IRC-Galleria

Olaf

Olaf

Catch of fish is wish of cat´s.

Tarina voikukastaPerjantai 12.05.2006 21:59

"Voikukka kun nousee, ensin paljon vettä sataa saa
auringon lämpöä, sateenkaaren rataa vaan
lehdet pisaroita, voimillaan kantaa
vaaleina pieninä, maasta kasvaa
Voikukka taipuu, taipuu ylös aurinkoon
Taipuu, jotta olisi kaunis..."

Tuo runon alku ei ole minun itse kirjoittamani. Se on erään tytön kirjoittama. Tytön, jota aikoinaan rakastin. Tai rakastan yhä. Ehkä rakastan muistoa.
Jotta ymmärtäisitte minua, minun täytyy kertoa teille lapsuudestani. Olin hyvin hyvin ujo. Sellainen arka lapsi ja minulle kävi usein niin, etten vain saanut sanojani suustani, vaikka halusin. Inhosin sitä, että punastuin helposti. Häpesin.
Minulle ei juuri voinut sanoa mitään kohteliasta. Minua ei voinut kehua, tai edes kiittää. Se mykisti minut aina. Silloin menin lempipaikkaani. Paikkaan, jota muut eivät omasta mielestäni tienneet. Vanhan hylätyn talon taakse, siellä oli paljon voikukkia. Laskin niiden lehdistä tarkoittivatko he todella sitä. Niitä kehuja, kiitoksia sun muita. Vai halusivatko he vain olla kohtelijaita? Tietenkinhän se kuuluu kiittää, kun annan syntymäpäivälahjan tai jos noudan jotakin. Tai onnitella, jos minulla on vaikka nimipäivä. Tai kehua piirroksiani, jotta piirtäisin enemmän. En minä ole mitenkään erikoinen. Ne on niitä sanoja, jotka sanotaan kaikille.
Minä vain en aina tunne ansaitsevani niitä sanoja. Siksi istun voikukkien keskellä, mietin kivoja asioita ja katselen kun ne ovat niin kauniita. Voi kunpa voikukat osaisivat puhua, haluaisin tietää miltä niistä tuntuu olla niin kauniita.

"Timo," minua kutsuttiin, "kuunteletko sinä?" Se oli opettajani Karimäki. Olin kyllä tehnyt kaikki tehtäväni, enkä koulun sääntöjen mukaan tehnyt mitään väärää. Käännyin, jotta hän jatkaisi, "tiesitkö tämän illan tapahtumasta?"
"Joo," vastasin, vaikken tiennyt. "Olen paikalla."
"Oletko jo maksanut lipun?"
Minkä ihmeen lipun? Mietin, mutta vastasin, "myytkö sinä niitä?"
"Joo, on minulla mukana."
Ostin lipun. Siinä luki koulumme nimestä väännetty festarinimike, Jaostock.
Kyseessä olivat siis jotkin opiskelijapileiden tapaiset kemut, joissa olisi bändejä esiintymässä.
Ei ihme, etten ollut kuullut tästä aiemmin.
"Niin, missä se olikaan?" Kysyin varovaisesti.

