IRC-Galleria

Kalmari

Kalmari

QuakeNet: Kalmari^ (Kalm4ri)

Selaa blogimerkintöjä

leffasuositus: lokakuu.Maanantai 26.10.2015 16:21

Gridiron Gang (2006)


Olen aina pitänyt urheiluleffoista. Yhdistyyhän niissä kaksi intohimoani: urheilu ja elokuva. Pääasiassa urheilulajeilla ei ole niinkään ollut minulle koskaan merkitystä tämänlaisissa elokuvissa, eikä tämä jenkkifutisleffa tee siihen poikkeusta.

The Rock (eli siis se showpainiheppu, joka oikealta nimeltään tunnetaan Dwayne Johnsonina) on yhdessä Xzibitin kanssa nuorisovankilan vartijoita, hoitajia, tai mikä se oikea titteli heille ikinä lieneekään. Vankilaan/hoitoon päätyvät nuoret ovat useimmiten jengiläisiä, joille kuolema on ollut arkipäivää. Jengiläisten elämäntyylikin on niin iskostunut päähän, että vankilasta päästessä lähes kaikki nuoret päätyvät kadulle jengitappeluihin ja kenties päättämään sitä kautta elämänsä. The Rock, roolihahmonaan Sean Porter, entisenä jenkkifutaajana keksii ehdottaa johdolle, että nuorisovankilalaiset ohjataan ja opetetaan jefun pariin. Urheilujengi – paras jengi. Sillä ehkä nuoriso saadaan jatkossa pelastettua kaduilta. Pelaahaan vankilan joukkueessa eri taustoista ja eri jengeistä tuleva henkilöt nyt saman ”perheen” parissa. Voihan taustalla toki myös olla Porterin halu saavuttaa vielä jefussa jotain, kun oma ura päättyi ennen aikojaan.

Gridiron Gang aavistuksen poikkeaa tyypillisistä urheiluelokuvista, vaikka onhan urheilevia vankeja ennenkin elokuvissa nähty. Urheilun parissa hyvin vähän aikaa viettäneet nuoret eivät hallitse lajia aluksi (kyllä, tämä on hyvin tuttua urheiluelokuvissa), mutta kehittyvät elokuvan edetessä paremmiksi pelaajiksi. Spoiler spoiler, tässä leffassa ei mestaruuspyttyjä nostella kuten Mighty Duckseissa (oho, paljastinko toisesta elokuvasta nyt jotain?), mutta se ei tietysti se suurin päämäärä vankilajengille kuitenkaan ole. Hyvä tavoittelemisen aihe kuitenkin.

Itse tulee harvemmin kiinnitettyä tällaisissa nuorisoa vilisevissä elokuvissa huomiota itse näyttelijätyöhön. Ainakaan negatiivisesti ei kenenkään nuoren näyttelijäsuoritus pistä silmään. Sen sijaan Xzibit tuntuu olevan pääosan ajasta hiljaa, välillä virnistellen ”yo dog” -ilmeellä. Ehkä tähän rooliin olisi voinut paremmankin tyypin saada?

Tositapahtumiin perustuva elokuva on erittäin katsomisen arvoinen meille, jotka urheiluleffoista muutenkin tykkäävät. Ja onhan se toki muillekin suositeltavaa katsottavaa. Jopa IMDb:n arvosana puoltaa katsomista.

IMDb arvostaa: 6.9
Kalmari arvostaa: 8



Alkuperäinen teksti: http://kalm4ri.blogspot.fi/2015/10/leffasuositus-lokakuu.html

aikamoinen aika ajatella aikaa.Lauantai 17.10.2015 00:09

Ihmisillä on kuulemma kauhea kiire nykyään. Vuorokaudessa on kuulemma liian vähän tunteja. Paskapuhetta, en kuulemma usko.


Breaking Bad on ilmeisesti hyvä sarja, se kannatta katsoa. Ei, se pitää katsoa! On kuulemma jatkuvasti juonenkäänteitä ja tapahtumia. Tuotantokausiakin viisi, yhden jakson kesto vaivainen tunti. Kyllä ainakin pari jaksoa päivässä ehtii katsomaan. Game Of Thrones on kuulemma myös kova sarja. Sitä tehdään yhä, jaksotkin on kestoltaan suunnilleen saman mittaiset kuin Breaking Badissa. Ja on pojat juonenkäänteitä siinäkin! Myös The Wire ja The Sopranos oli kovia tv-sarjoja! Nekin kannattaa katsoa, hetimmiten. Puhumattakaan True Detectivestä! Voi pojat sentään! Ja on Netflixissä kuulemma sellainenkin sarja kuin Narcos.

Hyviä elokuviakin on paljon. Moni on sellaisia, mitkä kannattaa ja mitkä kestää useamman katsomiskerran. On Terminaattoreita, Die Hardeja, Expendablesejä, Scary Movieta ja muuta vastaavaa. Televisiosta tulee välillä näitä elokuvia, välillä muitakin. Osa huonompia, mutta onneksi välillä esimerkiksi Teemalta tulee vanhoja klassikoita. Netflixistä ja Viaplaystä sun muista suoratoistopalveluista näkee myös elokuvia. Suhteellisen uusia, suhteellisen vanhoja. Näkee niitä kuitenkin. Leffateatteriin niitä kannattaa myös mennä katsomaan, eihän se vie päivästä kauaa aikaa. Tuskin se elokuva sitä kahta tuntia pidempi on. Toki ennen elokuvaa tulee mainoksia ihan helvetisti, mutta sen ajan voi älyluurilla somettaa. Hiphei!

