IRC-Galleria

Kalmari

Kalmari

QuakeNet: Kalmari^ (Kalm4ri)

Selaa blogimerkintöjä

seniili ei keksinyt pyöräilyä.Sunnuntai 29.09.2013 01:45

Joskus vain vituttaa jännittävämmätkin asiat. Suolakurkut ainakin, mutta myös pyöräilijät.

En nyt kuitenkaan Tour de Francen -kisoja vihaa, tai pyöräilyä ylipäätään. Seurasinhan silmä kovana viime olympialaisissa Pia Sundstedtin ja Jussi Veikkasen kisaamista. Semisti taisi jotain muutakin olla kovana. Itsekin fillaroin, ”Tonnin haastekin” oli tuossa taannoin.

Mutta erityisesti näin syksyllä töihin polkiessa (luojan kiitos sieltä voi polkea poiskin) on alkanut kyrsimään kanssapyöräilijät. Maagista tai ei, on kyseessä ollut ihmisen aikajanan ääripäiden edustajat. Ts. alakouluikäiset mukulat ja sielunsykähdystensä viimeisiä veteleviä vanhuksia.

Sen mitä itse jaksan ja pystyn muistamaan kansakoulun, mahdollisesti myös päiväkodin, opetussuunnitelmista, on opetettu kulkemaan pyörällä tien oikeata laitaa. Oikeata, tiedättehän. Oikea on oikea paikka. Ilmeisesti yhteisiä pelisääntöjä on rukattu ja myös tien vasemmalla puolella kulkeminenkin on mahdollista nykyään (korjatkaa toki, jos olen väärässä). Joillekin se vasemman ja oikean erottaminen on saattanut olla liian haastellista. Toinen kun alkaa V-kirjaimella ja toinen loppuu A-kirjaimeen. Vaatihan se päätä rasittavaa muistamista, helpompaahan se on sitten antaa porukan kulkea kummalla puolella sitten huvittaa. Näkeehän toisinaan näitä sankareitakin, joilla kengät on väärässä jalassa. Heidän mielestä ilmeisesti oikeassa. Eli vasemmassa.

Tuossa kun olen pyöräillyt pitkin Euran suburbian raittia, on juuri näitä vasemman laitapuolen pyöräilijöitä tullut vastaan. Siinä sitten 500 metriä pitkän tien toisesta päästä tulee katselleeksi ”jaaha, taas joku kyrpämummo on fillaroimassa minua vastaan väärällä puolella tietä”. Ja saatana sentään, se on takuuvarmasti huomannut minutkin sillä samalla hetkellä, kun tuomitsin mummon kyrväksi (vaikka genitaalialueeltaan ei sellaista omaisikaan). Ellei sitten kaihi tai vauhtisokeus ole iskenyt pyöräillessä. Lopulta kun välimatka lyhenee ja katsekontakti on saavutettavissa, ei mummelilta ole tullut tarvittavaa kaistanvaihtoa ja törmäys on enemmän kuin todellista hyvin pian. Viime hetkillä ”outlaw biker” ymmärtää väistää mutisten samalla ”perkeleen nuoriso, kun ei omaa käytöstapoja lainkaan”. Perkeleen mummo, itsehän ajoit väärällä puolella. Ja perkele, kiroiletkin vielä.

Sama koskee näitä kakaroita. Toki, he vasta opettelevat systeemiä nimeltä ”elämän pelisäännöt”, mutta luulisi jonkinlaisen opetuksen iskostuneen jo päähän. Enemmän haastetta omaan pyöräilyyn tekee koulupäivien päättymiset ja/tai alkamiset. Jostain syystä juuri näihin aikoihin Euran metsien syvyyksistä hyökkää näitä kakaroita legioonittain kulkuteille. Tällöin ne myös kulkevat, joskin hyvin härömäisessä, legioonalaismuodostelmassa. Hyvin ominaista on ”kyrpämummomainen” kaihi tai vauhtisokeus, eikä vastaan tulevaa liikennettä huomata. Tai sitten legioona on valmis hyökkäämään viattoman Antin kimppuun. Yritä siinä sitten epätoivoisesti hakata soittokellolla dubsteppiä ja huutaa ”HUUUAAA”, että antaisivat tietä oikealle ihmiselle. Hyvässä tapauksessa se pieni, myyrän kokoinen rako löytyy ja voin jatkaa matkaani. Mitä nyt pyöräni sarvet aavistuksen kolisee mukuloiden kypärissä. Tuo se sentään musiikillista syvyyttä siihen dubsteppiin.

Haastavampaa on, jos olet lähestymässä tällaista legioonaa takaapäin. Kuin edelläkin, on dubstepillä ja ”HUUUAAA”:lla heikohko vaikutus ja yleensä seuraava tilanne on se, että koko legioona kääntää päänsä minua kohti suut sellaisessa asennossa, että pian lentää varpuspoikueet suusta etelänmatkalle. Ilmeisesti poikueet ei ihan pieniä ole, kun se suu pysyy auki useamman kymmenen sekuntia. Militariseen tyyliin legioona kuitenkin pysyy muodostelmassaan, ja se myyrän kokoisen reitin löytäminen on entistä haastavampaa. Joku kaunis päivä vielä käy niin, että keilaan koko legioonan nurin, kun fillarista on jarrut rikki ja varpuspoikue on tavallista isompi. Semisti ehkä fantasioinkin siitä. No en oikeasti... tai ehkä sittenkin. Onnistuisin ainakin joskus kaadossa.

Mukuloissa ja vanhuksissa ilmeisesti onkin jokin matemaattinen korrelaatio, mitä pyöräilyyn tulee. Tähän hassuun maailmaan on keksitty autokortit, mopokortit ja ATK-kortit. Helvetti sentään, olen aikanaan joutunut ajamaan ompelukonekortinkin vastoin tahtoani. Vaadinkin kaikkia mukuloita suorittamaan fillarikortin, ennen kuin heidät uskaltaa laskea Euran kylille terrorisoimaan. Vastaavasti ”kyrpämummot” joutuisivat uusimaan korttinsa, kun seniiliys iskee.

Näin saataisiin parempi, turvallisempi ja eläväisempi maailma meille. Ja tämä on tosi.


http://kalm4ri.blogspot.fi/2013/09/seniili-ei-keksinyt-pyorailya.html
Se on ohi nyt, se todellakin on ohi nyt! Kiitos Jumala ja muut satukirjojen yliluonnolliset hahmot, joiden vuoksi maailmalla yhä soditaan.

Hieman meinasi kiire tulla haasteen kanssa, mutta kun jotain on luvattu tehdä, niin se helvetti vieköön viedään loppuun asti. Mikään vituta enempää kuin ihmiset, jotka lupailevat erinäisiä asioita, mutta jättävät ne toteuttamatta. On ehkä väärin sanoa, että en olisi ikinä antanut itselleni anteeksi, jos olisin tämän kanssa epäonnistunut, mutta äärimmäisen pettynyt olisin joka tapauksessa ollut. Luultavasti murtunut jalka olisi ollut se, mikä minua olisi estänyt tätä toteuttamasta. Oksennustaudissa (= krapulassa) olisin vain tuonut ämpärin tähän kuntofillarin viereen.

Ja niin, olisihan minulla vielä ollut klo 5 saakka aamuun aikaa, ei nyt ihan viime tippaan tätä jätetty.

Tämä päivä oli aika simppeli. Eilisen ja yöllisten fillarointien jälkeen matkaa jäi tälle päivälle alle 60 kilometriä. Aamulla semmoinen varttimatka (n. 25 km), josta salille lukemaan ”Bodaus” -lehteä ja takaisin tv:n äärelle polkemaan haastetta pois, yleisurheilua samalla katsoen. Semmoinen päivä minulla tänään, semisti aika tyytyväinenkin olo on nyt.