Pian olimme jo siellä. Ajattelin, että ottaisin kaljaa mukaan, että edes jotenkin soveltuisin joukkoon. Jätin kaljat kuitenkin ostamatta. Nolaisin itseni vain kun humaltuisin niin helposti. Paikalla oli melkein koko koulu. Ja sitten muita jyväskyläläisiä. Suurinta osaa en ollut aiemmin edes nähnyt. He saattoivat olla mistä tahansa, mutta uskoisin jokaisen olleen läheltä lähtöisin. En millään voinut tietää jokaista jyväskyläläistä. Tai edes murto-osaa. Ihan vain siksi, etten käynyt kahviloissa tai baareissa. Pidin hauskaa muilla tavoin. Eikä minua kiinnostanut koko Jyväskylä muutenkaan. Olin aikaa sitten jo päättänyt vaihtavani koulua Helsinkiin. Paperit olin lähettänyt, enää puuttui vain vastaus. Olin kyllä aika varma, että pääsisin. Paperini olivat kuitenkin hyvät.
Sisällä soitti joitain rokkibändejä, tarkoituksenaan vain saada kitarasta mahdollisimman paljon säröriffejä ja mekkalaa. Jengi näytti pitävän tai ainakin esitti pitävänsä musiikista. Minä istuin pihalla ja poltin tupakkia. Nojasin puutarhatuolin selkänojaan hellästi. Voisi olla, että se hajoaisi, jos siinä istuisi liian raskaasti. Joku tuuppasi minua, kääntyi, "Anteeksi." Ääni oli oikeasti pahoillaan, olin yllättynyt. Tyttö laskeutui kasvojeni korkeudelle, "putosiko sinulta lasi kädestä?"
"Mikä lasi?" Vastasin ja vasta sitten tajusin, mitä hän tarkoitti, "aha, joo. Siis ei. Mulla ei ollut mukana mitään."
"Sulla ei ole viinaa?"
Nyt hävetti, miten minä tämän selitän? Mietin. En halunnut, että ensimmäinen, joka tulee kanssani juttelemaan, pitää minua luuserina.
"Meni kaikki rahat vappuna. Tässä nyt odottaa, että tulee opintotuki. Kyllä sitä ennenkin on näkkärillä selvitty." Hymyilin. Se meni hyvin.
"Musta on kiva, että sä osaat olla positiivinen. Mitä bändejä tulit katsomaan?" Tyttö sanoi ja istahti viereiselle penkille.
Selitin, etten tullut katsomaan bändejä, vaan olen festarin järjestämässä koulussa oppilaana ja siksi tulin paikalle.
"Onko näkynyt luokkakavereita?"
"No just ne mun kaverit päätti jäädä kotiin," sanoin, vaikka jokainen oli oikeasti paikalla. Kyllähän he koulussa vähän juttelivat, mutta vapaa-ajalla, tuskin.
Kysyin kuitenkin häneltä, miksi hän oli paikalla. Hän oli Laukaalta, hänen kaverin kaverinsa oli kuullut Jaostockista, joten hän oli päättänyt lähteä.
"Ai, missä se sun öh, kaverin kaveri on?"
"Ei se tullut tänne," hän vastasi hymyillen.
Katsoin tyttöä vähän aikaa, sitten vielä vähän. Aikoin kysyä vielä, mutten kysynyt.
Tyttö jatkoi, "nyt alkaa soittamaan se bändi, jota kehuttii, lähdetkö tanssimaan?"
Minä, tanssimaan? En ikinä.
Pian tanssimme lavan edessä, se oli itseasiassa ihan mukavaa. En uskaltanut pitää tytöstä kunnolla kiinni, mutta hän piti minusta. Ainoa huonopuoli tilanteessa oli se, että kaikki muut riehuivat lavan edessä. Kauheaa tönimistä. Tyttökin töni muita. Kai se jotenkin kuului iltaan, mutten kuitenkaan ymmärtänyt. Yhtäkkiä joku mottasi minua kyynärpäällä naamaan. Hetkeksi pimeni. Pidin käsieni kasvoillani, sattui, mutta olin iloinen, ettei tullut itku.
"Kävikö sinuun?" Tyttö kysyi huolestuneena.
"Ei, pikkuisen vain tönäsi."
Tyttö halasi, "mennään kuitenkin terassille, ei tämä bändi ole hyvä."
Olin jo kävelemässä kohti terassia, jossa olimme juuri olleet, mutta hän otti minua kädestä kiinni. "Ei sille terassille, mennään tonne toiselle puolelle, siellä on vähemmän porukkaa tai ei ketään."
Pian olimme siellä. Hän haki autostansa koskenkorvaa ja kaljaa.
"Halutko paukun vai oluen?"
En vastannut mitään, katsoin vain. En osannut pyytää mitään. Se on jotenkin alhaista.
"Hmm.." Tyttö mietti. "Sinulla ei ole omaa juotavaa ja kalja riittää pitempään, eli tarvitset kaljan. Mutta taas olet selvästi paukun tarpeessa."
Tyttö käveli ihan vierelleni, isahti, "nyt keksin, otat molemmat."
Aikoin sanoa vastaan, mutta se olisi mennyt änkyttämiseksi.
Kiskaisin paukun alas, "köh," arvasin, että se polttaisi, "mikä sun nimi on?"
"Hassua, että kysyt vasta nyt," tyttö aloitti hihittäen. "Emilia, mutta sukunimeäni
en kerro, koska se on Nolo."
"En minä olisi udellutkaan," sanoin hymyillen.
"Miksi et? Väitätkö, ettei sukunimeni ole mielenkiintoinen?"
"Äläs nyt, en minä sillä," sanoin rauhoitten.
Tyttö alkoi nauramaan, "älä ole noin paniikissa, ota sitä olutta, herra?"
"Olen poika. Poika nimeltä Timo."
"Tuolla repliikillä hakkaat vaikka Bondin."