Facebookin uutisvirrasta voi katsoa, mitä naapurin Mirkun kissalle kuuluu, minkälainen pinkki elefantti mahtaisin olla ja kas, naapurin Ylermi täyttää vuosia. Ei sitä ole näemmä ehtinyt käydä Facessa kuuteen tuntiin, mutta kai sitä uutisvirran ehtii lukemaan kolmessa vartissa. Sitten voikin tsekata Instagramistä uusimmat herutukset ja ”uuh käyn salilla” -kuvat. On siellä näemmä joku C-tason nevahööd -julkkiskin ottanut kuvan itsestään makaamassa sohvalla. Hyvin tärkeä tallentaa tämä näky verkkokalvoille. Twitteristä pitääkin tarkastaa Tuomas Enbusken ja Aleksi Valavuoren päivän minimivaatimuksena olevat 100+ twiittiä. Kas kummaa, Paawo livetwiittaa paikallisen uppopallojengin matsia. Täytyykin lukea ne kaikki twiitit, jotta saa käsityksen ottelun kulusta. Tuomari on paska, niin tietysti. Snapchatista voikin katsoa, mitä puuroa se Jussin serkkupojan kaima on syönyt aamusti. Ohhoh, Jussin serkkupojan kaima onkin näemmä kuvannut itseään Snapchatiin kolmensadan (300) sekunnin edestä, mukavasti kaikki 10 sekunnin pätkissä. Hyvin oleellista ja kiinnostavaa, Jussin serkkupojan kaima, ei sitä voisi elääkään ilman selostustasti aamustasi, työmatkastasi, vessaistunnostasi, perseenkaivelusta tai yskimisestä. Saati sitten suusta vuotavasta sateenkaarivanasta. Olisi nämäkin kivat nopeat jutustelutuokiot ollut kiva laittaa Faceen tiivistettynä tekstinä. Mutta niin joo, se säästäisi liikaa aikaa arkipäivästä ja on noin muutenkin täysin eri asia. Ask.fm:ssä voi vielä kysellä parit kysymykset, taikka vaikka vastata itse muutamiin. Sähköpostit ehtinee lukemaan toisella hetkellä, kunhan on ensin tykännyt Pekka Poudasta moshpitissä.

Ruokaakin olisi hyvä tehdä jossain välissä. Chalatele carte a la HK:n blöö sziget olisi ihan hyvää, mutta sen valmistaminen mennee aikaa esilämmityksineen, shamaani-loitsuineen ja lautaselle millintarkasti asetteluun sellaiset neljä tuntia. Ei kai se niin haittaa, itse se syöminen vie vain sellaiset kolme minuuttia. Chalatele carte a la HK:n blöö sziget on niin saatanan hyvää, että se kannattaa tehdä joka päivä. Ja mieluiten kahdesti päivässä. Nam nam nam. Pitää muistaa ottaa Chalatele carte a la HK:n blöö szigetistä kuva sosiaaliseen mediaan. Ja mieluiten kahdesti päivässä, tietenkin.

Pitäisi lähteä tuttavien kanssa baariin yhdelle. Mikäs siinä sitten. Aijaa, normipäivä huomenna vai? Aina on pakko ottaa siinä tapauksessa. Vähän voi olla tylsää, kun kaikki tuijottaa puhelintaan WhatsAppien ja Messengerien viestien paukkuessa. Joku voisi sanoa olevan hiljaistakin. Omakin tasku saattaa naputtaa viesteistä, joita kanssaistujat pöydässä kirjoittavat WhattsApp-ryhmään, jonka kaikki jäsenet istuvat samaisessa pöydässä. Suun avaaminen ja äänen tuottaminen on liiaan nopeaa, järkevämmin voidaan kommunikoida puhelimella kirjoittamalla. Mitä parista typosta, tuo lisähaastetta lukemiseen ja viestin tulkitsemiseen. Aikaa on. Joku keikkakin varmaan samaisessa anniskeluravintolassa alkamassa. Kannattaa kuulemma katsoa. Esityksen alku myöhästyy pari tuntia teknisten vikojen vuoksi, mutta ei sen niin väliä.

Suotavaa olisi nukkuakin ennen töihin menoa. Onneksi ”yksien” jälkeinen päivä on aina normipäivä. Ja kuolemakin kuittaa univelat. Hyvin siinä ehtii vielä ”änärissä” hakkaamaan muutaman pelin ruotsalaista Larsia vastaan. Jos virtuaaliseen kiekon lätkimiseen kyllästyy, niin kai sitä voi Unchartedia tai Call Of Dutyä pelailla. Ja jos oikein innostuu, niin voi retroilla Nintendon kanssa Super Mariota.

Liikuntaakin pitäisi harrastaa, ainakin tohtorisedät ja fitnees-intoilijat niin väittävät. Lajeja on toki monta, mutta alkaa olemaan hankalaa mahduttaa niitä omaan aikatauluun. Kai sitä tunnin lenkin ehtii tekemään jossain välissä, yksi kpl sellaista päivää kohden mieluiten. Kuntosuunnistusta? No hitto, miksei vaikka sitäkin! Ryhmäjumpatkin on kuulemma aika pro juttu. Puulaakisählyä tai höntsäfutistakin voinee kokeilla parina päivänä viikossa, jos ehtii jonkun Game Of Thronesin jakson välillä, ellei sitten Jussin serkkupojan kaiman Snapchatia tule katseltua. Tai työt ole esteenä muulle elämälle.

Jaa niin, taloyhtiön ja ammattiliiton kokouksissakin pitäisi muistaa käydä. Onneksi niitä on sen verran harvoin, ehtii niihin valmistautua Breaking Badin ohella.

Pari hyvää kirjaakin on ilmestynyt. Muutaman romaanin lisäksi on tullut tukku elämänkertoja. Huhujen mukaan todellakin lukemisen arvoisia. Mutta niitä ei kannata lukea ennen kuin on Dan Brownin koko tuotannon lukenut, muuten ne elämänkerrat eivät avaudu täysin, eikä lukeminen silloin ole kokemuksen arvoinen.

Olisi paikallisen kiekkoporukan kotipelikin. Kyllä sitä on pakko mennä katsomaan. Voisi pelin aikana yrittää katsoa uusimman jakson Hottiksista. Tyhmä sarja, mutta pakko sitä on seurata. Paratiisihotelli ja Antti Holma Shown uusimmat jaksot on vielä katsomatta, mutta ne varmaan voi sitten pelin jälkeen katsoa. Ellei tule lähdettyä ”yksille” pelin jälkeen. Pelin aikana ei voi ”yksiä” ottaa, se ei ole sama asia kuin anniskeluravintolassa istuminen. Tai ehkä voi, mutta sitä ei lasketa sitten ”yksiksi”.

Lomareissu pitäisi tehdä? No hitto. Kyllä se pitää tehdä, mutta on syytä varmistaa, ettei puulakisählyssä ole peliviikonloppua. Ai on? Loma kannattaa viettääkin sitten tuossa naapurikunnan karavaanarialueella, ehtii välillä käydä pelissäkin. Ei sitä mihinkään etelään kannata mennä lomailemaan, samalla tavalla siellä kännit vedetään älypuhelin kädessä WhatsAppiin kommunikoiden. Hienoja maisemakuvia näkee kuitenkin Instagramista laittamalla tietyt #hästääg -koodit.



Parisuhteellekin pitää siunata aikaa. Mutta ei sitä nyt oikein ehdi, kun tässä on jo nyt vähän kiire ja kaikkea muuta ohjelmaa luvattuna. Laitan kivan emojin, niin kai tämä suhde on sillä viikon ajaksi taas kuitattu.