Silloin joskus kauan sitten ennen haasteen alkamista puhuttiin 1000 kilometrin matkasta kuukauden sisään, jolloin itsekin lupasin lomallani vetää samanmoisen matkan. Noh, kaikkine viikonloppuineen lomastani taisi tulla 32 päivän mittainen (korjatkaa toki, jos olen väärässä). Hieman enemmän meni kuin kuukauden verran, mutta kuten lupailin, lomallani matkan suoritin. Ja jos vähän jeesustellaan, niin pyöräiltyjä päiviä ei tainnut tulla edes 20 kappaletta. Ehkä silkin ohuesti pyöräilin enemmän kuin puolet kalenterikuukauteen laskettavista päivistä. Sitä paitsi, pyöräilyistäni 95 % toteutui kuntopyörän selässä, jolloin jouduin polkemaan alituisesti ilman alamäkien helpotusta. Olenko siis kuitenkin tehnyt kovemman luokan saavutuksen? Olenko pelkkää voittoa? Vastaus: kyllä olen.

Ehkä en kuitenkaan saavuttanut niitä ajatuksia ja unelmia, joita asetin haastetta varten. Liki puolet lomasta tuli vietettyä festareilla tai vastaavassa oheistoiminnassa tölkitetty nestemäinen ohraleipä kädessä, ja se näkyy nyt vartalossani. Eikä mitenkään positiivisella tasolla. Kun haaveilin haasteen jälkeen olevani luokkaa ”markuspöyhönen”, niin pientä turvotusta on edelleen ja etureppu aavistuksen kasvanut. Ja luultavasti kasvaa edelleen, festarikesäni ei todellakaan ole vielä ohi. Ehkä voin kuitenkin tyydyttäytyä ajatuksella, että se reppu olisi rumempi ja täydempi, jos en olisi tätä haastetta suorittanut. Eilisen mittauksen mukaan elopainoni on pysynyt suunnilleen samoilla asteilla (~73 - 74 kg).

Toki, kun syksy ja talvi tulee, rauhoittuu minunkin menemiset festareiden ja muiden oheistoimintojen päätyttyä. Ja tuolloin, kun mahdollisesti tulee taas parin kuukauden mittaisia taukoja alkoholin suhteen, tämmöinen haaste olisi voinut olla hyvin optimaalinen tuolloin. Mutta tuskin lähden silloin suorittamaan. Enkä toki varmaksi tiedä, koska paukkuu kutsuja saunailtoihin tai paikalliseen anniskeluravintolaan katsomaan ”PistePisteen” keikkaa.

Vaikka tällä hetkellä vihaankin fillarointia nyt enemmän kuin suolakurkkua, niin uskon tämän muuttavan elämäntyyliäni entistä liikunnallisempaan suuntaan. Kun pyöräilyä joskus taas pystyy sietämään, voin helposti heittää iltavuoron jälkeen vielä tunnin lenkin. Ehkä päivää kohden voisi heittää helposti sen kahden tunnin pyöräilysetin, ellen innostu lähtemään juoksulenkille tai vastaavalle aerobiselle. Sen huomasin, että pyöräilyajan voi helposti ronkkia itselleen siitä tv:n katselusta ja netissä surffaamisesta. Erityisesti minun tapauksessani, kun todellakin omistan kuntofillarin ja voin katsoa tv:tä samaan aikaan. Varmasti jotkut steroidipumpatut möykyt nyt läyhää liiallisesta aerobisesta treenistä ja siitä, että lihakset ei kasva, kun en asu salilla ja syö rahkaa. Noh, haistakaa vittu. Ei minua kiinnosta näyttää ”Zangiefiltä” (katso oheinen kuva, jos et tunne hahmoa).


Vähän kuin viime joulukuun joulukalenterissani, palautetta tuli tästäkin mukavasti. Ei ehkä niinkään paljoa henkilökohtaisesti kasvotusten kuin silloin, mutta sosiaalisen median kautta tuli reippaasti palautetta ja tykkäyksiä. Myönnän, kaikki huomiointi tuntuu loppupeleissä kivalta. Varmasti kaikkien mielestä tuntuu. Tarkkaa ”stalkkaajien” määrää en osaa ja pysty varmaksi sanomaan, koska nuo tilastot toimii hyvin hassusti. Kahdessa ensimmäisessä tekstissä lukijoita oli ~ 300, sen jälkeen lukemat on pyörinyt välillä 50 – 120 (riippuen todella paljon tekstin otsikoinnista/blogitekstin kuvasta), pienin lukema on tainnut olla ~ 35. Voiko tästä siis vetää johtopäätöksen, että minulla on 35 vakituista ”stalkkaajaa”? Huikeeta. Semisti ehkä pelottavaakin.

Sitä en sitten taas tiedä, koska kirjoittelen seuraavaksi tekstejä. En todellakaan osaa repiä kirjoitettavaa tyhjästä ja sellaisista aiheista, mitkä kiinnostavat minua yhtä paljon kuin fasaania tuulimyllyn toiminta. Uskon kuitenkin jotain kakkaa kirjoittelevani, jos sellaista aikanaan keksin. Ja jos taas onnistuisi kehittämään joulukalenterin idean, mikä tulee olemaan viime vuotiseen tasoon verrattuna todella vaikeaa.

Iso kiitos kaikille, jotka jaksoitte näitä lukea ja kommentoida. Iso pahoittelu niille, joita vituttaa alituinen spämmäämiseni ”Facebookissa”. Iso pahoittelu niille, joita vituttaa kirjoitustyylini. Jos se niin kauheasti kyrpii, niin motkottakaa vielä tavastani ”failata” blogitekstien otsikointien kanssa tai tavastani tehdä ”feissari” -tilapäivitykset ilman isoa alkukirjainta. Tai siitä, että huumorintajuni on hyvin väsynyttä.

Erityisesti iso kiitos teille muutamalle, jotka pitkin lomaani jaksoitte uskoa ja kannustaa minun saavani tämä matka täyteen. Kiitos! Nyt olen ansainnut viime olympialaisista jääneen sikarin + konjakkiryypyn.


Ja toki, iso kiitos vielä Teille, joiden kanssa sain viettää aikaa lomani aikana! Huomaatteko, teitittelin isolla alkukirjaimella Teille kaikille. Juuri nyt on kieltämättä hieman tyhjä ja haikea olo.



http://kalm4ri.blogspot.fi/2013/07/tonnin-haaste-pva-31-onnellisesti.html

tonnin haaste, pvä 30: häpy endkö?Sunnuntai 14.07.2013 02:04

Heh heh. Häpy.

Mutta niin, mitäs tänään? Sitä samaa systeemiä kuin aiemminkin; hanuri on, jos ylipäätään mahdollista, entistä kireämmässä ja kipeämmässä kunnossa.

Tässä nyt näinä parina viimeisenä maraton -päivänä on alkanut tosissaan miettimään tätä haastetta. Siinä missä voivottelin ennen haastetta joutuvani polkemaan päivää kohde sen ”porilaisen”, niin onhan sekin yksi kissankusema reisi päiväkohtaisena matkana. Oikeasti. Eilen ennen kirjoitusrupeamaa matkaa oli jäljellä sen 230 kilometriä, nyt on juuri ja juuri viimeinen satanen paukkunut rikki. Toisaalta taas, ehkä tuo tonni oli ihan sopivan haastava/helppo matka ja varsinkin kun festarireissut ja ”tumu-tiistait” repsahti, joutui tässä loppuvaiheessa jo oikeasti pakottamaan itseään äärimmäisiin suorituksiin. Ei tämä tolkuton fillarilla polkeminen mitään jeesusmaisen ihanaa ole, kun sitä tekee liki yhden työpäivän verran päivää kohden. Tähän kun lisätään hanurikipu ja väsyneet jalat, niin onhan tässä kaikinpuolin aika raiskattu olo.

Mutta valoa alkaa näkymään jo tunnelin päässä. Toivottavasti se näky ei ennakoi lähenevää kuolemaani.

