IRC-Galleria

Kalmari

Kalmari

QuakeNet: Kalmari^ (Kalm4ri)

Selaa blogimerkintöjä

muistak sää.Torstai 01.05.2014 00:03

No hupsista saatana, mulla on näemmä joku blogikin.

Aina sitä voi selitellä, mitä on jäänyt tekemättä ja miksi. Ehkäpä siis selitänkin.

Yksityiselämässä on tapahtunut monenlaista. On ollut ylämäkeä ja alamäkeä. Jotkut asiat ottaa sen verran raskaasti, ettei jaksa kirjoittaa mitään. Sitten tulee niitä ylämäkiä (vai alamäkiä, alamäkeen on kiva hurutella fillarilla), ettei hyvästä fiiliksestä huolimatta halua kirjoittaa mitään. Tai jaksa. Tai kiinnosta. Niiden lisäksi on harrastukset, johon kylkiäisenä liitetty mukaan Armin van Buurenit, risteilyt ja muut kissanristiäiset. Kirjaimellisesti en ole kenenkään kissan ristiäisissä ollut, se nyt vain on kuulemma sanonta. Yhtä kaikki, taisin GooMin jälkitiimoilta olla jokainen viikonloppu sidottuna johonkin aktiviteettiin. Ja kun tuli pääsiäinen, halusin pari päivää olla tekemättä yhtikäs mitään. Ei töitä, ei harrastuksia, ei ”pakollisia” velvotteita alkoholinnauttimistuokiohin. Halusin niin paljon olla itsekseni tekemättä mitään, että hylkäsin jopa kutsun Tupsulan ulkoilmakonserttiin.

Mutta se siitä. Hengissä edelleen ollaan, joidenkin pettymykseksi.

Mistä sitten ajattelin liipalaapada? Tuossa on nyt ollut melkeinpä pari vuotta yksi aihe kirjoitettavana, joten ajattelin toteuttaa sen nyt.

Suomalaisen sarjakuvapiirtämisen nero (periaatteessa jopa Fingerporin edelläkävijä) Tuukka Virtaperko sen omassa blogissaan eräällä tavalla jo havainnollisti.

Miten ihmiset käsittävät numerot eri tavalla. Harmikseni en kyseistä tekstiä löytänyt, enkä jaksa elämästäni tuhlata liikaa minuutteja sen etsimiseenkään. Yritän kuitenkin parhaani mukaan havainnollistaa sen: jotkut ihmiset ajattelevat numerot kasvavana numerosarjana (1,2,3,4 jne jne), jotkut taas laatikoittain (10 on yksi käsitteensä numeroineen ”laatikkona”, 100 on yksi käsitteensä ”laatikkona”). Jos nyt muistan tämän kaiken ihan pisin vittua, niin korjatkaa toki.

Aloin tuota pohdiskelemaan ja soveltamaan yhteen toiseen ”ominaisuuteeni”. Useammin kuin kerran olen saanut kuulla, miten helvetissä voin muistaa ”sen ja sen tapahtuman ja että milloin se on tapahtunut”. Narsistisena haluan nyt jakaa tämän ilosanoman teille.

Sen sijaan, että muistaisin vuoden käsittävän yhtenä vuotena (tammi, helmi, maalis... → joulukuu), käsitän vuoden samalla tapaa kuin kouluvuoden. Tai lätkäkauden. Ts. ”minun” vuoteni alkaa elo-syyskuun aikana ja päättyy seuraavan vuoden kesään. Suunnilleen silloin, kun kesälomani on päättynyt.

Noh, miten sitten vuosilukujen muistamisen kanssa?

Kouluajat on ”helppo” muistaa, jokainen luokka kerrallaan. Vaikkakin nykyään ensimmäisestä kansakoululuokasta ei ehkä niin hirveästi ole muistikuvia. Kuitenkin.

Ensimmäinen koululuokkani oli ”kaudella” 1992-1993, toinen 1993-1994 ja niin edelleen. Näihin on sitten liitetty muut muistitapahtumat: kolmannella luokalla 1994-1995 uskaltauduin ensimmäisen kerran koulun discoihin, Ässät voitti pronssia ja Suomi maailmanmestaruuden. Viidennellä luokalla 1996-1997 Kari Takko pelasi maajoukkueessa ”World Cup” -turnauksessa (paremmin kuin Jarmo Myllys huom huom), lukion ensimmäisellä 2001-2002 WTC -tornit romahtivat ja Samppa Lajunen sai kolme olympiakultaa Salt Lake Cityn olympialaisissa.

