IRC-Galleria

Olaf

Olaf

Catch of fish is wish of cat´s.

Mikaelin ja Annabelin maailmaTorstai 11.05.2006 04:03

Jos et pidä saduista, olet yksi heistä, joita varten olen tämän sadun kirjoittanut.
Tämä on satu Mikaelista, Annabelista ja heidän maailmastaan.

Kaikki alkoi pikajunasta, joka kulki yössä pitäen mekkalaa, jonka kuulivat vain satunnaiset metsän eläimet, joita ääni ei haittannut.
Poika oli sisällä junassa. Hän istui paikallaan esittäen lukevansa Me naiset-lehteä. Hän kurkki lehden yli katsellen tyttöä, tai pikemminkin tytön laukkua, jossa oli lippu. Lippu, jonka hän halusi. Poika odotti, jotta tyttö menisi käymään tupakkakopissa tai wc:ssä, jotta hän voisi varastaa lipun. Hänen täytyi saada se lippu.
Kului aikaa, mutta sitten pojalla tärppäsi; tyttö poistui paikaltaan jättäen laukkunsa yksin. Se oli tilaisuus, jota poika ei jättänyt käyttämättä. Hän varasti lipun. Pakeni sitten taaempaan vaunuun.

Aikaa ennen junamatkaa, Mikael ja Annabel makoilivat sängyllä. He olivat Annabelin luona. He eivät olleet harrastaneet seksiä, he olivat vain nukkuneet vierekkäin.
Oli aamu. Tavallinen aamu heille. Annabel päästi itsensä Mikaelin syleilystä ja kipitti keittämään aamukahvia. Kun kahvi oli tippunut, Mikaelkin raahautui keittiöön, vaikka olikin "kuoleman väsynyt", kuten hän ilmaisi joka ikinen aamu.
Annabel kertoi, että oli menossa tapaamaan tänään Timoa, hänen poikaystäväänsä. Hän kehotti Mikaelia keksimään jotain mielekästä tekemistä, jotain mihin ei liityisi alkoholi tai sekoilu. No, kyllä Mikael jotain keksisi, hänellä oli paljon kavereita, tuttuja eli juttuseuraa. Ihmisiä joiden kanssa puhutaan harrastuksista, seksistä, sekä menneisyyden sekoiluista.
Kahvien jälkeen Mikael ja Annabel saattoivat toisensa ulko-ovelle ja kääntyivät eri suuntiin. Molempien määränpäänä oli kyllä keskusta, mutta he eivät halunneet kenenkään näkevän heitä yhdessä.

Annabel stressasi tapaamistaan Timon kanssa, koska epäili, että tapaamisesta tulisi heidän viimeisensä. Heillä oli jo kauan aikaa mennyt huonosti.
He olivat etääntyneet toisistaan ja kehittäneet enemmän tekemistä. Eivät toistensa kanssa, vaan itsekseen tai muiden kanssa.
Siksi Annabel vietti aikaa Mikaelin kanssa, jotta ei olisi yksinäinen. Mikael oli Annabelille se poika, jonka ansiosta ei tarvinnut nukkua yksin. Annabel vihasi nukkua yksin, tai no, vihasi yrittää nukkua yksin. Hän harvemmin sai unta, jos ei ollut ketään ketä halata.
Kahvilassa Timo leperteli heidän suhteensa hyviä puolia lisäten sitten loppuun sanan "mutta." Hän kertoi, että halusi erota. "Yksinkertaisesti tämä meidän juttu ei enää vain toimi," hän sanoi. Hän selitti siitä kuinka he olivat etäisiä toisilleen ja eivätkä enää pitäneet hauskaa, vaikka se pääasiassa oli Timon itsensä syytä. Minkä lisäksi Timo ei koskaan ottanut Annabelia kunnolla huomioon. Annabel oli ollut hänelle itsestäänselvyys. Tämä johtui siitä, etteivät he olleet suudelleet pitkää suudelmaa sinä hetkenä kun heidän suhteensa alkoi. Timo piti sitä merkkinä, että suhteesta ei koskaan tulisi mitään. Eikä hänen asenteensa takia siitä koskaan tullutkaan.