Alkuperäinen teksti: http://kalm4ri.blogspot.fi/2015/10/aikamoinen-aika-ajatella-aikaa.html

leffasuositus: syyskuu.Torstai 24.09.2015 17:53

Mykkä Leffa / Pähkähullujen Paratiisi (Silent Movie, 1976)


Kas kummaa, tämä(kin) leffa on niitä, jolle on keksitty kaksi suomennettua nimeä. Myöhäisempi, oikeampi suomennos on tuo ”Mykkä Leffa”, jolla elokuva myös taannoin Yle Teemalta esitettiin. Aikaisempi suomennos on jostain syystä ”Pähkähullujen Paratiisi”. Joo, onhan elokuvan keskiössä jonkinlaiset pähkähullut, mutta antaa ehkä hieman väärän kuvan itse elokuvan aiheesta. Johon originaali nimi osaa viitata. Toki Suomessa on ollut aikakautensa (tämän leffan suhteen en jaksanut historiikkia tutkia), jolloin suomennokset tehtiin jonkun saman aikakauden huippusuositun elokuvan mukaan, taikka muuten vain houkutellakseen mahdollisimman paljon katsojia teatteriin.

Nimensä mukaisesti Mykkä Leffa on, noh, mykkä leffa. Kunnianosoitus ja ”modernimpi” versio mustavalkoisista mykkäleffoista, onhan tämä sentään värillinen. Sen sijaan mykkäfilmien kaavaa rikotaan siinä, että elokuvassa kuullaan yksi vuorosana. Vieläpä ~ keskellä elokuvaa, mutta sinänsä sille hyvinkin loogisessa kohtaa.

Mel Brooksia pidetään yhtenä parhaimmista elokuvakoomikoista kautta aikojen. Itse en ole järin vahvasti miehen teoksiin perehtynyt, vaikka joitakin elokuvia olen varsinkin lapsena nähnyt. Päällimmäisenä mieleen on jäänyt Dracula – Verevä Vainaja ja Mel Brooksin Mieletön Maailman Historia. Kumpikaan ei sinällään tehnyt nuoreen miehen alkuun vaikutusta. Enkä tiedä, tekisikö nytkään. Mykkä Leffa sen sijaan teki.

Itse elokuvassa Mel Brooks on Mel Funn. Elokuvaohjaaja, joka haluaa tehdä pienelle elokuvayhtiölle mykkäfilmin, mikä voisi pelastaa yhtiön toiminnan. Oudolta kuulostava idea, eihän mykkäfilmejä oltu tehty 40 vuoteen, mutta lopulta se saa yhtiön edustajilta kannatusta. Funn ryhtyykin toteuttamaan elokuvaansa yhdessä toveriensa Martyn ja Domin kanssa, joita näyttelee (yllätys yllätys) samat etunimet omaavat Marty Feldman ja Dom DeLuise. Kolmikko lähtee skouttamaan ja rekrytoimaan tähtitason näyttelijöitä mukaan elokuvaansa.



No miksi olen jonkun mykkäelokuvan valinnut leffasuositukseeni? Toisin kuin muut aiemmin (lapsena) näkemäni Mel Brooksin elokuvat, tämä sai paikoitellen minut nauramaan. Mustavalkoisille mykkäleffoille uskolliset ääniefektit eri tilanteissa (kenties jopa tässä paremmin toteutettuina?) toteutuvat hyvin. Tuon entisajan elokuville tyyliset slapstick-huumori on myös hyvin toteutettu. Eikä liian lapsellisesti, taikka sitten juurikin niin. Kuitenkin sen verran pätevästi, että se sai minunlaisen ihmisen viihtymään elokuvan parissa. Lisäksi edesmenneen Marty Feldmanin ulkoinen habitus on niin uskomaton. Miten joku ihminen voi näyttää tuolta ja miten osaa vielä hyödyntää sitä täydellisesti näyttelemiseen. Martyn roolihahmo onkin se, joka varasti ainakin minun huomioni täydellisesti. Mitä pidemmälle elokuva eteni, sitä enemmän kiinnitti Martyyn huomiota: minkä sarjakuvamaisen eleen hän tällä kertaa tekee.

Tähtinäyttelijöitä rekrytoidessa kolmikko lähestyykin liutaa oman aikakautensa huippujulkkiksia, joiden bongaamisesta nykypäivän nuorikin osaa olla innoissaan. 80-luvun lapsi osasi helposti tunnistaa Burt Reynoldsin, James Caanin ja Paul Newmanin. Tietyllä tapaa jokainen näistäkin näyttelijöistä nauraa omalle tähtistatuksen diivailulleen. Oma hauska juttunsa siinäkin.

Moni Scary Movie -saagan parissa kasvanut ei välttämättä koe samanlaista riemua Mykkä Filmin parissa, eikä se minua haittaakaan. Itse koin, ja se riittää minulle. Elokuva on myös ”sopivan” lyhyt, kesto on alle puolitoista tuntia. Luulisi sen olevan siis helppo katsottava monillekin.


IMDb arvostaa: 6,7
Kalmari arvostaa: 8


Alkuperäinen teksti luettavissa: http://kalm4ri.blogspot.fi/2015/09/leffasuositus-syyskuu.html

leffasuositus: elokuu.Sunnuntai 30.08.2015 18:22

Vihreä Polkupyörä (Wadjda, 2012)


Turhan usein sitä kuvittelee, että elokuvia tehdään vain Amerikassa. Jotain typeriä massatuotettuja jämäpätkiä tehdään Suomessa Uunon muodossa kyllä joo, mutta noin muuten länsimaalaiseen silmään Amerikoista tulee ne ”kaikki” elokuvat.

Saudi-Arabian elokuvateollisuudesta minulla ei ole sen enempää tietoa, eikä käsitystä. Mutta ”Vihreän Polkupyörä” siellä on onnistuttu tekemään. Ja ehkä se eksoottisuus Saudi-Arabiassa lisää tämän elokuvan mielenkiintoa.



Elokuvan päätähti Wadjda on esiteini-ikäinen tyttö, juurikin siellä Saudi-Arabiassa. Lähiseudun pojat ajelevat ja leikkivät polkupyörillä, niinpä myös Wadjdakin haluaa pyöräillä! Ongelmana vain on Saudien kulttuuri ja/tai uskonto, eihän tytöt yksinkertaisesti voi fillaroida. Se on poikien ja miesten hommaa. Määrätietoista tyttöä tämä ei tunnu estävän. Hän näkee läheisessä liikkeessä vihreän polkupyörän (ahaa, tästä se suomennettu nimikin tulee), jonka hän haluaisi. Rahaa ei vain ole. Mutta onneksi Koraani -aiheinen kilpailu järjestetään kouluikäisille, jonka isolla voittosummalla voisi sen pyörän ostaa.