Tällä ultimaattisella kikalla mun pitäisi olla opiskelemassa lääkäriksi, tai peräti olla jo lääkäri? No, ei ihan.

Ongelmanani on aina ollut se, että kaikenlainen ”turha” ja minua kierolla tavalla kiinnostavat asiat jää muistiin, ihan kertaalleen ja puolivahingossakin kuultuna. Pakotettuna taas ei jää mieleen paskaakaan. Ehkä siksi yritykseni päästä OKL:ään opiskelemaan jäi haaveeksi, en vain keksinyt syytä ja kiinnostavuutta, miksi sanan ”didaktiikka” historia, syntyperä ja vastaava aaseilu liittyy opettamiseen hevonvitunkaan vertaa.

Mutta esimerkiksi jääkiekko, tai urheilu ylipäätään. Kyllä ne jää mieleen. Ja esimerkiksi jotkut ryyppyreissut teinivuosilta ja aikuisiältä, vaikka joistakin laivareissuista ei 100% muistikuvaa ole. Ei ehkä edes 50% luokkaa.

Koulu-uran päättymisen jälkeen on tietyllä tapaa ollut haasteensa saada muistitapahtumat sijoittumaan oikeisiin ajanjaksoihinsa. Ehkä siinäkin oma kiekkoharrastus helpottaa asioita: 2011-2012 pelasin viimeisen kauteni KK-V:ssä ja olin HK:n myyntitoimistossa töissä, se on yksi ”kausi”. Tai sitten peilaaminen Ässien kausimenestykseen: 2012-2013 Ässät voitti mestaruuden, samaisella jaksolla kävin mm. Alpeilla.


Mikä tämän tekstin pointti loppupeleissä oli? No en helvetti itsekään oikeastaan tiedä. Kaiketi halusin vain lesoilla tavastani muistaa asioita ”oikeilta” vuosiltaan, empimättä. Ei se silti tee minusta mitään muistineroa. Edelleen unohdan välillä ottaa eväät mukaan töihin.

Tai tuoda valkoviinipullon uuden vuoden ”juhlimiseen” mukaan.

Teksti luettavissa myös blogissani: http://kalm4ri.blogspot.fi/2014/04/muistak-saa.html

joulun kalenteri vol.2: 23. luukku.Maanantai 23.12.2013 10:47

Tulikärpästen Hauta (Hotaru No Haka), 1988



Eniten ihmetyttää se fakta, että Elonetin mukaan tätä ei ole koskaan esitetty Suomen tv:ssä. Miksi, oi miksi...

”Tulikärpästen Hauta” on japanilainen, toiseen maailmansotaan sijoittuva anime-elokuva. Sinänsä jo termi ”anime” voisi pelästyttää katsomasta tätä. Turhaa sellaista on pelätä ja mm. arvostettu edesmennyt elokuvakriitikko Roger Ebert pitää tätä yhtenä parhaimmista sodanvastaisista elokuvista.

Itse elokuvassa seurataan sisarusten, teini-ikäisen pojan Seitan ja tämän pikkusiskon Satsukon, elämää ja selviytymistä sodan loppuhetkillä. Heidän äitinsä menehtyy Yhdysvaltojen pommituksen yhteydessä ja päätyvät tätinsä luo asustelemaan. Liekö sodan aiheuttama ankea ilmapiiri, mutta ajatusmaailma tädin ja nuorison välillä ei toimi ja Seitan lähtee lätkimään tädin hoivista siskonsa kanssa. Ylpeys ei anna periksi, taikka sitten nykynuorisolle tyypillinen angstaaminen astuu kuvioihin ja pilaa koko homman. Miten päin vain.

Juoni ei ehkä kuulosta ihmeelliseltä, mutta heti alussa, ensi sekunneista lähtien tuodaan ilmi hyvin oleellinen ja surullinen asia: nälkään nääntyvä Seita on viimeisillä voimillaan rautatieasemalla kerjäämässä itselleen ruokaa, kunnes väistämätön lopulta tapahtuu. Elokuva onkin siis loppupeleissä takauma, mikä johdattelee leffan alussa olevaan tilanteeseen.