Pian olin kännissä, riehuin lavan edessä ja ölisin vähän kaikille joitain järjettömyyksiä kuten, "hyvä meininkii!" Tai, "Jyväskylä rokkaa eniten!"
Mutta hyväpuoli siinä oli se, että pääsin ihmisten kanssa juttuun. Ensimmäistä kertaa luokkakaverini juttelivat minulle koulun ulkopuolellakin. Vaikkakin se olikin vain sellaista "sä oot sittenkin ihan kova jätkä, ota bissee" ja niin otinkin. Alunperin olin suunnitellut lähteväni kotiin klo 23:00, mutta nyt kello näytti jo 02:00 ja olin elämäni kunnossa. Näytin pari pyöritystemppua haravalla, koska kaipasin huomiota. Ihmiset taputtivat ja minusta tuntui, että olisin kerrankin joku. Sitten Emilia tarttui minua kädestä, veti. Lähdimme juoksuun. Hän hymyili ja päästi jaloistaan kaiken mitä niistä lähti. Pysyin kuitenkin tahdissa, koska en ollut niin kännissä kuin hän. "Minne menemme?" Kysyin.
"Katsotaan," kuului vastaus.
Menimme metsän läpi rannalle, istahdimme kivelle. Hän halasi minua. Hän osoitti toiselle rannalle, "eikös järvi olekin kaunis?"
Hän ei odottanut vastausta, vaan painautui minua vasten.
Pian takaamme kuului ääniä, jotkut olivat lähteneet seuraamaan meitä.
"En halua, että meidät nähdään," Emilia sanoi. Ja me juoksimme taas, mutta tällä kertaa kohti metsää. Pysähdyimme minun haluamaani kohtaan kun seuraajien äänet loppuivat.
Emilia kyseli miksi pysähdyimme juuri siihen. "Voikukkien takia. Ne on kauniita," vastasin.
"Tuota," Emilia ihmetteli, "voikukkia on kaikkialla."
"Ei minun mielestäni."
"Sinä oletkin outo."
"Se on eri asia kuin olla erikoinen," sanoin tyyneenä.
"Jos voikukat ovat mielestäsi erikoisia, sinä olet erikoinen."
"Kiitos," hymyilin.
"Täh?" Emilia äännähti. "Se ei ollut kohteliaisuus. Se oli loukkaus."
"Minä otin sen kohteliaisuutena."
"Olet tyhmä."
Hymyilin enemmän, "itse olet."
Emiliakin hymyili, "oletko sinä jokin viisi vuotias?"
"Olisi kivaa olla."
"Miksi, esimerkiksi?" Emilia naurahti.
"Ei tarvitsisi elää näkkärillä."
"joidenkin täytyy."
"Minun ei tarvinnut."
"Oletkin erikoinen."
Tilanteessa ei mielestäni ollut mitään romaanttista, mutta hän suuteli minua.
En osannut olla suutelematta takaisin. Suutelen niin harvoin.
Tiesin, että hän teki sen vain humalan takia, mutta otin siitä kaiken irti, minkä sain.
Käänsin hänet selälleen nurmea vasten, suutelin mahdollisimman hellästi, jotta ei paljastuisi kuinka kokematon olin.
"Sä suutelet kivasti," hän sanoi.
Ja vaikka olin humalassa, minä mykistyin. Irroitin otteeni hänestä, käännyin. Katselin voikukkia.
"Miksi lopetit? Et kai sä oo varattu?"
En ollut, en tietenkään. Mutta, en vain osannut suhtautua tuollaisiin tilanteisiin. Sanotaanko niissä, "kiitos," vai "niin sinäkin", vai onko olemassa sääntöjä?
Emilia tuli vierelleni. "Ei mua haittaa, jos sä oot varattu, tää voidaan unohtaa. Mä muutenkin suutelin sua väkisin."
"Voidaanko me nähdä vielä", kysyin.
"Ai silleen kaverina?"
"Niin, vaikka, kuhan nähtäis."
"Huomenna?" Emilia kysyi pirteästi.
Se sopi minulle. En uskaltanut pyytää hänen puhelinnumeroaan, joten annoin vain omani, jos hän vaikka soittaisi. Tuskinpa.