Itse juoni ei nyt mitenkään ihmeellinen ole. Ja vaikka tämä on vain elokuva, on se omalla tavallaan jonkinlainen ”dokumentti” naisten elämästä ja asemasta lähi-idässä. Nainen on toisen asteen kansalainen mieheen verrattuna ja meikkiä (ainakaan koulutytöt) ei saa käyttää vietelläkseen liikaa miehiä. Kotona miehen käskyt, toiveet ja sanomiset ovat täsmälleen sitä, joita naisen tulee totella.

Erikoista onkin, että tämän elokuvan onkin ohjannut nainen. Helppoa se ei kaiketi ole ollut, sillä hän on joutunut ohjaustyötään tekemään piilossa pakettiautosta. Miksi? Koska muuten hän olisi seurustellut (siis jutellut, keskustellut) miesten kanssa julkisilla paikoilla.

Jos joku kokee olevansa paskassa asemassa, kun joutuu oppivelvollisuuttaan suorittamaan, veroja maksamaan tai käymään intin, ehkä kannattaa katsoa tämä Vihreä Polkupyörä. Se myös avartaa Saudi-Arabian, miksei koko lähi-idän, kulttuurillista näkökantaa omaan silmään. Ei ne ihmiset siellä missään kivikasoissa asu, vaikka ulkoa päin asutukset saattavat olla kylmän näköiset. Kyllä niiltäkin ihmisiltä löytyy ne pleikkarit ja nahkasohvat olohuoneesta.



Jos miehisestä näkökulmasta pitää vielä joku näkökanta antaa, niin itseäni miellytti saudinaisten ulkonäkö. Tavattoman kauniita naisia, jotka valitettavasti joutuvat peittämään kauneutensa mustaan kaapuun.

Sääli. Täällä Suomessa löytyy paikallisista pubeista ihan riittävästi niitä naisia, joille se kaapu kuuluisi päälle.



IMDb arvostaa: 7,6.
Kalmari arvostaa: 8


Alkuperäinen teksti: http://kalm4ri.blogspot.fi/2015/08/leffasuositus-elokuu.html

leffasuositus: heinäkuu.Tiistai 28.07.2015 21:27

Hieman meinasi jäädä viime tinkaan tämän kuun leffa. Mutta onneksi vain meinasi. Kesäloma kun nyt sattuu kehittämään vähän parempaakin tekemistä.


Valtatie 60 (Interstate 60: Episodes Of The Road), 2002


Valtatie 60 taitaa olla vähän sellainen mystinen teos Suomessa. Elokuva tuli tänne vain dvd-levitykseen ja ensiesityksensä kotoisessa tv-verkossamme se sai vasta tämän vuoden alkupuoliskolla. Tiedä sitten elokuvan yllättävä suosio vai mikä, mutta ko. elokuva uusittiin melko nopeasti TV 2:lla ensiesityksensä jälkeen. Siltikin, vasta 13 vuotta itse elokuvan valmistumisen jälkeen.



Leffan näyttelijäkaarti on suhteellisen nimekäs. Pääosassa on lähinnä ”X-Men” -elokuvista Kyklooppina tutuksi tullut James Marsden. Sivuroolissa on ikääntynyttä huippua Gary Oldmanin (mm. ”Leon”), Kurt Russellin (mm. ”Pako New Yorkista”) ja Christopher Lloydin (mm. ”Paluu Tulevaisuuteen” -trilogia) muodossa + Amy Smart (mm. ”Perhosvaikutus”). Amy ei tietystikään ikääntyneeseen konkarijengiin vielä kuulu. Onhan yhtenä pienessä sivuosassa niin ikään Paluu Tulevaisuudessa näytellyt Michael J. Fox. Omasta mielestäni herran hyvin pientä roolia mainostetaan liiaksi (pikemmnkin mainostettiin), kuin hän olisi ollut isommassakin roolissa. Toki, herran sairaus on jo tuolloin yli 10 vuotta sitten varmasti vaikeuttanut näyttelemistä, mutta se on toinen asia se. Hienoa kuitenkin, että yksi suosikeistani oli mukana. Edes pienessä osassa.



Mutta siis joo. Marsdenin esittämä Neal on siinä nuoruuden tilanteessa, jolloin sopii ainakin ulkoisen painostuksen myötä miettiä tulevaisuuttaan. Oma intohimo on maalaminen, isä yrittää ohjata poikaa lakimieheksi. Suurten valintojen hetkellä elämään pyllähtää Gary Oldmanin esittämä O.W. Grant, joka voi toteuttaa yhden toiveen. Nealin toivoessa vastausta/suuntaa elämälleen, hän saa Grantilta paketin, mikä pitää viedä Danveriin pitkin Valtatie 60:tä. Sinänsä erikoinen pyyntö, koska kumpaakaan, valtatietä tai Danveria, ei pitäisi olla olemassa. Nimenomaan pitäisi.

Matkan aikana Neal tapaa joukon erilaisia ihmispersoonia matkan eri vaiheissa. Ja tässä se elokuvan hienous onkin. Jokainen vahingolta tuntunut tapaaminen ihmisten kanssa antaa jonkinlaisen vastauksen elämämme eri arvoihin. Tai, jos ei kuitenkaan vastausta, antaa se aihetta miettimiselle. ”Tärkeintä ei ole päämäärämme, vaan matka sinne”.

Valtatie 60 ei ole maailman paras elokuva. Se ei edes yllä IMDb:n Top 250 -listalle. Mutta se on hyvä. Se on kiva katsoa ja ennen kaikkea sen jälkeen siitä jää hyvä mieli. On olemassa paljon elokuvia, joita ei pidä mielestään parhaimpina katsominaan elokuvina, mutta ovat kivoja katsoa myös uudelleen. Ja Valtatie 60 on juuri sellainen.

Vaikka elokuva ehkä onkin luonteeltaan vähän sellainen, ettei se olisi lipunmyyntiennätyksiä rikkonut, olisi tämän voinut teatterilevitykseen aikanaan Suomeen tuoda. Toisaalta taas, on kiva aina löytää tämänkaltaisia helmiä puolivahingossa.

Ehkä se löytäminen on osa matkaa kohti päämääräämme.