Surullista, ja surullinen on elokuvakin. Ja vaikka kyseessä on sotaelokuva, se ei varsinaisesti kerro sodasta. Vaikka tarina on ns. Japanin näkökulmasta, ei USA:ta esitetä pahana mörkönä, joka aiheutti kärsimykset. Tosin, kyllähän se ne aiheutti. Kuitenkin.

”Tulikärpästen Hauta” esitettiin aikanaan elokuvateattereissa peräkkäin samaan aikaan julkaistun ”Naapurini Totoron” kanssa. Wikipedian mukaan tätä on selitetty kahdella eri syyllä: ”Naapurini Totoron” pelättiin epäonnistuvan, mutta olisi saanut katsojia ”Tulikärpästen Haudan” kautta, taikka sitten ”Tulikärpästen Hauta” olisi masentanut katsojia liikaa, että vaati ”Naapurini Totoron” kaltaisen pirteän tarinan kylkeen. Ehkä onkin hassua, että molemmat elokuvat löytyvät IMDb:n Top-250 -listalta.


Siinä missä ”Naapurini Totoroa” on esitetty Suomen tv:ssä viimeisen ~ neljän (4) vuoden aikana viisi (5) kertaa, on ”Tulikärpästen Hauta” tosiaan jäänyt nollille. ”Naapurini Totoro” on kyllä hyvänmielen elokuva ja siksi helppo katsottava, mutta joskus tekee ihan hyvää myös itkeä.

Ja siksi ”Tulikärpästen Hauta” saisi tulla mahdollisimman pian myös meidän tv-kanavilta.


IMDb arvostaa: 8,4
Kalmari arvostaa: 10


http://kalm4ri.blogspot.fi/2013/12/joulun-kalenteri-vol2-23-luukku.html

joulun kalenteri vol.2: 22. luukku.Sunnuntai 22.12.2013 15:47

Hobo With A Shotgun, 2011


Kukas se Hollannin kovin sälli olikaan? Aivan, Rutger Hauer.

Koomista tai ei, niin ”Hobo With A Shotgun” kuin myös ”Machete” olivat alunperin ”feikkitrailereita” leffakokonaisuudessa ”Grindhouse”, josta nämä kaksi traileria päätettiin tehdä kokopitkiksi elokuviksi. ”Grindhouse” taas käsitti Quentin Tarantinon ja Robert Rodriquezin elokuvat ”Death Proof” ja ”Planet Terror”, jonka ideana taas oli olla 70-luvun c-luokan toiminta/splatter -leffojen tyylinen kokonaisuus, joita aikanaan leffateattereissa esitettiin. Ns. paskaelokuva ei yksinään olisi myynyt teatterissa tarpeeksi, niin perään esitettiin toinen paskaelokuva. Kaksi leffaa siis yhden hinnalla, joukossa toki trailereita muista paskaelokuvista. Ettäs tiedätte.

Jo leffajulistekin on huikean näköinen.

”Machete” ei suinkaan ole paskaelokuva, päinvastoin aivan huikea elokuva. Mutta sitä en tässä käsittele, koska toinen traileriksi tarkoitettu, mutta lopulta elokuvaksi jalostettu ”Hobo With A Shotgun” on jäänyt hävettävän minimaaliseen huomioon.

Rutger Hauer on, yllätys yllätys, kulkuri/pummi/luopio. Elämäntyylilleen uskollisena hän on matkustanut junalla jäniksenä uuteen kaupunkiin, uuden mahdollisuuden toivossa. Kulkuri haaveileekin omasta ”bisneksestä”: hankkimalla ruohonleikkurin hän voisi tienata sievän summan tölkkien ja pullojen keräämisen sijaan. Ongelmana vain on täysin rappioitunut ja korruptoitunut kaupunki, täynnä rikollisia ja epäkelpoja poliiseja. On siellä joku pedofiili joulupukkikin. Ja mitä Rutger Hauer päättää tehdä? Ruohonleikkurin sijaan käteen tarttuukin HAULIKKO ja ultimaattinen puhdistus voi alkaa!


”Hobo With A Shotgun” on listani ehkä täydellisen esimerkki rakastamastani elokuvatyylistä. Kieli poskella mässäiltävää menoa ja toimintaa, ilman sen syvällisempää miettimättä.