Tänään kävin Säkylässä poistattamassa ”Ruississa” ansaitut tikit. Säkylässä siksi, koska viikonloppupäivystystä näillä seuduilla vuorotellaan näiden kahden kunnan kesken (käsittääkseni). Ystävällinen hoitajatäti ihmetteli suuresti, miksi tikkejä oli kehoitettu pitämään viikon ajan normaalin viiden (5) päivän sijaan sekä sitä, miksi Euran terveyskeskuksessa ei neuvottu hankkiutumaan niistä eroon jo perjantaina, kun sinne soittelin ja tiedustelin asiasta. Noh, nopeasti täti hoiti tikit helvettiin poskestani, mutta vaati vielä olemaan pois saunasta muutaman päivän ajan. Hitto. Ennen lähtöäni tämä hoitajatäti kyseli ”mahtaako se kirjailija ja näytelmäkirjoittelija olla sukua sinulle?”. Toki, onhan kyseessä isoisäni, ja tavallaan häneltä perittyä innostusta kirjoittamiseen tässä blogissani olenkin jatkamassa. ”Kerro hänelle terveisiä” täti huuteli vielä lähdettyäni pois. Häpeällisesti en nyt enää perkeleelläkään muista minua auttaneen tädin nimeä. Noh, ei aina voi osata ja onnistua, kun sika ja pekoni jne.

Vasta tuon jälkeen pääsin huitelemaan ekat fillaroinnit yöllisten sessioiden jälkeen. Liki puolentoista tunnin setti katsoen junnujen yleisurheilun EM-kisoja (joita olen seurannut koko lauvantai -päiväni suunnistuksen MM-kisojen ohella) ja sen jälkeen porukoille käymään, sielläkin katsoen yleisurheilua sekä suunnistusta. Lautasellinen uusia perunoita, jonka jälkeen isän kanssa katsottiin suunnistuksen miesten MM-viestiä (isä nukkui 85 % ajasta, jolloin kisaa käytiin) ja sen jälkeen takaisin omaan hikikomerooni polkemaan, katsoen Minna Kauppia samalla. Taisi siinä naisten viestikisassa muitakin suunnistajia olla, en nyt ihan heti tosin muista. Eikä oikeastaan kiinnostakaan. Hopeaa Suomen naiset onnistuivat voittamaan. Mainitaan vielä sen verran, että suunnistuksesta on muutamana viime vuonna saatu aivan saatanan loistavaa seurattavaa tv:stä katsottuna, kaikkine gps -karttoineen ja vastaavineen. Sitä en sitten tiedä, kuinka hyvin nämä tilanneseurannat on onnistuttu esittämään paikan päällä kisoja seuraavalle yleisölle.

Kisan päätyttyä yritin hetken availla jalkojani ja rentouttaa niitä, mutta aika huuhaa -ninjameiningiltä se tuntui. Hetken kuluttua takaisin fillarin selkään ja jatketaan polkemista katsoen yleisurheilua. Suomalaisittain tänään kisojen parhaimmaksi anniksi jäi porilaisen Nooralotta Nezirin pronssi pika-aidoissa. Vaikka Nooralotta näissä junnukisoissa pärjääkin ja hänestä povataan seuraavaa suomalaista supertähteä yleisurheiluun (kun ignoorataan miesten kepinheitto), niin itse en vain valitettavasti usko hänen breikkaavan koskaan maailman huipulle aikuisten tasolla. Ehkä voi joskus päästä EM-kisoissa finaalin, mutta mitalia aikuisten arvokisoissa en usko hänen saavuttavan koskaan. Valitettavaa, mutta penkkiurheilu-urani aikana on tullut todistettua aivan liian monta ryssittyä urheilijanuorukaista. Ai ketkä? Ensimmäisenä tulee mieleen Matti Räsänen ja Visa Hongisto. Tai Antti Haapakoski. Tai Johanna Halkoaho. Riittänee jo? Kyllä Nooralotta kaunis neiti on, ei siinä mitään. Kuten Johannakin.

Nyt sitten taas fillaroidaan kirjoittamisen ohella ja vähän suunnitelmissa olisi, jos huomiselle onnistuisi jättämään alle 70 kilometriä rästiin. Hmm, täytyy katsoa miten jaksaa nyt ja/tai yöllä vielä fillaroida. Viimeisiä siis viedään, luojan kiitos.

Viimeisten kilometrien takia en keksinyt tähän parempaa kappaletta soitatettavaksi, kuin ”Daft Punkia”. Vielä kerran Antti, vielä kerran.


http://kalm4ri.blogspot.fi/2013/07/tonnin-haaste-pva-30-hapy-endko.html

tonnin haaste, pvä 29: kunniakuja.Lauantai 13.07.2013 01:11

Ei hyvä luoja sentään kun on perse kipeä. Siis oikeasti, perse on todella kipeä pyöräilyistä. Tällä hetkellä en toivo mitään niin paljon kuin ummetusta loppuloman ajaksi.

Siinä missä eilen oli ennen kirjoitusrupeaman alkamista matkaa vielä taitettavana 340 kilometriä, on sitä tällä hetkellä jäljellä 230 kilometriä. Niin, kun jotain päättää tehdä, niin vittu sentään, se todellakin tehdään. Jos tämän vuorokauden puolella vielä tappaisi tuon 200 rajan. Jos enemmänkin menisi, niin en siitä kyllä pahastuisi. Sen sijaan itkisin vain onnesta ja kivusta.

Eilisen kirjoittelun jälkeen pidin yöllä vielä pienen tauon, kunnes päätin ottaa niskasta kiinni ja ryhtyä polkemaan samalla katsoen tv:stä ”Family Guyn” ja ”American Dadin” jaksoja. Kieltämättä vähän alkoi olemaan siinä vaiheessa yötä jo henkien ja sielujen taistoa, että jaksoin väsymyksessä polkea. Aamuherätyksen jälkeen poljin perinteisen kympin lenkin sijaan huimat 15 kilometriä.

Sen jälkeen päivä oli aika perinteisen mukaisesti edennytkin. Loman aikana on tullut turhan paljon diskriminoitua salitreenejäni, joten päätin suunnata sinne reilun viikon tauon jälkeen. Koomista tai ei, siellä oli sitten kaksi (2) perheenisää treenailemassa ja raahanneet alle kouluikäiset mukulansa paikan päälle. Käsittääkseni nämä isät eivät ole parisuhteessa keskenään, mutta enhän minä mistään mitään tiedäkään. Silmäni on ottanut huimia askeleita (silmäniskuja?) kohti terveempää elämää, mutta ilmeisesti jossain määrin se vielä pelästytti kakaroita, että tekivät aina suosiolla kunniakujaa, kun siirryin paikasta toiseen. Salitreenini kuluikin kävellen edestakaisin kunniakujaa pitkin. Tunsin itseni kerrankin tärkeäksi, ehkä semisti myös koulukiusaajaksi.

No joo, siinä ne päivän kohokohdat taisi ollakin. Fillarilla on tullut sitten heitettyä lenkkiä lenkin perään leffoja katsoen. Rästilistalta tulikin vedettyä pois ”Urhea” (”Brave”) sekä ”One Missed Call”. Ei ehkä se maagisin leffapäivä, toinen oli aika hmv (hajuton, mauton, väritön) animaatio ja toinen tavattoman paska kauhuleffa. Vähän hämmästelinkin ”Urhean” saaneen parhaan animaation ”Oscarin” tänä vuonna ”Räyhä-Ralfin” edestä. IMDb:n arvosana 7,2 onkin mielestäni pahasti yläkanttiin tämän kanssa. ”One Missed Call” olikin paska, siis oikeasti todella paska ja sen IMDb:n arvosana 3,8 on vielä pahemmin yläkanttiin annettu. Oikeasti, miksi näin paskoja kauhuleffoja jotkut viitsii ylipäätään tehdä. Tai edes katsoa. Niin.

Tosiaan, tänään on vielä haaveena rikkoa 800 poljetun kilometrin raja. Vielä isompana haaveena olisi, että jotta saisin jo huomenna haasteen päätökseen. Jos olisin vain heti alussa jaksanut, niin tämänkin systeemin olisin saanut jo parissa viikossa hoidettua lomaltani pois. Noh, aina ei voi osata ja onnistua, sanoi sika kun pekoniksi päätyi.

Huomenna olisi yhtenä päivän ohjelmana saada tikit pois turvastani, muuten kalenterini näyttääkin sopivan tyhjältä tämän suorittamiseen. Kyllä tämä haaste tästä saadaan hoidettua, uskokaa pois vaan.