IMDb arvostaa: 7,7
Kalmari arvostaa: 7


Alkuperäinen teksti: http://kalm4ri.blogspot.fi/2015/07/leffasuositus-heinakuu.html

tuulen viemää -rage.Torstai 16.07.2015 19:51

Kirjoitin tämän Face-profiiliini aika tarkkaan kuusi (6) vuotta sitten. Ilmeisesti kummitätini stalkkasi sosiaalisen median historiaa tuolta ajalta ja nosti tämän esiin. Keräsi jopa tykkäyksiä noustessaan "pinnalle" kuusi vuotta kirjoittamisensa jälkeen. Joten, jaetaan tämä teksti myös tänne.

13.7.2009 (Toim. huom! En tiedä, miksi teksti kopioituna meni tuollaiseksi. Olkoot.)

Mistäs taas aloittaisi.

Tänään olisi tullut (ja itseasiassa tulisi edelleen) klassikkoleffa nimeltä "Tuulen Viemää (1939)". Koska minulta on jäänyt tämä klassikko näkemättä, ajattelin siis, että nyt on hyvä tilaisuus nähdä kyseinen elokuva. "Tuulen Viemää" kuitenkin alkoi suhteellisen aikaisin, klo 19.50, joten ajattelin ajastaa sen. Näin siksi, koska en tiennyt olisinko kotona jo tuohon aikaan. Aamulla siis valitsin Topfieldistä kanavalistan, valitsin kohdan 19.50 "Tuulen Viemää", ajastin ja lähdin tyytyväisenä töihin.

Noh. Asiat ei tietenkään mene koskaan niin kuin toivoisi.

En edes tiedä, ketä/mitä tässä tulisi syyttää. YLE:n ohjelmalistan laatijoita, Topfieldin boksia, itseäni vai ylipitkää elokuvaa. Perkele.

Ongelma on siis se, että YLE:n herrat päättivät lähettää kesken elokuvan perinteisen uutislähetyksen. Okei, ihan järkeenkäypää, esitetäänhän Maikkarilla ja vastaavilla kanavilla mainoksia kesken elokuvien. Mutta, valitessani Topfieldin kanavalistalta elokuvaa en huomannut/tajunnut tätä. Elokuva oli siis jaettu kahdeksi eri ohjelmaksi, joiden välissä tulee ohjelma nimeltä "Tv-uutiset, sää ja urheilu." Helvetti.

Minulla on siis boksilla tallennettuna tästä elokuvasta ensimmäiset puolitoista tuntia. Miksi vitussa sitä ei elokuvaa ei voitu lähettää kerralla, tai miksi boksi ei osaa tallentaa koko leffa, tai miksi en aamulla tajunnut tätä, tai miksi siitä elokuvasta on tehty niin vitun pitkä.

Saatana. Vaikka kyse on yhdestä elokuvasta, niin vituttaa oikein vitusti. Taidan jättää koko paskaleffan katsomatta. Tai lainaan sen kirjastosta. En tiedä, mutta nyt menen nukkumaan.


Alkuperäinen teksti: http://kalm4ri.blogspot.fi/2015/07/tuulen-viemaa-rage.html

minäkin olen mielensäpahoittaja.Keskiviikko 08.07.2015 10:30

No mutta kylläpäs minä mieleni pahoitin.

Olen jo jonkin aikaa miettinyt, ”uskallanko” kirjoittaa tämän tekstin vai en. Että tuleeko minusta vinettäjä tämän jälkeen. No saatana, päätinpä sitten kirjoittaa.

Se on tietysti totta, että olen itsekin tehnyt pahaa ja väärin. Mitä on sanonut toisesta väärin tai valheellisesti, mitä on sitten taas fyysisesti tehnyt. Mutta olen pyrkinyt (huom, pyrkinyt) oppimaan virheistä ja olemaan parempi ihminen meille kaikille. Ja pyrin edelleen, vaikka joidenkin mielestä pyrkimykseni on toisinaan liiallista kiltteyttä tai selkään taputtamista. Siitä mahdollisesti joskus toiste sitten.

Miksi sitten päätin kirjoittaa mieleni pahoittamisesta? Olen tuossa viime vuosina, kenties eräälle foorumillekin, kertonut eri ihmisille näitä sattumuksia. Ja kuinka ollakaan, on ne tuntuneet monien mielestä uskomattomilta. Ts. voiko tällaisia ihmisiä pitää kavereinaan näiden tapausten jälkeen.

Niin. Olenhan itsekin jäänyt sitä pohtimaan. Ja nyt on blogin lukijoiden vuoro miettiä sitä samaa.

Ensimmäisen tulee lapsuus/teini-iän tapaus mieleen. Olin erään luokkalaisen kanssa sopinut, että huomenna leikitään yhdessä. Aamupäivästä Tero (nimi mahdollisesti muutettu) soittaa ja kysyy, lähtisinkö hänen perheen mukana suureen kaupunkiin Poriin katsomaan uutta elokuvaa Gladiaattori. Elokuva oli kiinnostava ja olin otettu kutsusta, mutta kun olin sopinut leikkituokiosta erään luokkalaisen kanssa, en halunnut feidata häntä elokuvan takia. Tero ymmärsi tämän hyvin.
No. Meni tunti, meni toinen. Meni kuudes tunti. Soitin luokkakaverilleni, että missä hän oikein on, kun mitään ei edes kuulu. ”Mää olen Esan kanssa kalastamassa, emmää nyt jaksa sinne tulla”.
Aha.

On sitten ollut myös tapauksia, missä ei ole saanut kiitosta, tai ollaan oltu kiittämättömiä (öö, onko nämä muuten yksi ja sama asia?). On oltu baarissa noin vartti, kun muut toteaa ”ei täällä oo oikein mitään, mä lähden ainakin nukkumaan”. Ja kun itse haluat olla baarissa, kun iltaan ”on panostettu” aloitteluiden ja sisäänpääsyjen muodossa, huomaatkin olevasi siellä yökerhossa holhoamassa yhden kaverisi ruotsalaisia serkkuja, joiden englannin taito on yhtä heikolla tasolla kuin omasikin. Tai vaikka sitten tällainen sattuma: Ostin henkilölle X lahjaksi hänen pitkään haluamansa tuotteen. Sitten tuleekin henkilön Y:n syntymäpäivä, joka ihmettelee päin naamaa, miksi hän sai halvemman lahjan kuin X.
Aha.