”Machete” nousi näistä kahdesta trailerista suurempaan suosioon paitsi nimekkään näyttelijäkaartin ansiosta, myös isomman budjettinsa ansiosta. ”Hobo With A Shotgun” työstettiin kolmen (3) miljoonan dollarin budjetilla, mitä voi pitää kääpiösummana ainakin ”Macheteen” verratuna, jota työstettiin yli kolme kertaa isommalla budjetilla. ”Hoboa” voikin oikeasti pitää b-luokan elokuvana.

Ja näkyyhän se elokuvasta. Erään uhrin kaulan ympärille kietaistu viemärikannon kansi väpättää kuin mikäkin kumimatto ja lavasteet ylipäätään on kotikutoisen näköisiä. Ja tiedättekö mitä: se oikeasti toimii. Ja tekee siitä juuri sen näköisen, mihin sillä on pyritty. Tehosteet ja lavasteet on oikeasti tehtyjä 70 – 80 -luvun tyyliin, eikä niihin ole ängetty nykytrendin mukaan liikaa erikoistehosteita bluescreenin edessä, lisäten tehosteita vielä n + 1:n verran.

Katsoessani ”Hobon” ensi kerran en tiennyt siitä muuta kuin sen olevan ”feikkitraileri”. Mutta se pikkupoikamainen innostus elokuvan edetessä oli jotain niin mahtavaa, että se piti katsoa melkeinpä heti uudestaan. Se innostus oli moninverroin suurempaa kuin monissa muissa 80 -luvun toiminnoissa, ja viime vuosien leffoista vain uusin ”Rambo” on päässyt lähelle sitä. Toki, ”Hobon” vaikutus on laskenut useampien katsomiskertojen myötä, mutta haavemaailmoissani se edelleen voittaa nykyiset supersankarielokuvat.


”Hoboa” olen usein suositellut kavereilleni, mutta näyttelijäkaartin nimettömyys ja ihmisten EPÄTIETOISUUS NIINKIN LOISTAVASTA KARISMASTA KUIN RUTGER HAUER on saanut aikaan vastauksia ”No mikä vitun paska toikin oikein on? En katso”. Ja se on taas saanut minut itkemään. ”Hobo” tuli jokunen aika sitten Neloselta yöaikaan ja muutamien ihmisten innostus Facebookissa tähän löytöön sai minut vihdoin itkemään onnesta.



IMDb arvostaa: 6,1
Kalmari arvostaa: 9


http://kalm4ri.blogspot.fi/2013/12/joulun-kalenteri-vol2-22-luukku.html

joulun kalenteri vol.2: 20. luukku.Perjantai 20.12.2013 13:29

Monella on mielipide siitä. Monien mielestä se on sairas. Sitä tuskin koskaan tullaan esittämään Suomen tv:ssä. Mikä se on?


A Serbian Film (Srpski Film), 2010


Toki, monihan tätä ei ole nähnyt, mutta ne jotka ovat sen nähneet, tietävät sen myös nähneensä.


”A Serbian Film” on tarina entisestä suuresta pornotähdestä Milosta (näyttelijänä Srdjan Todorovic). Leipää olisi jotenkin saatava pöytään, mutta keski-ikäinen aktidramatisoija ei oikein tunnu kiinnostavan ketään. Kuin taivaan lahjana, Milokselle tarjoutuu mahdollisuus päästä mukaan taiteellisen erotiikkaelokuvaan. Ja Miloshan suostuu, tietenkin. Aluksi hommat toimiikin kelvollisesti, kunnes touhu alkaa hiljalleen muuttumaan synkemmäksi ja sairaammaksi. Todellakin sairaammaksi.

Elokuvan on sanottu kritisoivan niin pornoteollisuutta, kuin Serbian hallitusta. Enkä ihmettele, erityisesti hallitusta kritisoidaan liiankin alleviivatusti, ihan vuorosanoissakin. Ikään kuin hallitus ”nussisi silmään”.