Herättyäni huomasin puhelimessa 6 soitettua puhelua, kaikissa sama numero. Minä hölmö olin jättänyt kännykkäni äänettömälle. Tallensin numeron nimellä Emilia ja soitin siihen.
"Minä jo luulin, että annoit väärän numeron, kai se olet sinä Timo? Ei tarvitse säikäytellä noin."
"Öh, joo," änkytin, "olen se minä ja sinä olet Emilia. Meidän piti tänään nähdä?"
"Olen Jyväskylän keskustassa ollut koko aamun. Alappa tulla sieltä."
"Minäpä puen," sanoin kummissani.

Menimme mcDonaldsiin, tilasin kahvia. Hän tilasi pehmiksen. Menimme istumaan pöydän ääreen. Olimme molemmat hiljaa. Erittäin vaivaantunut olo. Aikoin kysyä, että oliko hänellä kivaa eilen, mutta jätinkin sitten kysymättä.
Hän nosti katseensa, "saanko maistaa kahviasi?"
Hämmennyin, "joo, toki."
Hän otti kuppini, kaatoi kahvia pehmiksensä sekaan ja sekoitti. Sitten hän hän lastasi lusikalla kahviini pehimistä ja kysyi, "halutko kahviisi pehmistä?"
"En ole ennen kokeillut, mutta.."
"Hyvä," hän sanoi nopeasti ja imi lusikasta kahvipehmistään.
Otin ryypyn. "Maistuu ihan kaakaokahville," sanoin ja hymyilin.
"En usko."
"Ai, miksi et?" Ihmettelin.
"Se maistuu pehmiskahville," hän hymyili typerästi.
"No, aika hyvää pehmiskahvia sitten."

Hän vei minut ison kukkulan päälle, katsoimme aurinkoa, joka oli monen pilvikerroksen takana. Emilia puhui siitä kuinka hän halusi valloittaa maailman. Käydä jokaisessa maassa ja nähdä kaiken, mitä maailmalla oli tarjota. Hän olikin seikkaillut jonkin verran. Käynyt Italiassa, Kuubassa, Ranskassa ja Ruotsissa. Veikkaisin, että Virossakin, vaikkei hän sitä maininnutkaan.
"Olisi kyllä ihanaa lähteä noin vain. Mennä ja kokea," sanoin katsoen horisonttia.
"Miksi et mene? Ei elämä ole tuhlaamista varten," Emilia hymyili.
Ja ennen kuin ehdin vastata mitään, hän sanoi, "täällä ei ole ketään katsomassa, tai ainakaan tönimässä. Tanssitaanko?"
Suostuin, joten me tanssimme. Emilia kuittasi, "olet muuten aina huono tanssimaan."
"Tiedän, en ole aiemmin tanssinut."
"Miksi et? Tämähän on kivaa," Emilia hymyili.
Naurahdin, "vaikutanko minä muka tyypiltä, jolla olisi tanssiseuraa?"
"Vaikutat."
Olin hiljaa ja hymyilin. Tuo oli todella kauniisti sanottu. En muista kenenkään sanoneen yhtä kauniisti.
Hän jatkoi, "sinulla siis ei ole tyttöystävää?"
Änkytin ja olin vastata, ettei ole, mutta hän sulki suuni huulillaan.
Me pysähdyimme suutelemaan. Painoimme käsillä tosiamme itseämme vasten. Suutelimme kauan.

Näimme aina silloin tällöin, aina kun hänellä oli aikaa ajaa autonsa Jyväskylään. Tai no, niin hän väitti, mutta uskoin, että hänellä oli muitakin ystäviä. Ihmisiä joiden kanssa pitää hauskaa.
Kuitenkin hän oli todella mukava minua kohtaan ja meillä oli kivaa yhdessä. Puhuimme monista aiheista. Olimme yleensä eri mieltä asioista, tai sitten vain haimme niitä puheenaiheita, joista syttyi väittely. Tykkäsimme väitellä ja nälviä toisiamme leikkimielisesti. Nauroimme halailimme toisiamme. Kiertelimme kaupunkia ja metsiä. Eniten vietimme aikaa puistoissa, joissa kiikuimme tai rimpuilimme telineissä. Kerran rakensimme hiekkalinnankin. Siitä tuli varmasti hienoin hiekkalinna, mikä koskaan on rakennettu. Ikävää, että emme kerenneet näyttää sitä kenellekään, koska leikimme Godzillaa ja King Kongia. En paljasta kumpi oli kumpi.