Sitten voidaankin hypätä tämän tarinan myötä opiskelija-aikoihini Raumalla. GooMin aattona oli jäähallilla eräs trance-henkinen tapahtuma, johon olin kiinnostunut menemään. Siinä sitten soittelin henkilölle/henkilöille, jotka olivat kanssani tulossa GooMille, että jotta ollaanko menossa hallille tranceilemaan. ”Ei kai, ei nyt ole oikein sellainen fiilis”. ”Ok”, totesin ja annoin asian olla. (Toki, olisin voinut yksinkin mennyt, mutta en tainnut sitten lopulta uskaltaa yksin mennä laservaloihin)
Tuli sitten yön jälkeen sunnuntai ja GooMin lähtöpäivä. Treffattiin ennen lähtöä sovitussa paikassa, missä sitten minulle todetaan ”me muuten eilen mentiinkin sitten sinne hallille”.
Aha, no sepä kiva. Ei näin aina konemusiikki-innokkaana minua olisikaan kannattanut pyytää mukaan ”yllättävän” mielenmuutoksen jälkeen lähtemään.

No sitten on tarinaa kolmesta eri juhannuksesta suunnilleen saman porukan keskuudessa. Mennäänpä vaikka kronologisessa järjestyksessä.

Yyterin juhannuksessa vietettiin tätä juhannusta. Yhtenä päivänä päätettiin kuitenkin lähteä Porin Kirjurinluodossa käymään, koska RMJ järjestettiin (toistaiseksi ja todennäköisesti) viimeistä kertaa siellä. Hetken siellä palloilemisen jälkeen porukka alkoi hajota eri suuntiin; ”mää menen kattomaan tota keikkaa, minä menen syömään, minä menen tuonne katsomaan”. Itse suuntasin leirintään siellä olleiden kavereiden luokse.
Illan mittaan välillä soittelin samasta Yyterin leiristä RMJ:hin lähteneille, että ”mikä fiilis, milloin mennään takaisin Yyteriin?”. Vastauksena tuli eri henkilöiltä (lähes identtisesti) ”joo me lähdettiin takaisin jo taksilla”.
Aha, kiva kun ilmoititte lähdöstä.
Aikansa vielä hengailtuani RMJ:ssä päätin yöllä lähteä takaisin, koska uskoin minua kaivattavan siellä. Jollain tuomiopäivän paikallisbussilla ja vesisademudassa rämittyäni tulin takaisin leiriin. No, kuinka ollakaan, kaikki päättäneet mennä nukkumaan klo 23 aikaan. Tai ainakin esittivät olevansa unessa.
Aha. Hetken vesisateessa kierin kaljojeni kanssa ja yritin tehdä tuttavuutta muihin ihmisiin, kunnes luovutin ja menin vetiseen telttaan nukkumaan. Edelleenkin pidän tätä juhannusta paskimpana ikinä. Toki, oli Yyterissä ihan kelvollista keskiviikkona ja torstaina, mutta jotenkin tuo feidaus ja paluu hiljaiseen leiriin oli jotenkin liikaa. Varsinkin, kun olisin voinut RMJ:ssä päästä kaverin kämpille yöksi. Muistaakseni mitään paluumahdollisuutta Porin keskustaan ei ollut tuohon aikaan tarjolla, pl. jos olisi jaksanut taksia odottaa. Tiedä sitten mikä niidenkin jonojen pituus olisi ollut tuossa säässä ja tuohon aikaan.

Yyteristä seuraavaan juhannukseen. Tuo suunnilleen samainen porukka oli päättänyt, että mennään Kalajoen Juhannukseen. Ok, mikäs siinä. Harmi vain, että minun selän takana päätettiin, että sinne lähdetään keskiviikkoillalla/aamulla torstaina. ”No me nyt päätettiin näin, eikä sitä muuteta”.
Aha. No, sain kuitenkin kyseiseen paikkaan kyydin päästyäni töistä klo 14 aikaan. Mainittakoon vaikka samaan hengenvetoon vielä, että pari vuotta myöhemmin samanlainen ”no me päätettiin nyt lähteä Kalajoen Juhannukseen, eikä sille mitään voi” -ilmiö tapahtui. Onneksi tajusin hankkia itselleni parempaa juhannusseuraa.

Mutta Kalajoen Juhannuksesta seuraavaan juhannukseen Himokselle. Ja tämä on ollut ehkä se legendaarisin tapaus, jota ihmiset ovat jaksaneet hämmästellä. Elikkä elikkä, meitä lähti kolme henkilöautollista jengiä Himokselle juhannuksen viettoon. Ensimmäinen auto lähti aamupäivällä, toinen alkuiltapäivästä ja viimeinen iltapäivällä. Olin tuolloinkin aamuvuorossa töissä, joten ensimmäinen autokyyti oli minun vaihtoehdoista ruksittu pois. Toinen autokyyti oli potentiaalinen, pääsisin töistä näihin aikoihin ja ehtisin varmasti myös Mokoman keikalle, mikä alkaisi n. klo 18 aikaan.
No vittu eipäs ollutkaan potentiaalinen. Ja miksi? Henkilö X on ”ollut niin pitkän aikaa lomailematta ja ryyppäämättä, niin me lähdetään samantien Himokselle töiden jälkeen, että X pääsee aloittamaan juhannuksen ajoissa”.
Aha, mikäs siinä sitten. Festarijuhannus ymmärtääkseni kestää sen kolme (3) päivää. Vielä kun lisätään se seikka, että pääsin töistä muistaakseni klo 14.10, oli tämä alkuiltapäivän autokyyti mennyt duunipaikkani ohitse n. klo 13.30. Lopputulos: henkilö X:n humalan aloittaminen 40 minuuttia aikaisemmin oli tärkeämpi kuin se, että ehtisin Mokoman keikalle. Kaipa tuo ihan ymmärrettävää on.

Vähän pisti ihmetyttämään erityisesti tämä opiskelija-aikojeni mielenpahoitusten määrä, mutta kyllä niitä tosiaan näin paljon sitten on. Ja onhan sitä tosiaan tullut joskus mietittyä miksi, vieläpä suunnilleen saman henkilöporukan käsittämänä. Varmasti henkilössä (eli minussa) on jotain pielessä muiden silmissä. Useimmiten olen tullut siihen johtotulokseen, että olen pihiyden ja säästeliäisyyden vuoksi aina ollut ns. ”rahoissa”, niin minut on ollut helppo ottaa mukaan juurikin jotain juhannusta viettämään. ”Kyllä tää tyyppi ainakin pystyy maksamaan oman osuutensa, kyllä kai se siinä mukanakin joten kuten menee”.
Niin kai se sitten on.

Vali vali nyyhkyti nyyhkyti. No nyt on ainakin avauduttu. Parempaa huomista vaan saatana.

