemme suomalaisten (no, suomenruotsalaisten) nerokkuuta taistelutilanteissa, mutta myös merkittäviä uhrauksia miestappioiden edessä.

”Etulinjan edessä” kertoo hienosti unohdetuista sotilaistamme ja heidän toimista maamme puolustuksessa. Elokuva tosin kärsii heikohkosta hahmokerronnasta. Useimpia sotilaita ei esitetä kunnolla Järviä lukuunottamatta, eikä näin ollen henkilöihin pysty ottamaan omakseen. Nämä sotilaat tuntuvatkin olevan kuin ”ne punapaitaiset miehet” Star Trekissä, jotka kuolevat päähenkilöiden sijaan. Tästä huolimatta kyseessä on hieno sotaelokuva, jonka toivon jäävän pysyväksi perinteeksi Itsenäisyyspäiväämme. Ja jota suosittelen kaikille.

Sunnuntaina onkin tiedossa hyvä maraton sotaelokuvien parissa, sillä ”Etulinjan edessä” alkaa FST5:ltä kello 12 ja Laineen ”Tuntematon Sotilas” TV2:lta klo 14.20. Vielä kun saisimme Itsenäisyyspäiväksi esitettäväksi Rauni Mollbergin ”Tuntemattoman Sotilaan” (1985). Mollbergin versiohan on parempi realistisempana ja synkällä teemallaan kuin Edvin Laineen.

Ainakin minun mielestäni.

[Ei aihetta]Keskiviikko 11.11.2009 22:27

Tuli taas luettua Aku Ankkaa. Siinä Roope oli muiden porhojen kanssa ravintolassa syömässä. Alkuruokana (?) oli ankan munia.

Ankan munia.

Olin hyvin hämmentynyt.

rellun siivousPerjantai 25.09.2009 16:21

[13:17] <Kalmari> siivosin rellun takapenkin jalkatilaa, kun mennään tänään anniinan valmistujaisiin ja mummu & pappa tulee samalla kyydillä
[13:18] <Kalmari> jalkatilasta löytyi:
[13:18] <Kalmari> 5 tyhjää pulloa ja avaamaton kaljapullo
[13:18] <Kalmari> alias -peli
[13:18] <Kalmari> kengät
[13:18] <Kalmari> KALSARIT
[13:18] <Kalmari> lippis
[13:18] <Kalmari> pipo
[13:18] <Kalmari> pyyhe
[13:18] <Kalmari> siinä ne tais ollakin
[13:19] <Kalmari> jaa niin ja avaamaton viinapullo :D

[Ei aihetta]Tiistai 22.09.2009 20:20

"onko tämä joku vitsi, painuppa vittuun siitä"

[Ei aihetta]Perjantai 18.09.2009 14:22

[10:59] <@DjOni> uuh, mulla olis kalapuikkoja perseessä

yasir.Maanantai 14.09.2009 23:04

Syystä tai toisesta tuli tv-chatit mieleen. Siis ne rahastuspajatsot, joihin voi tyyliin eurolla lähettää kommentit "olinx eka?". Kieltämättä hyvä rahastuskeino, jonka kautta eräs juontaja nousi kulttimaineeseen.

TVTV! (nyk. Sub) esitti ensimmäisen tv-chatin kesällä 2000. Kyseinen formaatti oli uusi ja erikoinen, monet jäivätkin kotona tuijottamaan tv-ruutua, johon viestejä rullasi tasaisen tappavaan tahtiin. Siitä huolimatta, että tekstitv-chatit oli jo olemassa. Myöhemmin chatteja esiintyi myös muillakin kanavilla, kuten MTV 3:lla ja Nelosella.

TV-chatteihin tuli myöhemmin mukaan myös juontajia. TVTV!:ltä alkoi viikonloppuiltaisin tulemaan "Chat Show" -ohjelmaa, jossa ruudun alareunassa näkyi liikkuvaa kuvaa, tosin pätkivää sellaista. Ohjelma tuli perjantai- ja lauantai-iltaisin, ns. parhaimpana rellestysaikana. Kun hetkeä aiemmin ihmiset tuijottivat tekstejä vuotavaa ruutua arkipäivisin, jäi ihmiset viikonloppuisin kotiin ihmettelemään juonnettua tekstiviesti-chattia.

"Chat Show:ta" juonsi henkilö nimeltä Yasir Gaily. Yasirista tuli eräänlainen kulttihahmo. Varsinaisena julkkiksena häntä ei pidetty, vaikka kaikki hänet tiesivätkin. Aivan kuten MoonTV:n porukkaakin. Sen verran näistä ajoista on aikaa, etten muista, tehtiinkö Yasirista esimerkiksi t-paitoja, mutta kännykkälogoissa komisteli Yasirin kuvia.

Niin nopeasti kuin Yasir nousi kulttisuosioon, hän myös häipyi nopeasti. Vuotta myöhemmin Yasir katosi "Chat Show:sta" hiljaisin äänin. Tiedä sitten, loppuiko miehen kiinnostus juontamiseen vai päättikö hän panostaa vain kirjojen suomentamiseen ja tv-ohjelmien käsikirjoittamiseen. Allekirjoittaneen viimeinen havainto Yasirista oli joitakin hetkiä "Chat Show:sta" lähtemisen jälkeen Joonas Hytönen Showsta, jossa hän esiintyi yhdessä sketsissä.

Yasirilla olisi voinut olla hyväkin ura julkisuudessa "Chat Show:n" jälkeen. Miehen poistuttua kuvioista kuulikin monen sanovan "Missä Yasir on? Se oli ÄIJÄ!" ja "Paras juontaja koskaan!".

Niin, tiedä sitten, perustuiko suosio ainoastaan uuden formaatin mukana tuomaan hypeen. Yasir ei esimerkiksi koskaan noussut MoonTV:n juontajien tasoiseen kulttisuosioon. Tietysti esitysajat ja tavat olivat erilaiset, mutta veikkaan ihmisten tunnistavan Wallun nimen edelleen paremmin kuin Yasirin.

Vaikka tv-chatit ei enään ole samassa huudossa kuin vajaa kymmenen vuotta sitten, niin minun puolestani Yasir voisi tehdä paluun. Edes yhdeksi kerraksi, vain vanhoja hetkiä fiilistellen. Viestin lähettämistäkin voisin harkita.