Sain paperit Helsingistä. Olin päässyt ammattikouluun, jonne olin hakenut. Olin iloinen. Pääsisin pois Jyväskylästä. Ja nyt uutena, pirteämpänä itsenäni voisin antaa ihmisille paremman vaikutelman itsestäni, saada ystäviä. Että elämä olisi muutakin kuin koulua.
Olin sopinut tapaamisen Emilian kanssa kummulle. Kipusin portaat nopeasti. Hän oli etuajassa kuten aina. Suutelin häntä ja aikoin kertoa hänelle koulusta. Hän kuitenkin avasi suunsa ensin, "täälläkin kasvaa voikukkia. Puhuit niistä kun ensikerran tapasimme. Olen vain miettinyt, liittyykö tähän tarina?"
"Ai, että tarina," innostuin, "parempaa. Tähän liittyy seikkailu."
"Seikkailu?" Emilia naurahti ja eläytyi viisivuotiaan rooliinsa.
"Niin, seikkailu. Tiedän vanhan kauhukartanon, jonka takana on kultaisia voikukkia. Menisin kyllä itse poimimaan ne sieltä, mutten voi yksin. Kartanon haamu syö kaikki yksinäiset lapset."
Emilia hihitti.
"Mutta nyt keksin. Koska sinä olet siinä ja aina valmis kohtaamaan vaaroja. Sinähän lähdet mukaani kohti kauhujen metsää, kohti kauhun kartanoa."
Emilia mietti, "liikaa sanaa kauhu. En tiedä uskallanko."
Minäkin naurahdin, "mitä sanoo apuri, joka on vuosisadat palvellut. En kai minä haista pelkoa?"
"En tunne pelkoa," Emilia sanoi vakavalla naamalla.
Katsoin häntä silmiin pitäen itsekin naamani peruslukemissa. Hän räjähti nauruun.
"Olen poika. Poika nimeltä Timo," sanoin hieroen olematonta partaani ja lisäsin, "enkä pelkää mitään."

Pitkän vaelluksen jälkeen olimme lapsuuden maisemissani. Rähjäisessä lähiössä, jossa asuivat nykyään vain vanhukset. Kuljimme metsään, mikä ei ollut lainkaan pelottava, tai edes suuri. Pian edessämme oli "kauhujen kartano," mikä todellisuudessa oli lähinnä naveettaa muistuttava mörskä. Sen takana, kuten aina, oli läjäpäin kirkkaan keltaisia voikukkia. Ne olivat oikeastikin kauniimpia kuin missään muualla. Jopa Emilia piti niitä kauniina, eikä vain roolinsa takia. Hän sanoi, "vaikka ne eivät kultaa ole, siltä ne silti näyttävät."
Istahdimme niiden keskelle, suutelimme. Emilialle jäi kysyvä ilme. Sitten hän sanoi, "mitä mieltä olet musta?"
En tiennyt miten siihen pitäisi vastata, että "samaa kuin hän minusta," vai, että "kiitos." Tai oliko tuohon edes mitään sääntöä?
"Meillähän on aina kivaa yhdessä," hän jatkoi.
Vastasin heti, "meillähän on. Me ollaan parhaita."
"Mun mielestäni me ollaan enemmän kuin parhaita," Emilia sanoi tarttuen minua hellästi käsistä.
En voinut käsittää, mitä voisi olla parempaa kuin parhaat.
Tietenkin välitin Emiliasta tosi paljon, mutta saako sellaista sanoa. Eihän sitä tiedä miten ihmiset reagoi, kun minäkin olen tämmöinen.
Hän halasi minua. Auringon lasku oli alkanut. "Me ei taideta keretä kotiin ennen pimeää, " hän kysyi.
Halasin häntä tiukemmin vastaukseksi.
Sitten hän kysyi minulta mielipidettä kasvissyönnistä, sanoin, että se on ihan ok.
Hän oli erimieltä. Hänen mielestään se oli turhaa. Hän alkoi puhumaan siitä kuinka kasvissyönti oli epäterveellistä ja kuinka eläimet syövät toisiaan. Taas jälleen kehkeytyi väittely. Mikä sinänsä oli hassua, sillä Emilia oli kasvissyöjä.
Kun aurinko oli kokonaan laskenut ja minä olin aivan väsynyt, hän halusi paperia ja kynää, jotta voisi kirjoittaa runon. "Mää luen tän sitten sulle ääneen," hän toitotti iloisesti.
Mutta minä olin aivan väsynyt. "Luen sen sitten aamulla. Oikeasti. Kun olet kirjoittanut sen, tule sit tähän viereen. Täällä on tosi kylmä."
Hän kaivoi laukustani papereita, jäi ensin toljottamaan joitain asiapapereita, minkä jälkeen hän otti tyhjän paperin, johon hän kirjoitti.