Vaikka porno sinänsä on ihan lystikästä seurattavaa, on se tässä sairasta. Mikä tekee siitä vielä sairaampaa? Se, että leffassa toteutettavat pornokohtaukset (no, miksi helvetiksi niitä loppupeleissä pitäisi edes kutsua) ovat oikeasti erilaisten ihmisten fantasioita ja näitä on ostettavista pimeiltä markkinoilta tai haettavissa netistä ”deep webistä” tai vastaavista paikoista. En varmaksi tiedä, enkä edes haluakaan perehtyä siihen, miten tällaista saisi käsiinsä (nimim. olen ikäväkseni törmännyt netissä sairaisiin näkyihin. ”Goatse”, anyone?). ”Snuff” -elokuvat tietyllä tapaa voisi laskea tähän kategoriaan.

Mutta jos jotain pahaa, niin miksi ei jotain hyvääkin. Onhan tämä vain elokuva. Ja elokuvanahan tämä pitää nauttia. Ei faktadokumenttina.

Jos on hiukaankaan innostunut kauhu/toimintaleffojen ”splatterista” ja/tai ”goresta”, on tämä ihan huikeutta siihen. Loppua kohden elokuvan touhu alkaa menemään sen suhteen jo niin yli, että elokuvalle alkaa jo nauramaan. Sinänsä voi kuulostaa hämmentävältä, mutta edelleen, muistakaa tämän olevan vain elokuva. Katsoo monet mukulatkin väkivaltaisia ”Pokemoneja” lauantaiaamuisin ja pelaavat ”Resident Evilin” tasoisia pelejä.

Unleash your inner beast!
IMDb tarjoaa melko surkeaa arvosanaa elokuvalle. Tiedä lopullista syytä sitten. Tai ehkä minulla onkin aavistus syyksi: elokuva on ainakin jakanut kriitikoiden arvosanat joko täysin haukkuviin tai täysin kiittäviin. Liekö arvosanan syynä sitten meidän tavallisten, tyhmien kansalaisten samansuuntaiset mielipiteet.

Jos mielentilasi kestää ”Hostelit” ja ”Saw” -sarjan, on tämä elokuva pakko nähdä. Todellakin. Pakko.


IMDb arvostaa: 5,5
Kalmari arvostaa: 8


http://kalm4ri.blogspot.fi/2013/12/joulun-kalenteri-vol2-20-luukku.html

joulun kalenteri vol.2: 17. luukku.Tiistai 17.12.2013 15:45

Silmitön Raivo (Blind Fury), 1989



Kuka on Hollannin kovin äijä? Aivan, Rutger Hauer. Samainen mies, jonka nimen joku aivan saatanan paska räppibändi on pilannut (kröhm, Ruger Hauer).


”Kuka helvetti on Rutger Hauer?” No, hän on aivan helvetin kova sälli, tunnettu mm. elokuvista ”Blade Runner”, ”Liftari” ja nykyään myös tv-sarjasta ”True Blood”. Onhan nyt näitä.

”Silmittömässä Raivossa” Rutger Hauer on Vietnamin sodan veteraani Nick Parker, joka sokeutui sodassa. Mutta se ei häntä haittaa! Vietnamissa Nick on myös saanut koulutuksen taistelemaan kävelykepin kanssa, jonka sisään on askarreltu miekka! Vittu, kyllä näin on! Aikanaan palattuaan takaisin Jenkkeihin hänen on tarkoitus etsiä inttikaverinsa Frank (jota esittää ”Lost” -sarjasta tuttu Locke), mutta mafia on kaapannut Frankin. On siis aika lähteä pelastamaan inttitoveri, mukanaan kukas muukaan kuin Frankin poika Billy.

Että näin. Elokuva on juuri täydellinen edustamaan ihannoimaani 80-luvun toimintapläjäyksiä (paitsi että *spoiler spoiler* pakollinen rakastelukohtaus uupuu). Juoni on yliampuva, toiminta on tökerön täydellistä ja vilpittömät naurunpurskahdukset kohtauksissa, joita ei todennäköisesti ole tarkoitettu hauskoiksi. Nooh, Rutger on itse sanonut tämän olleen hänen ensimmäinen komediallinen roolinsa. Uskon, tai ainakin haluan uskoa, että tämä elokuva on tehty tosissaan ”aidoksi” toimintaelokuvaksi ”Terminatorin” ja ”Robocopin” tapaan.

Jälleen kerran, aivot narikkaan ja nauttimaan täydellisyydestä. Vain Rutger Hauer voi sokeana teurastaa pahiksia kävelykeppimiekkansa kanssa. Ja se, jos mikä, on aivan vitun loistavaa!