Alkuperäinen teksti: http://kalm4ri.blogspot.fi/2015/07/minakin-olen-mielensapahoittaja.html

leffasuositus: kesäkuu.Sunnuntai 14.06.2015 17:08

Kuukauden leffasuosituksen edeltävän osan voi lukea tästä: http://kalm4ri.blogspot.fi/2015/05/leffasuositus-toukokuu.html


Jahti (Jagten), 2012

Tämä on taas tätä. Jahti ei nyt varsinaisesti taida olla klassikkoelokuvan maineessa, ainakaan vielä, mutta tämäkin tanskalainen taideteos löytyy IMDb:n Top 250 -listalta. Silti uskallan väittää Jahdin olevan outo ilmestys monille.

Pakko muuten hehkuttaa myös tanskalaisten ylivertaisuutta. Toisessa joulun kalenterissani mukana oli kaksi tanskalaista elokuvaa: R (http://kalm4ri.blogspot.fi/2013/12/joulun-kalenteri-vol2-13-luukku.html) sekä Klovni (http://kalm4ri.blogspot.fi/2013/12/joulun-kalenteri-vol2-19-luukku.html). Jotain ne tanskalaiset osaa helvetisti paremmin tehdä, kuin mitä meidän Varaston ja Veijareiden tasoiset harrastelijat.



Jahti (ei se makkara) kertoo tarinan opettajasta nimeltä Lucas (Mads Mikkelsen). Tai no, Lucas ei enää työskentele varsinaisesti luokanopettajana, vaan lastentarhanopettajan. Pienessä paikkakunnassa asiat ovat kuitenkin Lucaksella mallillaan: on työ, ystäviä naapurustoa myöten ja metsästysharrastus.

Työpaikassa on hoidokkina naapuriystävä Theon tytär Klara. Isoveljeltään ja tämän kavereilta Klara on puolivahingossa kuullut "aikuisten asioita", joiden merkitystä sen enempää tietämättä toistaa päiväkodin johtajan kuullen. Kuinka ollakaan, merkityksettömät sanat väärälle henkilöille johtavat "jahtiin", minkä kohteena on päiväkodin ainoa miespuolinen työntekijä Lucas. Feministien puuhia, sanon minä.

Lucas menettääkin perättömän jutun myötä vähitellen ystäväkuntaansa. Tai oikeastaan, menettää vähitellen kaiken mahdollisen. Pienen paikkakunnan myötä juoru leviää kuin aikanaan linkit ircin kautta, eikä tällaista juorua saa pysäytettyä edes panssarintorjuntakanuunalla.

Sympatiat on koko ajan katsojalla tietysti Lucaksen puolella, onhan tämä syytön. Paikoitellen elokuva muotutuu ahdistavaksikin. Ehkä siinä ajattelee myös, miten omassa kotikylässä ne lähimmäiset ihmiset mahdollisesti reagoivat, jos itse joudut tällaisen sopan keskelle. Mutta ennen kaikkea leffan aikana toivoo, että kaikki päättyisi hyvin. Ja kiinnostaahan myös se, miten kaikki mahdollisesti korjaantuisi pahasta hyväksi.



Lucasta esittävä Mads Mikkelsen on aivan loistava tähän rooliin. Madsin ulkonäkö ja olemus on muissakin leffa/tv-rooleissan ollut hyvin häilyvän oloinen (mm. tv-sarja Hannibal). Ulkonäössä on jotain sympaattista ja viatonta, mutta toisaalta myös jotain pelottavaa ja psykoottista. Ehkä sen takia Mikkelsen saikin roolin Hannibal Lecterinä?

Itselle jo elokuvan aihe oli sinänsä läheinen. Työskentelin n. kymmenen (10) vuotta sitten koulunkäyntiavustajana, jota kautta luonnollisesti lasten totuuksia ja valheita kuuli tämän tästä. Kun jotain tiettyjä lapsen keksimiä aivoituksia aletaan riittävästi toistamaan (homot, namusedät, murhaajat), alkavat ne loppupeleissä muotoutumaan todeksi. Sitten ihmetellään, kun "hyvän jutun" keksinyttä lasta ja muita jutun myötäilijöitä kierrätetään pelottavan psykiatrin ja kallonkutistajan luota toiselle, testataan testin perään ja käytetään puolustusvoimien kuulusteluissa, näistä tuleekin isona jotain pyromaaneja. No ehkä lievästi kärjistin kokemuksiani, mutta toivottavasti toin pointtini perille.

En nyt jaksa ja osaa muistaa, kuinka isona teatterilevityksenä Jahti tuli Suomen elokuvateattereihin. Luultavasti melko pienenä, mikä sinänsä on vääryys. Vääryys on ollut myös se, että elokuva on esitetty Suomen televisiossa tasan kerran. Ja sekin Yle Femiltä sunnuntai-iltana tämän vuoden helmikuussa, "kaikilta piilossa".

Jahti löytyy IMDb:n Top 250-listalla tällä hetkellä sijalta 120. Jos jätetään isäm maalliset tuntemukset Tuntemattoman Sotilaan myötä sivummalle, väittäisin tämän olevan paras pohjoismaalainen elokuva.

Tai ei sitä tarvitse väittää. Mielestäni se on.


IMDb arvostaa: 8,3
Kalmari arvostaa: 9

Alkuperäinen teksti: http://kalm4ri.blogspot.fi/2015/06/leffasuositus-kesakuu.html

leffasuositus: toukokuu.Tiistai 26.05.2015 21:03

On tuossa jonkin aikaa ollut suunnitelmissa tehdä kuukausittainen leffasysteemi. Sellainen samanlainen ”underdog” -henkinen, jollaisen suoritin puolitoista vuotta sitten joulun aikoihin. Siis tämä: http://kalm4ri.blogspot.fi/2013/12/joulun-kalenteri-vol2-1-luukku.html. Itseasiassa tämä systeemi on ollut suunnitteilla varmaan puolen vuoden ajan. No, pääasiassa laiskuuttani olen touhua lykännyt lykkäämistäni. Onneksi olen nyt ryhtynyt sitten reippaaksi ja toivottavasti innostus pysyy vähän pidempään, kuin aikanaan yrittäessäni arvostella n. neljä (4) elokuvaa viikon aikana. Elikkä tämä tässä: http://kalm4ri.blogspot.fi/2012/03/kriitikkona-viikko-11.html

Noh, mutta. Laitetaan pyörät pyörimään tämän idean suhteen elokuvalla, mikä tuli kuukausi-pari sitten TV5:lta.



The Fan - Pelko Iskee (1996)

Muistan hämärästi joskus kuulleeni tästä. Ehkä sen takia myös laitoinkin elokuvan tallennukseen. Valehtelematta elokuvan näyttelijänimet Robert De Niro, Wesley Snipes ja Benicio Del Toro helpottivat myös tekemään ratkaisun tallentamisen suhteen.