Päivän musiikkiveisua en meinannut keksiä millään. Sitten keksin ehkä parhaimman/paskimman biisin kuvastamaan tämän hetkistä olotilaa. Tästä vähän ”Samwelliä” kuunneltavaksi.


http://kalm4ri.blogspot.fi/2013/07/tonnin-haaste-pva-29-kunniakuja.html
Ei jumalauta. Tämän kanssa tulee ihan oikeasti kiire, kiitos festareiden ja ex tempore -”keppana-keskiviikkojen”. Mutta en voi ainakaan väittää, ettenkö olisi tosissaan nauttinut lomastani. Minun puolestani kesäloma voisi olla aina (lottovoitto, missä viivyt?).

Tosiaan, ”tumu-tiistai” venyikin kahden (2) päivän mittaiseksi. Siinä missä olin elätellyt unelmia pääsystä jo keskiviikoksi kotiin ja polkaissut useamman kilometrin, jäi näille päiville sitten rästiin pyöräiltävää... noh, vitusti. Aavistuksen krapulaisesta olotilasta huolimatta sitä on tullut pakotettua itseään fillaroimaan ja pari tuntia on jo tullut pyöräiltyä. Matkaa nyt jäljellä semmoiset 340 kilometriä ja nopean taulukon laskennalla, sekä lyhyen matematiikan oppimäärän mukaan, viettäisin pyörän selässä vielä 15 tuntia. Taidan huomenna komeroitua täysin tähän hikikomerooni ja polkea koko päivän.

Mutta joo, mukavat alkoholinsävytteiset pari päivää meni taas siivillä. ”Ruisrockissa” en saanut tarpeekseni vielä Turusta, joten sinne oli hyvä palata jokilaivailemaan. Tuli siinä testattua ilmeisesti vasta tänä kesänä vesistöön ilmestynyt ”Jakke Jokilautta” ja pimeän saavuttua paikallinen yöanniskeluravintola. Siinä kun oltiin yökerhossa riittävän tuubassa, oli jollain tasolla hyvä idea lähteä syömään paikallista ruokaa. Ja kun tästä reissusta selvittiin vain parilla selkänaarmulla, kello oli vielä riittävän vähän, jotta baariin saattoi vielä hyvillä mielin palata. Vuosia ja kokemuksia on takana jo liikaakiin, mutta en ihan heti muista tehneeni vastaavaa episodia ikinä. Aika huikea idea, oli lopulta taas energiaa palata tanssilattialle tamppaamaan.

Krapulaisen keskiviikko-olot hoidettiin parilla tasoittavalla. Pariin se ei sitten lopulta jäänyt, alkoi sen verran hyvin napsumaan (yllättäen, lomaa ja ”helppo” persoona), että Turku aneli jäämään vielä yhdeksi yöksi luokseen. Pienet keräilyt, jonka jälkeen suunnattiin ”Caribiaan” hukuttamaan viimeisetkin krapulat pois. Vaikka aluksi vastustin reissua tikkieni takia, niin olihan tuolla reissulla piristävä vaikutus. Ja olihan viimeisimmästä kylpylöinnistänikin ehtinyt aikaa jo kulumaan... noh, vitusti. ”Caribiasta” takaisin hostelliimme (ts. Sampon kämppään) tekemään ruokaa ja hakemaan viimeiset vauhdit ennen Turun yöelämää. Sen verran maaginen kokki olen (ts. täysin avuton), että sohvalta keittiöön tuijotellessa ruokaa oli ilmestynyt lautaselle valmiiksi. Yöklubissa taas tanssilattialle hyppimään ja nolaamaan itsensä täysin. Vähän olenkin ihmetellyt, miten en ole vielä onnistunut tanssillani päätymään ”YouTubeen”. Ehkä sekin kunnia vielä joskus toteutuu ja "Mehu-Jannen" tasoinen julkisuus on taattu.

Sellaiset pari yötä Turussa. Ei mitään elämää suurempaa, mutta satavarmasti hauskempaa, kuin meiningit Euran paikallisessa juottolassa. Tai Eurassa ylipäätään, lomallani tehdyt Helsingin ja Turun reissut kieltämättä saivat haaveilemaan muuttamisesta johonkin tällaiseen metropoliin. Vaikka, Eurakin tuntuu toisinaan olevan liian iso minunlaiselle narsistiselle kusipäälle.

Mutta oikeasti. Tämä haaste tullee viemään mehut tästä miehestä (”miehestä”) tulevan viikonlopun aikana. Kuten aikanaan tentteihin lukiessa, tämäkin piti jättää näin viime tippaan. Ja sitten sunnuntaina itketään, kuinka paska elämä minulla on ja jalat on pipi. Ei vaan, tuskin ne jalat kipeäksi tulee, elämän suhteen on jo myöhäistä.

Jonkun rytmiorkesterin biisi pitäisi tähän laittaa. Ja niin teenkin. Katselin tuossa viime viikolla animaation ”Räyhä-Ralf” (”Wreck-It Ralph”). Diggasin leffasta ja itseasiassa minun piti aikanaan teatterissa käydä katsomassa tämä. Leffa ei kuitenkaan pyörinyt riittävän kauaa paikallisessa teatterissa, enkä ehtinyt siksi käydä sitä katsastamassa. Vanhana ”nintendo-homona” elokuva oli itselle se ”must-see” -leffa, ja olihan tässä viittauksia lukuisiin tunnettuihin ja vähemmän tunnettuihin peleihin. Taas kerran se pikkupoika heräsi sielussani ja varmaan olisin täpinöissäni ollutkin teatterissa tätä katsoessa. Lisäksi nautin suunnattomasti (en tiedä miksi) ääninäyttelijöiden valintoja tähän leffaan. Itse en ainakaan olisi keksinyt osuvampia näyttelijöitä rooleihinsa, kuin mitä Jack McBrayer, Sarah Silverman ja Jane Lynch olivat. IMDb:n arvosana 7,8 onkin täysin aiheellinen tälle teokselle.

Mutta niin, musiikkikappaleeksi laitankin kyseisen leffan soundtrackilla olevan ”Owl City – When Can I See You Again?”. Miksi? Koska nyt Turussa kanssani aikaa viettäneet ihmiset tulen tapaamaan seuraavan kerran aivan liian pitkän ajan kuluttua. Kappaleen kysymys onkin osuva juuri tähän kaipuuseen. Siksi.



Loma loppuu pian, tämä haaste ei. Onneksi tv:ssä pyörii nyt "RoboCop 2".



http://kalm4ri.blogspot.fi/2013/07/tonnin-haaste-pva-28-jokilaivat-turku.html
Se oli semmoinen ”Ruisrock” se. Armotonta tamppaamista, hyviä bändejä, pittejä ja tikkejä. Mustasta silmästä ja tikeistä huolimatta en vaihtaisi mitään pois.

”Ruisrockista” olin kuullut kaikenlaista puhetta, hyvää ja paskaa (mutta ei hyvää paskaa). Perjantaina päästyäni hotellille aloin tekemään oloani mukavaksi (=humalaiseksi) ja lähdin suunnistamaan festarialueelle vievää bussia. Ihan en onneksi kyytiin ehtinyt, kun syystä tai toisesta olin onnistunut jättämään lipun hotellihuoneeseeni. Äkkiä hakemaan huoneesta inttityyliin vauhtia ja uusi yritys.

Pelkästään se parin kilometrin kävely alueelle on oma elämyksensä. Ihmiset juttelevat keskenään (no yleensä) kiskoen omia juomiaan. Jotkut ovat onnistuneet juomaan itsensä jo käyttökelvottomaan kuntoon ja jäivät ottamaan päiväunia reitin varrelle. Jotkut torkkuivat omassa oksennuksessaan järjestyksenvalvojien pitäessä vieressä näistä sankareista huolta. Ja tämän tyylinen episodi toistui festarien jokaisena päivänä, mennen tullen.