Mikael istui toisessa kahvilassa. Hän oli saanut juttuseuraa kierrellessään kaupungilla tervehtien vanhoja tuttuja. Osa heistä oli lähtenyt hänen mukaansa kahville. Mikaelin tilaus oli mennyt suurinpiirtein näin, "kah-ka-kalja" ja nyt oli jo kolmas olut menossa. Mikael ei surrut sitä, että hänen koulunkäyntinsä oli toivotonta tai sitä, ettei hänellä juuri ollut ystäviä. Hän puhui siitä, kuinka hänestä tulee "isona" rokkitähti ja joi kaljaa hymysuin.
Yksi hänen kavereistaan oli menossa katsomaan Mokomaa, joka esiintyisi tänään viereisellä Klubilla. Mikael päätti lähteä mukaan. Ainahan sitä hauskanpitoon raha riittää, vaikka jääkaappi huutaisikin tyhjyyttään.

Annabel kuuli itsekin tästä keikasta. Hän ei pitänyt itse bändistä, mutta häntä ei huvittanut mennä kotiin. Siellä hän vain itkisi. Surkuttelisi sitä, että Timon ja hänen juttu oli nyt ohi. Timo oli jättänyt hänet yksin kahvilaan lähes täysien kahvikuppien kera. Ne olivat nyt kylmiä ja Annabel joi kaljaa. Jos hän menisi kotiin, hän varmasti soittaisi Mikaelille, jotta voisi itkeä tämän olkapäätä vasten, mutta hän ei halunnut vaivata Mikaelia tuollaisella. Annabel tilasi seuraavaksi Absinttia, jotta olisi illalla varmasti piletyskunnossa. Ja niin hän olikin. Mokoman jätkät heiluivat lavalla ja hän heilui vielä enemmän. Mikael taas oli alakerrassa juomassa kaljaa. Häntä huvitti enemmän kekustella, kuin riehua lavan edessä. Ei mikään fiksu ratkaisu, keikka oli maksanut 10 euroa. Nojaa, kyllä Mikaelilla rahaa riittäisi, ainakin niin kauan kun kela olisi pystyssä.
Keikka loppui, Annabel tuli muiden mukana alakertaan. Mikaelin huomattuaan hän istahti samaan pöytään ja hihkutti keikasta. Minkä jälkeen hän hihkutti jostain muusta aiheesta, minkä jälkeen hän hihkutti kuinka ihana Mikael oli, minkä jälkeen he rakastelivat Mikaelin kämpillä. Herätys oli shokki, "entäs Timo? Käytettiinkö me kumia? Tarvitsetko ämpärin, vai onko sulla kuin paha krapula?" Annabel raotti silmiään, "rauhoitu, ei mulla ole paha krapula." Hän nousi ja tallusti hitaasti vessaan. Mikael jäi huoneeseen kuuntelemaan kuinka Annabel oksensi, Ainoa hyvä asia tilanteessa oli se, että hän löysi maasta käytetyn kondomin. Hän huokasi helpotuksesta.
Pian Annabel tuli takaisin ja läsähti takaisin sängylle. Hän haisi vanhalle viinalle ja oksennukselle, mutta Mikael halasi tätä silti. Annabel kertoi eronneen Timosta, Mikael nyökkäsi. He nukahtivat uudelleen.

Kolme viikkoa kului nopeasti. Molemmat kävivät koulua ja sitten palasivat toistensa luokse. Yleensä johonkin kahvilaan, minkä jälkeen he menivät jomman kumman kämpille. Tekivät yhdessä ruokaa, kertoivat toisilleen tarinoita ja tietenkin harrastivat seksiä. Heidän suhteensa oli välivaihtoehto. Heillä ei oikeastaan ollut tunteita pelissä. He olivat toisilleen tukipilarit. Pikkuhiljaa Mikaelin koulumotivaatio parani ja hän joi viinaa harvemmin. Ja hänellä oli joku, jonka kanssa jutella ihan kaikesta, myös syvällisemmistä asioista.
Annabel taas ei itkenyt Timon perään. Hänellä oli joku, joka otti hänet syliin. Joku, joka sanoi häntä kauniiksi. Joku, joka otti hänet huomioon. Ensimmäistä kertaa, joku miespuolinen piti häntä tasavertaisena. He tekivät päätökset yhdessä, he tekivät kaiken yhdessä. Annabelilla oli hyvä olla. Itseasiassa niin hyvä, että hän päätti jatkaa ilman masennuspillereitä. He kuuntelivat paljon Depeche modea, koska Mikael rakasti tätä bändiä ja opetti Annabelinkin rakastamaan. He nimesivät kappaleen Freelove "heidän kappalekseensa." Heistä tuntui kuin se kappale kertoisi heistä. Ei stressiä, ei surua, vapaata rakkautta. Niin he ajattelivat. Heillä ei ollut toisilleen mitään velvotteita. He eivät seurustelleet. He vain pitivät hauskaa ja tukivat toisiaan. He kutsuivat sitä "Mikaelin ja Annabelin maailmaksi." Maailma, jossa kaikki on hyvin.

