hymyillen.
Kestäen kaiken sen,
minkä pakko on.
Vaikeat ajat,
kun viimein helpottaa otettaan,
tahdon tunnustaa,
etten kai ole koskaan vahva ollutkaan.
Vaan aina tarvitsin myös sinun tukeasi,
kaikille teille,
kaikille niille valinnoille ..
Yritin ajatella,
että ehkei aika ollut suotuisa,
ja ettei se johtunut minusta,
kun silloin joskus lähdit pois,
etkä kohdellut minua samalla tavalla.
Ehkä kasvoin liian nopeaa,
ehkä käyttäydyin väärin,
ehkä kipusi esti sinua,
sanomasta,
että asiat eivät ole enää ennallaan.
Joskus mietin,
minne katosi rakkaus,
minne katosi
ne kilometrit jotka
isänä ja tyttärenä yhdessä reissattin.
Maailma muuttuu,
ja me sen myötä ..
Mutten osaa olla miettimättä,
missä kaikki viimein muuttui.
Tiedän, ainakin yritän, että välität minusta,
ihan niinkuin ennenkin.
Kaikki se,
vaan kaatuu,
kaikkien muiden asioiden jalkoihin.
Yrität parhaasi,
ja minä ymmärrän.
Ei liian kaukana, ei liian lähellä.
Muttet nää,
mitä siskolle tapahtuu,
et kai haluakkaan ymmärtää,
Enkä pysty enää enempää yrittämään.
Aina mun täytyi pyytää --
Anna anteeksi.
Täytyi lähteä ..
että voi hengittää.
Ei se johtunut sustakaan,
vaan olosuhteista.
Ja kyllä, isä, voin kyllä sanoa, että mulla oli onnellinen lapsuus.
(kuva .. jenna, isä, ja minä ..)