IMDb arvostaa: 6,1
Kalmari arvostaa: 8


http://kalm4ri.blogspot.fi/2013/12/joulun-kalenteri-vol2-17-luukku.html

joulun kalenteri vol.2: 16. luukku.Maanantai 16.12.2013 15:32

Defendor, 2009



2000-luvun taitteessa alkoi supersankari/sarjakuvasankari -elokuvat vyörymään elokuvateattereihin. ”Hämähäkkimiesten” ja ”X-Menien” invaasien ansioista lähes kaikki sarjakuviin viittavat leffat menestyi. Ja menestyvät edelleen. Vuonna 2009 olikin hyvä tuupata uudenlainen sankari teattereihin.

”Defendor” ei kerro ihan tavanomaisesta supersankarista. Toki, onhan Teräsmieskin joku nobody lehtitoimittaja (jota kukaan ei koskaan osaa silmälasien ansiosta yhdistää Teräsmieheen), mutta Defendor on... erityinen. Vammainen, jälkeenjäänyt. Miten kuka häntä aina nimittääkään. Alakoululaisen tasolle jäänyt Arthur on vakuuttunut olevansa tavallisen minänsä lisäksi oikeutta puolustava sankari Defendor, joka on kehittänyt itse omat aseensa. Ja hänen on toimittava oikeuden puolesta, heikkoja puolustaen.


”Defendor” on ehkä realistisin supersankarileffa, mitä on tehty. Siinä ei mässäillä erikoistehosteilla, tai yliampuvalla juonella. Oikeastaan, tämä voisi oikeasti tapahtua, siinä missä realistisena pidetty ”Kick-Ass” kuitenkin ampuu lievästi yli (oikeasti, jet-packit ja ninjamainen pikkulikka. Elokuva on silti huikea, kuten myös jatko-osa). Pyyhältäähän Jenkeissä ties minkälaista hiihtäjää, kyllä jossakin nurkassa voi hyvinkin olla joku vierittämässä marmorikuulia nistirosvojen jalkapohjien alle.

Näyttelijöiden bongaamisesta innostuneena itseäni miellytti Woody Harrelson pääosassa. Herra katosi 90-luvun lopulla – 2000-luvun taitteessa päänäyttämöltä, jääden sivuosaroolien pariin. ”Defendor” taitaakin olla miehen suunnilleen ainoa päärooli ”Larry Flyntin” ja vastaavien jälkeen (huom huom! En laske roolia ”Zombielandissa” pääosarooliksi).

Komediaksi mainostettu, mutta pääasiassa draamana toimiva kokonaisuus on katsomisen arvoinen jokeri nykypäivän supersankarielokuvien keskellä. Aavistuksen surumielinen sankaritarina, iloisella tavalla.



IMDb arvostaa: 6,8
Kalmari arvostaa: 9


http://kalm4ri.blogspot.fi/2013/12/joulun-kalenteri-vol2-16-luukku.html

joulun kalenteri vol.2: 15. luukku.Sunnuntai 15.12.2013 13:41

Vettä Elefanteille (Water For Elephants), 2011



Robert Pattinson on tullut tunnetuksi lähinnä vamppyyrilarppauksestaan. Ihmeellistä kyllä, tyyppi on tehnyt myös oikeitakin elokuvia. Näyttelijäntaidoista voi toki olla montaa mieltä.


Elämä on sirkus. Niin on joku joskus todennut. Ja näin se on tässäkin elokuvassa. ”Vettä Elefanteille” ajoittuu sotien väliseen aikaan Amerikassa, kiertävän sirkuksen parissa. Pattinsonin esittämä Jacob hyppää pummina junan kyytiin (saatana sentään, ensin imee ihmisten veret ja sitten vielä luopioi), joka sattuukin olemaan Benzinin veljesten sirkuksen juna. Sulavalla small talkilla Jacob pääsee kiertämään ja elämään sirkuselämää, mitä nyt yrittää välillä iskeä tirehtöörin vaimoketta.