He istuivat kahvilassa. Mikael oli tohkeissaan. Hän oli kuullut luokkatoveriltaan, että Depeche mode olisi tulossa Suomeen. Esiintyisi kuukauden päästä Helsingissä. Sinne heidän olisi päästävä. Mikael oli aina halunnut nähdä Depeche moden lavalla. Hän tiesi, että siitä tulisi mahtavaa. He menivät ostamaan liput, minkä jälkeen he menivät Mikaelin luokse. He kuuntelivat "heidän kappalettaan".
"No hidden catch, No strings attached.." Annabel lauloi mukana, "just free love.."
He nauroivat, mäisikivät toisiaan tyynyillä. Annabel kiersi ympyrää päästäkseen Mikaelin selän taakse, Mikael taas sitä mukaan kääntyili aina Annabeliin päin. Sitten hän kaatoi Annabelin maahan ja meni hänen päälle, "tästä et pääse irti", hän sanoi hymyillen pitäen Annabelin käsistä kiinni. Annabel käänsi hänet ympäri. "Ai en vai?" Hän naurahti. He suutelivat, katsoivat toisiaan silmiin. Mikael väänsi naurettavan anovan ilmeen, jotta Annabel suutelisi häntä uudelleen. Annabel kostutti huuliaan, lähestyi Mikaelia, kutitti tätä sitten mahasta. Mikael käänsi itsensä taas Annabelin päälle, suuteli tätä väkisin. He hymyilivät ja suutelivat toisiaan. Mikael laskeutui lepäämään Annabelia vasten. Annabel suuteli häntä vielä poskelle, kietoi kätensä hänen ympärilleen. "Mulla on paljon parempi olo, kun sä oot siinä."

Niin kului jälleen aikaa Annabelin ja Mikaelin onnellisessa maailmassa. Heillä oli aina kivaa yhdessä ja heidän elämänsä näyttivät paremmilta. He olivat yleensä iloisia, rahatilanne näytti paremmalta ja koulut sujuivat. Mutta tällaisiassa "vapaissa suhteissa" on aina se ongelma, että toinen ihastuu. Tällä kertaa se oli Annabel. Hän ei tiennyt uskaltaisiko puhua siitä Mikaelille, koska he olivat sopineet, etteivät he sitoudu. Ovat vain toistensa tukena kunnes pääsevät taas jaloilleen. Mutta Annabel oli jo päässyt jaloilleen, eikä hän halunnut, että se tarkoittaisi sitä, että Mikael lähtisi pois. Annabel tahtoi olla Mikaelin kanssa. Se oli aivan odotettavissa. Ja Mikaelkin oli suudellut häntä ilman, että he aikoivat harrastaa seksiä, pitänyt sylissä, vaikka hänellä ei ollut huono olo. Mikael oli huomioinut hänet aina. Kaiken järjen mukaan Mikaelkin tuntisi samoin. Mikaelkin pitäisi edes lähes yhtä paljon Annabelista, kuin Annabel hänestä. Siksi Annabel päätti ja meni Mikaelin luokse, "olen ajatellut meitä. Mielestäni meillä on enemmän, kuin vain jokin seksisuhde. Mehän melkein asumme yhdessä. Teemme ruuat yhdessä, nukumme aina vierekkäin. Minä vain stressaan, kun pelkään, että menet pois. Minä tykkään sinusta. Tykkäätkö sinä minusta?"
Tuli hiljaista. Mikael ei osannut vastata mitään, lopuksi hän sanoi, "äläs nyt pikkuinen, tottakai minäkin pidän sinusta." Hän meni tupakalle.

