IRC-Galleria

Olen aina elänyt niin.
Olen elänyt jo niin pitkään kun muistan.
Hiljaisena, mystisenä olentona taustalla, joka on käytettävissä silloin kun tarvitaan. Ei yhtään aikaisemmin tai myöhemmin. Ihan kuin minulla ei olisi omaa elämää lainkaan.
Olen huomannut, että tässä ihmisten kansoittamassa maailmassa kaikki menee hyvin niin kauan, kun malttaa olla sanomatta 'ei'. Olen istunut huoneessani monet kerrat kuunnellen vanhempieni äänekästä kinastelua, tappelua ja toivonut että he ovat unohtaneet minut. Alkanut elämään itsenäistä elämää ystävieni kautta. Luonut ystäväsuhteistani tärkeitä ja oppinut tottelemaan.
Se kaikki ei kuitenkaan ole kyennyt tekemään minua onnelliseksi. Ihan kuin elämässäni olisi ollut pitkään tyhjä aukko. Olen vain oppinut kurkistamaan siitä tyhjästä aukosta ulos.
Ihmettelemään, mikä on normaalia. Tunnustelemaan rakkautta, ihmisiä toisella tavalla.
Olin kuvitellut että auttaessaan ystäviään tai antamalla heille rahaa kun he sitä tarvitsevat, on se kuin tallentaisi tulevaisuuteen. Voisi luottaa että ystävät ovat läsnä, kun on minun vuoroni.
Yhtäkkiä huomasin jääneeni yksin. Olin yhtäkkiä tylsä, tarpeeton.. kuin nurkkaan heitetty rätti.
Minulle kävi jo näin kerran. Hämeenlinnassa vuosia sitten. Kun hetken ajattelinkin mitä teen seuraavaksi, kuka olen ja mihin olen menossa, minut hylättiin välittömästi.
Sitä, etten heti vastannut hätäkutsuun, ei pidetty hyväksyttävänä asiana.
Ja kun lähdin Hämeenlinnasta, minulle kiukuteltiin. Monta vuotta vain siitä että lähdin.
Osa ystävistäni ei tullut edes häihini. Ettekö te ymmärrä, ette halua ymmärtää?
Minä olen peloissani, väsynyt. Minä uskallan sanoa teille: Minä tarvitsen teitä.
En halua menettää ihmisiä.
Miksi te menette pois?
Enkö ole kyennyt olemaan tarpeeksi hyvä teille?