Kolmiodraamahan tämä on. Rakkauselokuvakin periaatteessa. Yleensä en näille lämpene käytännössä yhtään, mutta tämän kanssa tapahtui poikkeus. Oliko syynä sitten poikkeava paikka salarakkaussuhteelle vai näyttelijänsuoritukset, en osaa varmaksi sanoa. Näyttelijöistä voi todellakin olla montaa mieltä. Siinä missä ”Kunniattomissa Paskiaisissa” loistanut Christoph Waltz tekee jälleen hienon suorituksen, on kilpakosija Pattinson... no, hän vain on. Ei toki kuse elokuvaa, mutta ehkä liikaa ”Twilightin” haamut (vamppyyrit) kalvaa uskottavuutta.

”Vettä Elefanteille” ei ole maailman paras elokuva. Se ei ole lähimainkaan ”Titanicin” tasolla. No mutta, ei sen tarvitsekaan olla. Kuitenkin kiva ja yllättävä poikkeus.


IMDb arvostaa: 6,9
Kalmari arvostaa: 7


http://kalm4ri.blogspot.fi/2013/12/joulun-kalenteri-vol2-15-luukku.html

joulun kalenteri vol.2: 14. luukku.Lauantai 14.12.2013 12:37

Suuri Pakoretki (The Great Escape), 1963


Tämä nyt on näitä. Klassikko, ja löytyy tätä kirjoittaessa IMDb:n ”Top 250” -listalla sijalta 115. Silti, mielestäni unohdettu klassikko ja mikäli ”Elonet” -sivusto on oikeassa, tämä on esitetty Suomen televisiossa vain kahdesti. Kahdesti! Ja vittu ”FC Venus” tulee yhtä usein vuoden aikana tv:stä.

”Suuri Pakoretki” perustuu tositapahtumiin. Joukkio liittoutuneita sotavankeja ovat toisessa maailmansodassa asukkaina Stalag Luft Northin ”pakovarmassa” vankilassa. Vankeina on monta erilaista sorttia ja monilla heistä on jo ennestään kokemusta pakoyrityksistä. Nyt suunnitelmat hiotaan äärimmäisen tarkasti eri henkilöiden osaamisalueita hyväksi käyttäen. Viimeisen ja lopullisen paon hetki on tulossa.

Kaikki ei tietysti suju kuin elokuvissa. Yli 2,5 tuntia kestävään eepokseen mahtuu pakoyrittäjien muutamia harha-askeleita ennen varsinaista suoritusta. Juoni kuitenkin pysyy kasassa ilman ylimääräistä rakkaussuhdetta, tai muuta sivujuonta. Ja vaikka vankina hilluminen onkin synkkä/vakava teema, on leffa toiminnaltaan vekkuli ja veijarimainen tarina. Minunkaltaiselle wannabe AD-HD -burgerille olikin isohko yllätys, että onnistuin katsomaan koko elokuvan yhdeltä istumalta ilman vilkailuja kelloon.

Leffan näyttelijäkaarti on todella nimekäs, varsinkin jos otetaan kyseeseen sen ilmestymisvuosi. Steve McQueen, James Garner ja Charles Bronson ovat vain muutama nimi näyttelijäryhmästä.

Elokuvaa on myös parodioitu useasti, niin tv-sarjoissa kuin monissa muissa elokuvissakin. Jos et ole elokuvaa nähnyt ja aiot sen katsoa ensi kerran, huomaat heti monia yhteyksiä katsomiisi sarjoihin/elokuviin. Jo elokuvan veikeä teemamusiikki saa ”ahaa, tämä on tämä” -efektin aikaan.


”Suuri Pakoretki” on yksi ehdottomia suosikkejani. Jotenkin niin pirteä, mutta vakavalla otteella. Jännitystä kiihdyttäen loppua kohden. Aivan perkeleen loistava elokuva.


IMDb arvostaa: 8,3
Kalmari arvostaa: 10


http://kalm4ri.blogspot.fi/2013/12/joulun-kalenteri-vol2-14-luukku.html

joulun kalenteri vol.2: 12. luukku.Torstai 12.12.2013 11:34

Köysi (The Rope), 1948



Sinänsä aika hoopoa laitattaa Alfred Hitchcockin elokuva listalle. Mutta tämä nyt vain on mielestäni jäänyt unohduksiin ”Takaikkunan”, ”Psykon” ja ”Lintujen” kaltaisten kumppanien taakse. Niin, olihan tämä toki yksi ”viiden hukatun Hitchcockin” joukkiosta. Tosin myös oli ”Takaikkunakin”. Nooh...