Perjantai oli aika tykki päivä, konemusiikista ja tamppaamisesta innostunut kun olen. Alueella tuli tuolloin katsottua ”Huoratronin”, ”Knife Partyn” ja ”Heavyweigthin” lisäksi hieman rauhallisemmat musiikkiorkesterit ”Hurts” ja uusi löytöni ”Band Of Horses”. Nämä kaksi rauhallisempaa bändiä sopivasti rauhoittivat menoa, kun esimerkiksi ”Knife Partyn” keikan tamppaamisen jälkeen olin kirjaimellisesti kuin uimassa käynyt vaatteet päällä. Ihan huikea keikka, tälläkin keikalla saatiin pieni pitti pyörimään, jonka jälkeen löysinkin itseni vahingossa eturivistä hyppimässä. Ehdottomasti uudelleen näiden keikalle!

Lauantaina sitten tapahtuikin. Kun edellisenä päivänä oli porteista päässyt heittämällä läpi, oli jonoa nyt ns. vitusti. Olin kuvitellut ehtiväni juomaan yhden anniskelualueolusen ennen ”CMX:ää”, nyt join oman taskulämpimän oluen repustani odottaessani alueelle sisään. Kyseisen orkesterin keikan ajan. Alueelle ikuisuuden verran jonotettuani hakemaan lisää nestettä kurkusta alas ja odottelemaan seuraava rytkettä. Arvoin tovin ”Disco Ensemblen” ja ”Soilworkin” välillä, mutta koska ”Disco” on tullut nähtyä jo useasti, oli ruotsalaisen metallibändin vuoro. Teltassa keikkaa oli ehtinyt kulua ehkä sen viisi (5) minuuttia, kun iso (siis oikeasti iso) pitti saatiin pyörimään ja hypähdin mukaan. Hetkeä myöhemmin ehdein sivusilmällä nopeasti huomaamaan jonkun tulevan vauhdilla kohti, mutta koska olin juonut kissamaiset refleksini unohduksiin, kolahti poskeen/silmäkulmaan kovahko isku kyynärpäästä/olkapäästä. Pieni pään pudistus ja jatketaan pitissä pyörimistä, kunnes mietin, kuka on heittänyt vettä poskelleni. Kädellä pieni pyyhkäisy ja käsi aivan veressä. Pois pitistä pyyhkimään paperilla poskea ja sitten takaisin 12-vuotiaan innokkuudella leikkimään. Ja kun pitti lakkasi elämästä, siirryin keikkaa katsomaan, kunnes vieressä oleva tyyppi sanoi lähtevänsä viemään minua SPR:n teltalle. Oma fiilis oli kuitenkin hyvä, enkä uskonut haavan olevan mitenkään isokaan, mutta onneksi uskoin tyypin puhetta ja lähdin mukaan (siitä iso kiitos hänelle ja erityisesti siitä, että uhrasi keikkakokemuksensa vain viedäkseen minut hoidettavaksi). Kuin pitissäkin, niin SPR:n teltalla pienen pojan intoa puhkuen esittelen hoitajille naamaani ja kyselen, mitä sille pitäisi tehdä. Verta oli valunut poskestani kaulalle ja aina rinnalle saakka. Tädit katselivatkin ihmeissään innokasta euralaista, joka hymy korvissa esittelee tyytyväisenä verta vuotavaa haavaansa. Paikalle tullut lääkärisetä, kahvikuppi kädessään, juttelee mukavia ja ehdotta tikkien laittamista, ettei naamaa jäisi komistamaan liian komea ja miehekäs arpi. Neljä tikkiä laitettiin nopeasti ja kivuttomasti, jonka jälkeen hetken ajan mukavat jutustelut tätien kanssa ja takaisin nauttimaan festarielämästä. Oli SPR:n porukan mielestä jokseenkin erikoista, että joku suhtautui noinkin positiivisesti ja innolla moiseen vammaan. Mutta vittuakos siinä, itsekin totesin olevan tyytyväinen, ettei se isku osunut hampaisiin ja nyt selvittiin pienellä damagella.

"Tikkejä? Vitut ne mitään haittaa!"

SPR:n reissun jälkeen olikin tovi odottelua ”omien” bändien suhteen ja oli hyvää aikaa kierrellä Sampon kanssa alueella, esittelemässä osumaa saanutta naamaani. Illan täydensi vielä ”PMMP:n” ja ”HIM:n” keikat. Varsinkin Ville Valon orkesteriä olin odottanut näkeväni ensimmäistä kertaa ikinä. Toki, olihan se hieno nyt nähdä, mutta melko vaisuksi kokemukseksi jäi, enkä ihmettelekään, miksi ”HIM:iä” kritisoidaan keikkaesiintymisestään.

Sunnuntai oli bändien osalta nihkeämpi kuin kaksi edellistä, mutta tulihan siellä nähtyä kuitenkin ”Cheek”, ”The Sounds” ja yksi ehdoton, pakollinen nähtävä ”Pet Shop Boys”. ”PSB” on kuitenkin yksi historian suurimpia konemaista musiikkia soittavista pop -bändeistä ja kun lavaesiintymistäkin kehuttu, niin hitto, olihan tämä nähtävä. Itse keikka oli kuin ”Tron” -leffasta, ehkä aavistuksen ”Blade Runnerin” sävyäkin siinä oli. Keikan keski-ikä oli valehtelematta 35 tasolla (ei nykynuoriso tiedä musiikista mitään, kun menivät samaan aikaan jotain avutonta räppiä kuuntelemaan) ja koko yleisö räjähti (ehkä aavistuksen paskoi housuun innostuksestakin) ”It's A Sin” biisin aikana. Tämä oli se keikka, mikä tulee jäämään mieleen erityisesti lavaesityksensä ansiosta ja varmasti menisin ”PSB:n” keikkaa uudelleenkin katsomaan, jos mahdollisuus tulee. Oikeasti. Tämän keikan jälkeen ”Biffy Clyro” veti vielä keikan, jota tyydyin katselemaan anniskelualueen puolelta. Ihan kelvollinen, mutta ei ”Pet Shop Boysin” jälkeen enää oikein innostunut. Alkoi siinä aavistuksen olemaan jo festariväsymystäkin, näissä kesteissä kun ei päässyt alueelta pois kesken kaiken ”huilaamaan” ja palata sinne myöhemmin uudelleen. Ehkä hyvä näinkin, mutta teltta-alue siinä vieressä olisi aika huikea. Eihän se ole mahdollista sattuneista syistä, tiedän kyllä.

Semmoista. Rahan arvoinen reissu ja miehekästä karismaa tuli lisää neljän (4) tikin edestä. Perjantain paahdoin yksikseni keikasta toiseen (enkä varmastikaan olisi ollut laadukasta seuraa änkeässäni lähes eturiviin joka keikalla), lauantaina ja sunnuntaina oli onneksi hyvää seuraa tarjolla itselleni nihkeämpien bändien takia. Ensi vuoden reissu jo harkinnassa, ellei sitten se ”Jysäri” toteudu.

Tänään aamulla palasin kotiin ja huomenna pitäisi taas raahautua Turkuun ”tumuttamaan”. Pyöräilyt onkin aavistuksen tänään jäänyt vähemmälle, tunnin lenkin heitin katsoen ”Koston Suudelman” (no, ei se mikään laatuleffa ollut), sen jälkeen jälleen ”Rillit Huurussa” -sarjan ajan ja nyt taas. Vähän vähemmälle jäi itse fillaroinnista nyt kerrottua. Tai no, onko sitä loppupeleissä aiemminkaan tullut siitä niin paljon kirjoitettua. No ei. Muista asioista riittää paremmin kirjoitettavaa.

Matkaa oli ennen tämänhetkistä kirjoitusmaratonin alkamista kertynyt 580 kilometriä. Huomenna tosiaan jää matkan kerryttäminen väliin taas, ellen aamusti ehdi pienen setin kehittämään ennen bussin lähtemistä. Eli vajaa 400 kilometriä jäisi pääasiassa saavutettavaksi aikavälille torstai – sunnuntai. Paha paha paha. Nyt voinee sanoa, että onneksi luvassa on festarivapaa viikonloppu.

Viimeksi tuli lykättyä pari biisiä blogi -tekstiini, teen nyt samoin. Eli laitatan kaksi biisiä päivän biiseiksi, molemmat bändeiltä, joiden keikoista diggasin ”Ruississa” todella paljon: ”Knife Party” ja ”Pet Shop Boys”.