Viikon päästä olimme juna-asemalla. Minulla oli kaikki romppeeni mukana. Huonekalut sun muut kuuluivat aiemman kämpän vuokraan. Minulla oli kaksi jätesäkillistä kirjoja, vaatteita, koruja sun muita tavaroita. Ja sitten kolme laukkua, joissa olivat ne vaatteet ja tavarat, joita tarvitsisin aiemmin; ennen kuin ehtisin purkaa tavarani uuteen kämppääni. Asuisin sitten Helsingissä. Se olisi uskomatonta. Mutten onnistunut iloitsemaan siitä. Emilia katsoi minua surullisesti. Piti minua kädestä kiinni, "sanoisit jotain. Uskaltaisit, välitätkö sinä minusta?"
Tietenkin välitin, en muuten olisi hänen kanssaan ollut. "Minulla on siellä parempi koulu, jotta voin tulla siksi miksi haluan."
"Jotta voit tehdä töitä, töitä ja töitä, tulla vanhaksi, mennä eläkkeelle. Sitäkö? Ei elämää ole tarkoitettu tuhlattavaksi, Timo."
"Meillä oli kivaa. Se on tärkeintä. Mutta ajankohta. Se on väärä."
"Mikä on oikea ajankohta? Kaiken voi tehdä, milloin haluaa ja jos haluaa. se on itsestä kiinni. Välitätkö sinä minusta, Timo?"
Emilia oli itkeä. Mutta en siltikään saanut itsestäni irti muuta kuin, "minun täytyy mennä."
Ja minä menin.

Asun nykyään Tampereella. Kaikesta on jo vuosia. Löysin Emilian kirjoittaman runon vasta tänään, kun aikoin heittää vanhoja romppeitani menemään. En nakkaa laukkua sittenkään pois, se muistuttaa minua seikkailustamme, jotka itse lopetin. Olen itkenyt tänään. Tietenkinhän minua vähän kaduttaa, että lähdin. En osannut ymmärtää, että joku oikeasti välittäisi minusta. Mutta sille ei enää voi mitään. Minulla on nyt uusi elämä ja uudet aatokset. Muistot ovat silti sydäntäni lähellä.

"Voikukka kun nousee, ensin paljon vettä sataa saa
auringon lämpöä, sateenkaaren rataa vaan
lehdet pisaroita, voimillaan kantaa
vaaleina pieninä, maasta kasvaa
Voikukka taipuu, taipuu ylös aurinkoon
Taipuu, jotta olisi kaunis.

Voikukka kun nousee, lehtensä levittää
Auringon valoa, kukkaa lämmittää
lehdet pisaroita, nesteellään värittää
suurina keltaisina, maailmaa säväyttää
Voikukka taipuu, taipuu ylös aurinkoon
Taipuu, jotta olisi kaunis

Kun sateet lakkaa ja alkaa tuulinen sää
voikukka heiluu ja lehdet tömähtää
tosiin kukkiin ja niitä koskettaa
hiljaa vihjaa, että rakastaa
tuuli kestää kauan, mutta sekään riitä ei
ei vastarakkautta saa, kun hipaisuksi jättää vain
Voikukka heiluu, heiluu, jotta voisi koskettaa
Heiluu ja on kaunis

Kun kesä loppuu ja syksy häämöttää
voikukka raukka ja lehdet mököttää
tosiin kukkiin, ei pysty niihin kurottaa
hiljaa vihjaa, että rakastaa
syksy kestää vähän, mutta sekin riittää voi
voikukka harmaa, tuulen mukaan lähteä pois
ei vastarakkautta saa, kun vain hipaisun soi
Voikukka hipaisee, hipaisee, jotta voisi rakastaa
Hipaisee vain, vaikka on kaunis

Ps. kuten saatoit huomata; runo kertoo sinusta, kaunis. Olet nyt varmaankin siellä Helsingissä. Toivon, että viihdyt ja että sinulla on mukava olla. Olet erikoinen. Mutta ole kiltti. Älä tuhlaa elämääsi.
Minä rakastan sinua.

Emilia Nolo."

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.