Mikaelista tuli etäisempi, hän alkoi taas kiertelemään kaupungilla keräten kavereita samaan kahvilaan, jossa hän joi kaljaa. Kyllä Mikael kuitenkin yöpyi aina Annabelin vierellä, mutta öykkäröi ensin humalassa ja sanoi typeriä. Lähinnä nälvi Annabelia. Annabelista tuli surullisempi ja hän alkoi koulun sijasta jäämään kotiin kirjoittamaan ja maalaamaan. Hän myös aloitti masennuslääkkeiden käytön uudelleen, monen viiltoarven jälkeen. Mikael tuhlasi rahansa viinaan ja lainasi kavereiltaan, joille myöhemmin soitti suutaan humalassa. Mikael roikkui Annabelissa lähinnä vain siksi, että sai hänen luoltaan aina lämpimää ruokaa. Alitajunnaisesti hän toivoi Annabelin jättävän hänet, siksi hän käyttäytyi häntä kohtaan kuin kusipää, ehkä pahemminkin. Kuitenkin Annabel avasi Mikaelille aina oven, kuuli haukut. Peitteli tälle pedin, odotti, että Mikael heräsi. Kuunteli anteeksipyynnöt, keitti kahvia. Mutta eräänä päivänä alitajunnaisella Mikaelilla onnisti, Annabel sanoi, "en mä enää jaksa. Kaikki on pilalla. Mikset sä voi ottaa mua tosissaan? Onko mussa oikesti niin pahoja vikoja, että ne pitää huutaa päin naamaa?"
Mikael oli pahoillaan, "ei sinussa ole vikoja.."
"Miksi sitten aina haukut minua? Minä en nykyään tee muuta kuin itken. Etkö sinä tajua, että minuun sattuu?"
"Ei se ole minun vikani, että sinä olet ihastunut minuun. Kaikki oli ennen niin paljon paremmin, kun et puhunut mitään vitun häistä," Mikael sanoi ja alkoi käärimään sätkää.
Annabel nousi, "minä en puhunut mistään vitun häistä. Sinä vain pelkäät, koska sinusta ei ole mihinkään."
Mikael ei tiennyt olisiko "pelko" oikea sana kuvailemaan hänen tunteitaan. Hän oli vain läpeensä kyllästynyt siihen, että mikään ei koskaan toiminut. Seurustelussa on aina se ihana alkuhuuma, joka loppuu ennemmin tai myöhemmin, minkä jälkeen on vain arkea. Sitten riitoja, sitten ero. Onpa onnellista.
"Mielestäni vain on typerää, että kaikesta pitää tehdä niin helvetin vaikeeta," Mikael sanoi hiljaa.
"Vaikeeta, minäkö tästä teen vaikeeta? Ja kokoajan olet käyttäytynyt minua kohtaan kuin välittäisit minusta, paitsi kännissä. Onko se sitten niin, että sinä et välitä minusta. Mitä minä olen sinulle?" Annabel huusi.
"Halusin vain jotain vitun seuraa sinne vitun keikalle. Ei sitten, menen yksin." Mikael ärisi.
"Vitun, vitun," aloitti Annabel pilkkaavaan sävyyn, "mitä, luuletko sinä voivasi kieltää minulta sinne keikalle menemisen? Kyllä minä sen lipun olen ihan itse maksanut."
"Sanoinko minä niin? Helvetin idiootti, osaatko sinä tehdä muuta kuin valittaa?"
"Olen kuunnellut pari viikkoa sinun haukkujasi, ja sinä sanot, että minä valitan? Katso joskus peliin, oi rokkitähti."
"Mää en tajua, miten mä oon voinut kestää sua. Sä oot tuollainen saatanan tosikko."
Annabel oli hetken hiljaa ja jatkoi, "ehkä olisi parempi, jos menisit kotiisi toipumaan krapulastasi."
"Toipumaan," Mikael matki. "Menen kyllä, mutta otan ensin tavarani. Tähän paskaläävään en enää jalallani astu."
Hän lähti ja paukautti oven takanaan. Annabel itki. Öistä olisi tulossa unettomammat kuin aiemmin. Hän itki.