Huomista Turun reissua odotellessa, pääsee jälleen näkemään huikeita tyyppejä!



http://kalm4ri.blogspot.fi/2013/07/tonnin-haaste-pva-24-neljan-tikin-pitti.html

tonnin haaste, pvä 21: juna kulkee.Perjantai 05.07.2013 01:07

Jesus fucking Christ, se juna vihdoinkin kääntyi! Puolivälissä ollaan, eikä aikataulustakaan olla kuin vajaan viikon jäljessä. Sen kunniaksi otinkin ”Mannerheimin snapsin”, konjakilla. Onneksi ”Ruisrock” alkaa huomenna, niin ei tätäkään leikkiä saada liian helpoksi.

Aloin tuossa pohtimaan, kun tällä viikolla on tullut riipaistua semmoisia 60 – 80 km lenkkejä päivittäin. Eihän tämä oikeasti nyt niin paha rasti ole ja jos alussa olisin vain viitsinyt tehdä vastaavia lenkkejä, olisin varmaan jo viimeisen viikon tavoitematkassakin jo (750 km). Happamia, sanoi kettu kun paskaansa söi. Ensi viikon jämäpäivistä tuleekin mielenkiintoisia, kun yrittää parhaansa mukaan saada matkaa täyteen. Toki, ”Ruissia” varten varatussa hotellissa olisi kuntosali tarjolla, mutta olotila voinee olla kykenemätön jo ylösnousemukseen. Jotain muuta voi kyllä ylös nousta.

Mutta, mitäs tänään. Samaa kakkaa kuin aiemminkin. Kiltti talonmiessetä päätti päättää Antin yöunet laittamalla ruohonleikkurin kehräämään ikkunani alle. Kun selvisin Vietnamin sodan flashbackeistä (huom, en oikeasti ollut kyseisessä sodassa mukana), heitin taas kympin lenkin ja kuten eilen jo pelottelin, kävin kuntosalilla. Jalat kun ei ole haasteesta vielä tarpeeksi hapoilla, niin tänään oli hyvä sitten kiskoa kyykkyjä + muuta jalkatreeniä. ”Rock the Beachissa” ei tullut kyykättyä, vaikka ihmistä olkapäillä olikin ”30 Seconds to MARSin” keikalla. Kun takamusta oli taas mielestäni tikattu timmiin kuntoon, piti käydä kaupassakin ostoksilla. Elämääni onnellisena seisoskelin alkoholiosaston puolella tuijottamassa tyhjyyteen, kunnes tein valinnan ja otin kaksi litraa maitoa mukaani. Onnistuneen kauppareissun jälkeen pyöräilin kotiin.

Taas kerran heitin reilun tunnin setin kuntofillarilla ja sain päätettyä ”Villit Kuviot” -leffan. Joskus junnuna tämän olin nähnyt, mutta muistikuvia leffasta ei käytännössä ollut mitään. Paitsi Denise Richardsin paljas rintavarustus ja KYLLÄ, en muistanut väärin! Voi pojat, kuinka innoissani olinkaan. Itse leffa oli perus Hollywood -tuotantoa: kai sen nyt katsoo, mutta ei enää toiste tarvinne. IMDb arvostaa arvosanalla 6,5, kai minäkin sitten. Leffan ja pyöräilyn jälkeen pakkaamaan laukkuun taas liikaa tavaraa ”Ruissia” varten ja taas ”Rillit Huurussa” -ohjelman ajaksi fillarin selkään. Ja tosiaan, nyt fillaroin taas kirjoittaessani. Taas sitä ja taas tätä. Taas taas taas.

Ja tässä sitä nyt ollaan. Aika simppeli päivä ollut; pyöräilyä, kuntosalia, pakkaamista ja Denisen tissejä. Yhden ongelman kuitenkin huomasin jo eilen illalla: arse ei näemmä tykkää liiallisesta pyöräilystä. Lonkkaa ja jalkoja nyt pystyy venyttelemään ja näin ehkäisemään kipua, mutta miten venyttelet persettäsi? Kertokaa, olkaa hyvät.

Tai no, älkää sittenkään.

Suunnittelin ensin päivän biisiksi juuri tuota Kari Tapion ”Juna kulkee”, mutta koska fiilistelen ”Ruissia” jo niin intona, laitatankin jotain muuta. ”Heavyweight Djs” vetelee keikan huomenna ja koska minulta jää YleX:n ”Parasta Ennen” kuulematta, on seuraava veisu aika hyvä tähän. Biisin on lainattu Chesney Hawkesin hittä (”hittiä”) ”The One & Only”, joku fiksu varmasti osasi näin päätelläkin. Pyysin viime kesälomallani kyseistä veisua soitettavaksi ohjelmaan, ihan vain kettuillakseni työkavereille. Ohjelman juontaja Matti Airaksinen ei kuulemma aluksi olisi halunnut soittaa biisiä, mutta koska se kuuluu ohjelman hengen mukaisesti ”ysäri" -aikakauteen, soitti hän sen lopulta.

Hyvä niin, olisi muuten tehnyt mennä lyömään tätä jumalaisen ohjelman juontajaa.


http://kalm4ri.blogspot.fi/2013/07/tonnin-haaste-pva-21-juna-kulkee.html

tonnin haaste, pvä 20: maskia.Torstai 04.07.2013 01:26

Olisin toivonut voivani huutaa tässä ”junan kääntyneen”, mutta ihan ei puhti siihen ole riittänyt. Puolikkaasta tonnista puuttuu sen ”porilaisen” verran kuitenkin. Nooh, siihen nähden, mitä olin saavuttanut ennen eilistä kirjoitushetkeä, on parannusta tullut sellaiset ”kolme varttia”, ts. ~ 75 kilometriä. Hieman enemmän siis.

Päivä on noudattanu melkolailla samaa kaavaa kuin eilen. Tosin tänään heräsin jo kukonlaulun aikaan (= klo 9), kun saatanallinen ukkosmyräkkä pyyhkälsi ohi. Ilmeisesti salama iski suhteellisen lähellekin, mutta ei se siinä mielentilassa kiinnostanut vittuakaan. Varsinkin, kun en enää saanut unta sen jälkeen. Kiitti hei luonnonvoimat aamuherätyksestä. Eipä siinä sitten, pyörän selkään ja polkemaan sellainen 10 kilometriä.

Pyöräilyjen jälkeen salille treenailemaan. Jos mieli vain jaksaa, niin huomennakin olisi tarkoitus kiskoa salitreeni, koska perjantaina aikataulu voi mennä hieman liian tiukille ”Ruissin” kanssa (tässä pitää tietää se, että salitreenaan "joka toinen päivä"). No mutta, itse salilla yritettiin puhua ympäri maalivahtivalmentajaksi pikkujunnuille. Omana kohteliaana toteamuksena oli kuta kuinkin, että niitä parempiakin valmentajia löytyisi. Ja vahteja. Mutta ei kai siinä sitten mitään, syksyllä se nähdään, olenko lauantaisin herännyt aamujäille muksujen kanssa leikkimään. Onhan jollain tavalla kuitenkin haaveena ollut valmentaa nuorempia veskareita, erityisesti silloin, jos omia jälkeläisiä tähän maailmaan joskus pyörähtää ja he innostuvat kiekkoilusta aikanaan. Toivottavasti niitä jälkeläisiä ei ole näköpiirissä juuri nyt.