Vaikka hämärästi leffan muistin kuulleeni joskus vuonna hiekka ja routa, en tiennyt sen olevan pohjimmiltaan urheiluelokuva. Ja, kuinkas ollakaan, olen hulluna urheiluleffoihin. Pienenä muksuna suosikkejani olivat Mighty Ducks -tuotokset (ehkä semisti edelleenkin), Lämäri ja monet baseball -elokuvat. Kuinka ollakaan, tämänkin elokuvan idea pyörii baseballin maailmassa.

De Niro on fanaattinen baseball-fani Gil Renard, joka käy San Francisco Giantsin peleissä jopa omaa työuraa ja elantoansa uhaten. Riemu repeääkin, kun Wesley Snipesin näyttelemä pelaaja Bobby Rayburn liittyy Giantsin joukkueesen muhkealla 40 miljoonan dollarin sopimuksella. Bobbyn alku-ura San Franciscon joukkueessa ei lähde toivotulla tavalla liikkeelle (siihen pelaamiseenko ”pelko iskee”? Hirn Hirn.). Muun yleisön buuatessa Rayburnin heikolle suorittamiselle intohimoinen Giants -fani ja erityisesti Bobby Rayburn -fanaatikko Gil uskoo ja luottaa Rayburnin tason nousevan. Ja Gil on valmis tekemään kaikkensa, aivan kaikkensa, että Bobby löytää sopimuksen arvoisen tasonsa.

Tosifanin ajatusmaailmaa pohjustetaankin elokuvan alkupuoliskolla Gilin jättäessä työnsä ja jopa poikansa hieman taka-alalle. Toki, poika otetaan mukaan seuraamaan kauden avauspeliä, vaikka nuoren miehen kiinnostus lajia kohtaan ei taida olla täydet 100%. Mutta kun oma, lähellä ammattilaisuutta ollut ura ei kantanut hedelmää, on sitä parempi iskostaa jälkikasvuunsa. Vaikka väkipakolla.

Robert De Niro on aiemmin tullut tunnetuksi esimerkiksi ”Taksikuskin” roolistaan, jossa esittää hieman erikoista, noh, taksikuskia. Ehkä tuon näyttelijätyön seurauksena katsoja osaakin povata De Niron hahmon olevan jotain samansuuntaista. Wesley Snipes on omalta ”osaamisalueeltaan” hieman eri suunnassa. Wesleyhän on tullut tunnetuksi lähinnä toimintapainotteisesta urastaan, vaikka alku-uralta löytyykin cv:stä mm. komediaa. Silti, draamapainotteisessa trillerissä en miestä ole pahemmin nähnyt. Joo, kai voisi sanoa tästä leffasta löytyvän toimintaakin, mutta omaan Iso-Arskan terminaattoritoimintaelämänkatsomukseeni sitä on vain pieni hyppysellinen. Kaikesta huolimatta, en nyt väittäisi Snipesin epäonnistuvan roolissaan. Kuten tuskin Benicio Del Torokaan failaa suoritustaan, joskin rooli ”vierasmaalaisena” pallonlätkijänä jääkin hiljaisesti sivummalle.

Tällaisena urheiluleffoja fanittavana urheilufanina olikin ehkä lievä yllätys elokuvan suhteellisen huono arvosana IMDb:ssä. Kaikkihan eivät voi olla urheilufaneja, mutta kun omaan silmään itse leffa ei edes ole huono. Päinvastoin. Vajaa kahden tunnin trilleri naulaa katsojan elokuvan äärelle seuraamaan baseball -kauden etenemistä tosifanin ja mahdollisen floppipelaajan välillä.


Ehkä siinä myös odottaa, koska Wesley saa käsiinsä ”big fucking gunin” ja aloittaa ampumisen.


IMDb arvostaa: 5,8
Kalmari arvostaa: 8


Alkuperäinen teksti: http://kalm4ri.blogspot.fi/2015/05/leffasuositus-toukokuu.html

heikki helan torstai.Perjantai 15.05.2015 12:28

Kevät on minun mielestä aika lystikästä aikaa. En nyt osaa sanoa varmaksi, olisiko peräti suosikkivuodenaikani. Pidän talvesta paljon, mutta se alkaa olemaan niin kusisen lyhyt nykypäivänä. Vaikka en kasvihuoneilmiön zeitgeistiin uskokaan. Kesälläkin on liikaa ötököitä ja ampiaisia, syksy on itsemurhamaisen masentavaa. Eikä se kevätkään täydellinen ole. Mutta joo, ihan kiva kuitenkin.

Kevään ”hienous” luultavasti rinnastuu lapsuuteen ja nuoruuteen. Mitä pidemmälle kevät eteni, sitä todennäköisemmin myös lomakausi lähestyi. Ensin tuli pääsiäisen god-tier neljän (4) päivän viikonloppu, vapun mahdollisesti mahdollistama vapaapäivä ja vielä helatorstai. Ja helatorstai (joka on muuten nyt!) on jo kesäloman kynnyksellä. Ja voi helvetti sitä vitutuksen määrää, jos vappu osui lauantaille tai sunnuntaille. Vituttaahan se nykyäänkin yhtä paljon, kuin myös vituttaa itsenäisyyspäivän ja joulun osuminen viikonloppuun. Mutta syksyyn, jouluun ja kesään verrattuna kevät tarjoaa ainakin sen kolme ”pakollista” vapaapäivää arkityöstä. Siitä pidin lapsena ja siitä pidän myös yhä.

Onhan se sinänsä kivan näköistä myös nähdä luonnon herääminen. Kymmenen (10) vuotta sitten puolustusvoimissa Rova -leirillä luonnon heräämisen näki parhaiten. Kun leirin alussa lunta oli lonkan tietämille, oli kahden viikon päästä puut lähes koko vihreydessään.

No, onhan tämä kevä paikoitellen aneemistakin. Se talven ja kesän välimaasto saattaa roikkua liiankin pitkään elämän kyydissä mukana ja sitä saa tallustella viiden (5) sentin loskapaskassa. Puhumattakaan lämpötilojen heilahtelusta positiivisen ja negatiivisen välillä, mikä taas mahdollistaa autobingon pelaamisen ojanvierustoissa.


Summasummarum, ihan kivanlaista aikaa kevät on. Vielä kun jääkiekon MM-kisat saataisiin pian päätökseen, niin saadaan ne ylimääräiset pulsut pois katukuvasta.

Alkuperäinen teksti: http://kalm4ri.blogspot.fi/2015/05/heikki-helan-torstai.html