Keikka olisi huomenna, Mikael istui kahvilassa. Joi kaljaa. Hän oli päättänyt ettei menisi keikalle. Hänen tuurillaan hän kuitenkin törmäisi Annabeliin ja siinä olisi sekin keikka pilalla. Parempi jäädä kotiin. Kuitenkaan hän ei ollut myynyt lippuaan. Hän ei oikeastaan tiennyt miksi. Hän ei ollut edes harkinnut asiaa. Kai siitä tulisi muisto. Muisto Annabelin ja Mikaelin maailmasta. Olihan heillä ollut ihan hauskaa, mutta kuten aina: Mikään ei ole ikuista.
Mikaelin puhelin pirisi, se oli Annabel. Mikael aikoi vastata, ja vastasikin, "nii?"
Annabel oli varma, että Mikael vastasi niin tylysti kuin vain pystyi, mutta hän ei välittänyt siitä, vaan jatkoi välittävään sävyynsä, "Oletko tulossa katsomaan Depeche Modea?"
"En."
Oli hetki hiljaista, sitten Annabel jatkoi, "lupaan, etten tule häiritsemään sinua. En halua, että sinulla jää minun takiani lempibändisi katsomatta. Kuitenkin tykkäsit siitä niin paljon. Tulisit nyt. Tarvitse olla pohjattoman vihainen."
Mikael mietti hetken. "No tuota," hän aloitti. "En ole kyllä myynyt lippua vielä."
Annabel hymyili, "arvelinkin. Ja eihän se olisi paha, jos vaikka junassa vähän juttelisimme, meillä kuitenkin oli yhdessä niin hauskaa. Turhaa vihoitella loppuelämää."
"Mutta aion kyllä myydä," Mikael sanoi nopeasti ja sulki puhelimen.
Vitun ämmä, Mikael mietti. Miten kaiken tuon paskan jälkeen vielä viitsii kuvitella jotakin.
Hän tyhjensi lasinsa isolla kulauksella. Hän nousi lähteäkseen kotiin, mutta sitten radiosta alkoi kuulumaan tuttu kappale, Depeche moden Freelove.
Mikael istahti kuuntelemaan. "And I'm only here, To bring you free love, Let's make it clear, That this is free love.."
Häntä alkoi harmittamaan tai enemmänkin surettamaan. Ei se, ettei hän näkisi tätä kappaletta livenä. Ei se, että hän ei näkisi bändiä.
Mikael mietti Annabelia. Mikael ei olisi hänen luonaan pitämässä hauskaa, riehumassa hänen kanssaan, nauramassahänen kanssaan, suutelemassa häntä.
"No hidden catch, No strings attached, Just free love.."
Mikaelia kadutti kaikki pahat sanat, jotka hän oli sanonut. Hän oli kieltänyt tunteensa. Oikeasti hän vain halusi olla Annabelin luona. Miten hän saattoi olla niin tyhmä? Hän ei ollut pitkään aikaan ollut niin onnellinen, kuin hän oli ollut Annabelin kanssa, miten hän saattoi päästää Annabelin menemään?
Juna lähtisi ihan pian. Juna, jolla pääsisi aamuksi Helsinkiin. Juna, jossa Annabel olisi. Voisiko hän keretä siihen? Miten hän selittäisi sen Annabelille?
Ei hän voisi tunnustaa, se olisi noloa. Ja hän juuri sanoi, ettei ole tulossa keikalle, sekään ei olisi hyvä syy. Tai se, ettei hän saanut lippua myydyksi, koska se oli päivänselvää. Ei kukaan osta lippua noin lyhyellä varoitusajalla.
Mikael sai idean. Ja hän lähti kahvilasta kohti juna-asemaa. Hän juoksi. Tuttuja tuli vastaan. Normaalisti hän olisi tervehtinyt, jäänyt kohteliaasti puhumaan heidän kanssaan ja ehkä kutsunut kahville. Mutta tänään hän vain juoksi. Juoksi kunnes pääsi asemalle. Hän hyppäsi junaan.

Varastettuaan lipun, Mikael odotti tunnin, minkä jälkeen hän meni Annabelin luokse, "kun tämä sun lippus unohtui meille, niin mun oli pakko tulla antamaan se sulle, ettet turhaan matkusta Helsinkiin."
Annabel huomasi heti, että Mikael huijasi. Hän paljasti sen suudelmalla.
Siitä suudelmasta tuli pitkä.

Ja he elivät elämäns... Ja pah. En paljasta. Arvaatte kuitenkin.

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.