Kun kiekkolinjalle päästiin, niin jatketaan toki. Vanha, ”Wall Activen” maskini on jäämässä eläkkeelle 12 vuoden uskollisen palveluksen jälkeen. Otsan seutuvilla on useamman vuoden ollut pienen pieni halkeama, ristikkoa ja nappeja on vaihdettu uusiin. Nyt yksissä kesätreeneissä osui leukaan ensin lämäri, jonka jälkeen tultiin ryminällä kolaamaan yli. Epäonnistunut yritys, itse nousin samantien ylös, "rookie" jäi keräilemään itseään. Tilanteessa tosin maski lohkesi/halkesi leuan tietämiltä, eikä se luultavasti tarvitse Jutilan lämäriä kovempaa iskua haljetakseen kahtia. Siispä, tänään kävin tilauttamassa uuden maskin ja voi veljet, eivät ne mitään ilmaisia ole. Mutta kunhan uusi kumppani palvelee myös sen 12 vuotta, niin uskoisin sen maksaneen itsensä jo takaisin. Suunnitelmissa olisi maalautta parit pienet kuviot, vaikkapa ”Kalmari”, ”42” ja takaraivoa tukevaan elementtiin urallani pelattujen seurojen logot. Noin esimerkiksi, joskus haaveilin ihan oikean kalmarinkin kuvaa maskiin. Noh, tuleeko se koskaan toteutettua, jää nähtäväksi. Vinkkejä voi toki antaa lähiseutujen hyypiöistä, joilla olisi ammattitaitoa kuvataiteelliseen koristeluun (vink vink).

Tilauksen jälkeen tuli parit kyläpyöräilyt jälleen suoritettua, kotona kuntopyörällä taas tunnin setti katsoen ”Rock'n Roll Never Dies” -leffaa samalla. Samuli Edelmann näyttelee vajaata (mutta ei kikkeliään) ”kitarasankaria”. Hyvin alkava leffa lässähtää aika pahasti ja IMDb:n arvosana 5,1 on aika oikeutettu. Toki, monia suomalaisia eturivin näyttelijöitä vilahtaa mitä typerimmissä rooleissa ja osa ”southparkmaisista” kiusallisen hiljaisista hetkistä antaa parit hymähtelyt. Ei ne nyt ihan parituntista leffaa pelasta. Tuli tämän jälkeen sotkettua jälleen ”Rillit Huurussa” -sarjan aikana.

Tuli sitä tänään toinenkin leffa katsottua, pitkästää aikaa ”Brianin Elämä”. ”Monthy Python” porukan tekemä komedia, jota IMDb arvostaa arvosanalla 8,1 ja valitsenkin tähän biisiksi leffan klassikkoveisun. Sitten joskus aikanaan, kun aika minustakin jättää (kyllä, niinkin tulee kaiken logiikan mukaan käymään), toivon tämän soitettavan hautajaisissa/muistotilaisuudessa. Hautajaiset on aina ikävä tilaisuus ja toivonkin, että ihmiset tuolloin osaisivat unohtaa surun hetket ja näkevät sen ”elämän valoisan puolen” ja itselle nauramisen taidon. Mutta ennen kaikkea, pää ylös ja kohti elämän uusia kokemuksia.

Ja kun jatketaan ”monttubileteemalla”, mainittakoon vielä, että toivon tuon seremonian ajoitettavan arkipäivälle. Miksi? Koska viimeisenä hyvänä tekonani haluaisin suoda kaikille sukulaisille ja ystäville palkallisen vapaapäivän töistä.

Koitin tarkistaa asiaa tähän liittyen, ilmeisesti ei ole kaikille ja kaikissa työehtosopimuksissa palkallinen, varsinkaan ystäville. Harmillista, "fuck the law".


http://kalm4ri.blogspot.fi/2013/07/tonnin-haaste-pva-20-maskia.html

tonnin haaste, pvä 19: sujuu?Keskiviikko 03.07.2013 01:39

Kai sitä nyt voi olla jossain määrin tyytyväinen omaan suorittamiseen.

Eilen aloittaessani kirjoittamisen kilometrimäärä oli sen ~ 305 km, vuorokaudessa matkaa on tullut 70 kilometriä lisää. Aivan ei se 100 km päivää kohden tullut täyteen, mutta jonkin verran yli sen ”porilaisen”. Kyllä kai tämä tästä, vähitellen.

Päivä on muutenkin ollut fiilikseltään melkeinpä erinomainen. Aamulla (ts. klo 11) herättyäni polkaisin 10 kilometrin lenkin katsoen pois digiboksilla roikkuneen ”Van Helsingin”. Leffa ei mitenkään erityisen huikea ollut ja IMDb:n arvosana 5,8 on mielestäni aavistuksen yläkanttiin. Kyllähän sen nyt sen kerran katsoi. No joo, kun pyörälenkki tuli vedettyä, päätin unohtaa fillaroinnit, kiskoin lenkkarit jalkaan ja menin juoksemaan kolmen viikon tauon jälkeen. Juoksemista on tullut laiminlyötyä, mutta uskoisin sille olleen kelvollinen syykin: a) olen tätä pyöräilysysteemiä suorittanut ja b) tässä on ollut juhannusta ja ”Rock the Beachia”, joten suodaan se laiminlyönti toistaiseksi. Toki, olisihan sitä nytkin voinut jättää juoksuajat väliin. Itse pari vuotta takaperin innostuin taas juoksemisesta ja suunnitelmissa olisi joskus se maratonikin heittää. Polvi ei varmaan sitä kestäisi näillä näkymin, mutta jos edes se puolikas. Kympin kanssa polvi on ainakin yhteistyökykyinen. ”Teräsmieskisa” jäänee ikuiseksi haaveeksi, jopa lyhyen matkan sellainen. Uintitaito on sen verran heikkoa, tai hidasta, että avovedessä uidessa saisi mukana olla opetuskellukkeet. Ja mieluiten myös perämoottori ja uimavalvoja vahtimaan, etten haukkaa liikaa ahvenia suuhun.

Eiliseltä jäi mainitsematta ehkä yllättävänkin hyvä leffa, mikä tuli katsottua: ”Magic Mike”. Perussuomalaisten ja homofoobikkojen mielestä on varmaankin liian ”gaytä” katsoa miesstrippareista kertovaa leffaa, mutta itse tykkäsin siitä ja paljon. IMDb:n arvosana 6,1 onkin mielestäni alakanttiin, vaikka onhan tämä jollain tasolla köyhän miehen versio ”Boogie Nightsista”. Tässä tosin ei ollut Julianne Mooren tissejä kompensoimassa miesalastomuutta. Itselle myös hauska/erikoinen bongattava ”Magic Mikessä” oli hahmo nimeltä ”Tarzan”. Liian vanhaa stripparia esitti wrestlingissä paremmin kannuksensa hankkinut, mm. WWE:n raskaansarjan mestari, Kevin Nash. Ehtihän Nash myös itse Tony Halmeen kanssa painimaan samoihin aikoihin. Miten päin vaan, diggasin tosiaan leffasta ja suosittelen katsomaan. ”Superheterotkin” voivat sen huoletta katsoa, silloin lienee itsetutkiskelun aika, jos housuissa alkaa pullottamaan Channing Tatumin tanssiesityksen aikana. Itsellänihän ei alkanut, ei missään nimessä. En ainakaan myönnä. Hitto, mulla on muuten vieläkin varpaissa punaista kynsilakkaa viikonlopun jäljiltä.

Pyöräilystä. Aamun lenkkien jälkeen tuli parit lyhyet kyläpyöräilyt suoritettua pois alta ja repäisin niiden jälkeen tunnin pyörälenkin kuntofillarilla. Tuli myös ”Rillit huurussa” -sarjan ajankin poljettua. Ja nyt taas kirjoittaessa. Sen verran päätin helpottaa omaa sotkemista kuntofillarilla, että poistatin taso-ohjelmat ja poljen ns. ”tasaisella”. Tarkoittaen siis, että pyörä ei simuloi ”ylämäkiä” ja ”alamäkiä” nostaen pyöräilyn raskautta. Ehkä näin saan tuntia kohden nipistettyä muutaman ylimääräisen kilometrin. Enkä edes huijaa tekemällä näin.

Ei tässä oikein sen ihmeempää ole tapahtunut. Kuntoiluja lukuunottamatta aika peruslaiska lomapäivä, jollaisen loman toki kuuluukin olla. Onhan tässä toki samalla pienellä innolla odotettu myös tulevan viikonlopun ”Ruissia”, jonka pääsen kokemaan ihka ensimmäistä kertaa (jee).