”Köysi” on siitä erikoinen murhamysteeri, että heti leffan alussa näytetään murha ja itse murhaajat. Sen jälkeen aletaan viettämään elokuvaa.

Brandon ja Phillip murhaavat ystävänsä Davidin, juuri ennen kuin kaksikon järjestämät kotibileet alkaa. Lisätäkseen touhuun jännitystä, Davidin ruumis piilotetaan oleskeluhuoneen arkkuun, mikä on koko illan ns. paraatipaikalla.

Siinä se elokuvan juju tällä kertaa onkin. Katsojaa pidetään jännityksessä kuin kissaa jouluaattona, milloin kukin bileiden vieraista olisi kiinnostunut kurkkaamaan arkun sisälle. Itse elokuva etenee reaaliajassa, ilman kameraleikkauksia ja kuvakulman vaihdoksia. Okei, ilmeisesti neljä vai viisi kertaa on elokuvaa tehdessä pistetty filmi poikki, mutta se on onnistuttu parsimaan niin kätevästi yhteen, että elokuva näyttää kuvatun puolitoista tuntia putkeen ilman taukoja.

No toisaalta, elokuvan juoksuaika on puolitoista tuntia, joten bileetkin kestävät vain sen ajan. Aika lyhyet ja paskat bileet siis.

”Köysi” ei tarjoa jännitystä, ahdistuneisuutta tai pelkoa ”Psykon” tai ”Lintujen” tapaa. Voisi melkein sanoa, että uteliaalla tavalla se tarjoaa jännitystä: koska kaverikaksikon salailu paljastuu, vai paljastuuko se lainkaan? Ja kenelle vieraista?

Jännänä pointtina voinee myös mainita elokuvan olleen bännittynä muutamissa Yhdysvaltojen osavaltioissa Brandonin ja Phillipin potentiaalisen homosuhteen takia. Aika homoa touhua.


IMDb arvostaa: 8,0
Kalmari arvostaa, 8


http://kalm4ri.blogspot.fi/2013/12/joulun-kalenteri-vol2-12-luukku.html

joulun kalenteri vol.2: 11. luukku.Torstai 12.12.2013 00:20

Rautakotka (Iron Eagle), 1986



Vuosi 1986 oli lentokoneleffojen kulta-aikaa, koska silloin tuli kaksi paskaa lentsikkaelokuvaa: lievästi hinttimäinen ”Top Gun” ja lapsellisen typerä ”Rautakotka”. Paitsi että...

”Rautakotka” on ihan saatanan huikea.

Jason Gedrickin näyttelemä fiktiivinen hahmo Doug Masters (JEAH! Todellakin mestari!) on high schoolinsa loppukintereillä oleva teini, jonka lentäjä-ässä isä kaapataan pahojen terroristisetien toimesta Lähi-itään. Mitä voi Doug tehdä? Hävittäjäsimulaattorissa aikaa viettänyt napero lento-opetusta hävittäjäveteraanilta. Entä sen jälkeen? Nuorempi Mestarit lentää ampumaan terroristeja yksitellen alas ja pelastamaan isänsä!

Siis vittu! Voiko yhtään mahtavampaa leffaideaa ollakaan? ”Rautakotka” on niin takuuvarmaa ”aivot narikkaan” kamaa, että tästä ei voi kuin nauttia. Melko varmasti vakavalla otteella tehty elokuva aiheuttaa useampia naurukohtauksia tahattoman komiikkansa ansiosta. Siis, huomattavan paljon enemmän naurua ja iloa kuin ”Top Gunin” Maverickin ja Icemanin orastava gaysuhde.

Yksi räjähdys veivataan eri kohdissa luultavasti sata kertaa ja nuoren klopin nousu hävittäjäguruksi. Oikeasti, ihan mahtavaa. ”Rautakotka” on koko komeudessaan kategoriassa ”guilty pleasure”.

Elokuva on niin tökerö, että siitä nauttii suunnattomasti. Pikkupoikamaisella innokkuudella, kerta toisensa jälkeen.


IMDb arvostaa: 5,0
Kalmari arvostaa: 7


http://kalm4ri.blogspot.fi/2013/12/joulun-kalenteri-vol2-11-luukku.html