En varmaan pystyis tekeen kauheesti mitään, en varmaan ees käveleen - ainakaan hetkeen.
Itkisin ainaki, varmasti ihan helvetin paljon, ku kerran jo nyt, pelkäst ajattelemisest, alan parkuun.
Sit mietin noita muistoyhteisöjä täällä - niitä, mitä monet on tehny, kun on menettäny jonkun läheisen.
Mä en varmaan pystyis tehä mitään sellasta, mut ei kai se mikään pakko ees oo, eihän?
Kun ei se kuitenkaan tarkota sitä, ettenkö mä Essistä välittäis.
Mähän välitän, paljonki.
Mietin myös, nyt vähän illemmalla, et mitä, jos mä olisin sillon paikalla, kun Essi kuolis.
No, siin tapaukses mä menisin shokkiin (menisin kyl varmasti muutenki).
Ja entä, jos siellä, missä nyt ikinä sit oltaiski, ei olis ketään muuta, mitä mä sitten teksin?
Miten mä sillon reagoisin?
Pystyisinkö mä soittaan kellekkään?
Kenelle mä edes soittaisin?
Varmaan hätäkeskukseen..
Pystyisinkö mä huutaan apua, jos jostain syystä ei olis puhelinta mukana?
Mihinkään mä en suostuis lähteen, sen mä tiedän - en edes hakemaan apua.
Mä en jättäis Essiä yksin.
Jos Essi sais vaik jonkun sairaskohtauksen, mä en haluis, että se jäis yksin.
Jos se kuoliskin sillä aikaa, kun mä olisin poissa, se olis joutunu olla sen vikat hetket yksin.
Kenenkään ei pitäis olla elämänsä vikoja hetkiä yksin.
****
Ei tollasta tapahdu. Tai siis.. Essi ei kuole vielä moneen, MONEEN vuoteen.
Essille varmaan tosi kiva, kun mietin just sen kuolemaa - mut onneks mä vaan jossittelen.
On tosi selkeetä selitystä taas. ;o
Plöh. Nyt jotain ilosempaa ajateltavaa.. POKÉMONIT! Joo..