”Modestep” teki yllättävän vaikutuksen ”Rock the Beachissa”. Haluankin laitattaa sitä tähän. Kieltämättä harmittaa, etten aiemmin ole ollut tietoinen tällaisesta. Onhan niitä joitakin biisejä radiosta kuullut "vahingossa". Mutta silti. Olisin varmasti ollut elementissäni eturivissä ”Modestepin” keikalla. Noo, perjantaina ”Huoratron” (toisen kerran viikon sisään), ”Knife Party” ja ”Heavyweight DJ's” antaa aihetta tamppaamiseen ja ”kreibaamiseen”, eiköhän sillä pieni pettymys saada pois.


http://kalm4ri.blogspot.fi/2013/07/tonnin-haaste-pva-19-sujuu.html

tonnin haaste, pvä 18: et pysty.Tiistai 02.07.2013 02:46

No varmasti pystyn!

Kilometrejä on kirjoitushetkellä ~ 305. Haastetta riittää vielä siis liiankin paljon. Tarkoituksena oli ennen lomaa saavuttaa se 500 kilometriä tähän ajankohtaan mennessä, niin onhan siinä vielä kirimistä.

Mutta ei anneta sen haitata, sen verran huikeat viisi (5) päivää on takana! Oikeasti.

”Rock the Beach” oli varsin onnistunut festari. Järjestelyt olivat mielestäni parhaimmat, missä olen koskaan ollut. Alue oli harvinaisen fiksusti ideoitu, oluttelttoja sekä bajamajoja oli niin riittävästi, että minnekään en jonottanut missään vaiheessa paria minuuttia kauempaa. Oikeasti. Anniskelualueetkin oli kahden päälavan suhteen toteutettu niin nerokkaasti, että periaatteessa niistä ei tarvinnut poistua keikkoja katsoakseen. Tosin, oliko se välttämättä oman suosikkibändin kohdalla se optimaalisin paikka katsoa kusiaisen kokoisia artisteja, jotka periaattessä näki silloin vain screenin kautta. Ehkä siksi jossain määrin keskiviikon jälkeen jäikin harmittamaan ”Green Dayn” keikka, mikä tuli katsottua, yllätys yllätys, juurikin anniskelualueelta. Keskiviikkona tulikin ne kovimmat tumut vedettyä, ”Green Daytä” lukuunottamatta mitään erityistä suosikkibändiä ei ollut, vaikkakin ”Stone Sourin” ja ”Queens of the Stone Agen” keikoista nauteinkin. Ehkä suosikkien puuttuminen olikin riittävä syy kunnon ”pikkulauantaitumuun”.

Ennen tapahtumaa ihmetytti festaripäivien järjestely, sillä keskiviikkona alkanut festari piti torstaina välipäivää. Mikä lopulta osoittautuikin pelastukseksi ja itselle henk.koht. aivan loistavaksi turistipäiväksi. Reissuani isännöinyt emäntä Katri piti festarivuokralaisilleen turistikierrosta. ”Spårakoff” -ratikka (raitiovaunu, missä oli anniskeluoikeudet, jos joku ei ymmärtänyt) ja muutama Helsingin nähtävyys, minkä jälkeen päädyttiin ”Suomenlinnaan” leikkimään ja pussikaljoittelemaan. Takaisin palatessa metron kautta (kyllä, en ollut koskaan ennen matkustanut metrossa) Kallioon terassikaljalle. Joillekin varmasti jokapäiväistä toimintaa, joidenkin mielestä ehkä typerääkin turistileikkiä, mutta itse nautein täysillä koko päivästä. Kuitenkin Länsirannikolla koko elämänsä viettäneenä ja lähes kokonaan ulkomaanreissuja vaille jäänyt (noh, tulihan siellä Alpeilla käytyä ja Latviassa kiekkoa pelattua) niinkin isoon kaupunkiin tutustuminen oli huikea kokemus. Kun vielä sää ja seurue oli mahtavaa, niin ei tosiaankaan paskempi päivä. Alunperinhän olin toivonut päivää ”Linnanmäellä”, mutta olotilojenkin puolesta huvipuistoilun väliin jääminen ei haitannut yhtään.

Perjantai ja lauantai olivatkin itselle bändien suhteen isoimmat festaripäivät. ”Mustasch”, ”Apulanta”, ”Reckless Love” (gay enough?), uusi löytö ”Modestep” ja ”30 Seconds to MARS” (totally gay) tykittivät perjantaita, lauantaina taas ”Huoratron” pisti tamppaamaan, ”Kotiteollisuus” veti ihan viihdyttävän setin, ”Paramore” ja festareiden huipennus ja teiniaikojeni suosikkini ”Rammstein” täydensivät festarin. Ihan saatanan upeeta! Jos näiltä festareilta vielä jotain toivoisi, olisi se perinteinen leirintäalue. Toki, sehän olisi sijaintinsa puolesta melko mahdotonta, mutta voihan sitä haaveilla.

Sunnuntaina puistopiknikin jälkeen kotiin palasi nuutunut, mutta onnellinen festarikävijä. Nuutumista oli sen verran, että pyöräillä ei jaksanut kuin 10-15 minuuttia ja darrahikoilu päätti lenkkeilyn. Mutta ei haitannut, niin hieno reissu kuitenkin alla. Joko tuli selväksi, upea reissu tuli tehtyä! Oikeasti! Upea reissu! Riittääkö?

Tänään on sitten ollut virtaakin jo. Aamulla fillarilla postiin ja kauppaan, sieltä salille treenaamaan taas festariläskiä pois. Sen jälkeen vielä tullut heitettyä pari lyhyttä/semipitkää lenkkiä, jolla tuo 300 kilometriä on tullut täyteen. Ja nyt kirjoittamisen aikana tietysti tullut/tulee vielä lisää.

Virittelin haavetta 700 kilometrin saavuttamisesta ennen lähtöä ”Ruisrockiin” (kyllä, festarikesäni ei todellakaan ole vielä ohi), mutta se 100 km päivää kohden voi olla kuntofillarillani aika iso haaste. ”Originaalilla” pyörälläni pidempien lenkkien heittäminen taas on vähän haasteellisempaa, kun takarengas tykkää toisinaan hieman vittuilla, enkä ole keksinyt sopivaa vastavittuilua. Nooh, yritetään nyt ainakin jotenkin kasvattaa kilometrien määrää.

Biisiä, jälleen. ”Rammstein” todellakin veti eeppisen setin ja festarien suurin yhteislaulanta kuuluikin bändin biisin ”Du Hastin” aikana. Ihan huikeeta.

Niin, huomionarvoista reissussani on myös se, että lähes kaikki, joiden kanssa hengailin viime päivien aikana, ovat olleet minulle vieraita ihmisiä vielä vuosi sitten. Helvetti, itseasiassa edes yhdeksän (9) kuukautta sitten en heitä vielä tuntenut. Oikeasti ihmiset, jos tulee kutsuja yllättäviin tilaisuuksiin ja/tai mahdollisuus tutustua uusiin ihmisiin, niin tehkää se. Jos en olisi reilu vuosi sitten päättänyt lähteä mukaan yllättäviin ”seikkailuihin” tuntemattomien (taikka lähes tuntemattomien/”unohtuneiden”) ihmisten kanssa ja pysynyt edelleen mukavuusalueella, olisi tämäkin reissu jäänyt kokematta + monet muut eeppiset kokemukset (”Weekend Festival”, Ystävänpäiväreissu, Alpit, Viron reissu yms yms, näitä nyt on helvetisti).

Ehkä onkin jossain määrin ikävää, että monet vanhat tutut alkavat perheytymään ja/tai eivät jaksa/viitsi lähteä paikallista baaria pidemmälle. Joidenkin mielestä varmasti onkin säälittävää, että kaltaiseni lähes 30-vuotias viilettää festareilla ja ”GooMeilla” kuin mopoikäinen kakara hymy korvissa ja elämänintoa täynnä.

Nimenomaan, elämänintoa täynnä. Eikä se voi olla keneltäkään muulta pois, jos nautin lomasta ja erityisesti elämästäni juuri nyt.


Vaikka haastettani on vielä vajaa 700 kilometriä jäljellä. Hitto.


http://kalm4ri.blogspot.fi/2013/07/tonnin-haaste-pva-18-et-pysty.html