Arvomme kaikkien heinäkuussa sisäänkirjautuneiden kesken 2 lippua Weekend festivaleille! Luo tunnus tai kirjaudu sisään! :)

IRC-Galleria

Uusimmat blogimerkinnät

Selaa blogimerkintöjä

Blogimerkintä

« Uudempi -

Vuorenvalloittaja, ugh!Torstai 22.11.2007 19:14

Levoton olo ja kukaan ei touhua mun kans mitään niin loruilenpa aikani kuluks tänne :)

Täytyyhän tässä mainostaa kuinka mun statukseni ihmiskunnassa pääsi aivan uusiin sfääreihin mun raahattua aivan-liian-monta kiloa puhdasta läskiä 2 kilometrin korkeuteen ilman mitään suurempia ja näkyvämpiä fyysisiä tai henkisiä vaurioita (no, pysyviä ainakaan, anyway...)

Viimeks vuonna 1997 kauppareissulla 100 metriä kävelleenä urheilijan alkuna päätin ottaa härkää sarvista ja ilmoittautua "leikkimieliseen" vuorikiipeilyskabaan, jossa siis tarkoitus oli valloittaa Yellow Mountain (innokkaimmat voi googlettaa, mä en sen &%#"¤%"¤:n vuoren kuvaa viitti tähän lätkästä pilaan muuten niin kaunista tekstiä.)

Mainostus tässäkin asiassa pelas taas aivan loistavasti, puhetta oli "luonnonkauniista maisemista ja henkeäsalpaavista näkymistä, raikkaasta vuoristoilmasta ja kevyestä picnic-tyylisisestä reippailusta" ja voin vaikka vannoa, että siinä ilmoittautumislistassa johon pahaa-aavistamattomana raapustin nimeni, ei puhuttu sanaakaan kilpailusta, saati sitten mistään rajatilatuntemuksista, joita tulee kun ei tiedä onko sielu vielä turvallisesti mukana vai onko se katsonu parhaakseen jättää näin mielipuolisiin suorituksiin heittäytyvän kehon ja lähtenyt jo autuaammille metsästysmaille.

No, siis kaikkihan alkoi sitten lopulta niinkin ihanasti, että aamulla kun olin heränny hyvin nukutun (pyörimistä ja tuulettimen ruuvaamista, kiroilua, vessassa ravaamista, painajaisia...) yön jälken iloisesti uuteen aamuun klo 05.30, syönyt aamupalaksi tunnistamattomia taikinamöykkyjä sateenkaaren eri väreissa, pari nuudelia ja jotain mille en keksi nimeä, pakkauduttiin koko urhea vuorenvalloitusporukka bussiin, joka lähti (puolen tunnin odottelun jälkeen, toki) kohti niitä jo aikaisemmin mainitsemiani kauniiksi kehuttuja vuoristomaisemia.

Paikanpäällä odottelua, odottelua, kiroamista (voiko lattiassa olevaa reikää OIKEESTI kutsua vessaks??), pari snickersiä, odottelua, kiroamista (koska sinne &%¤#:n kukkulalle nyt lähdetään kapuaan???) ja vielä vähän lisää odottelua.Sitten mielenkiintoinen ja korusanainen kiinankielinen puhe urheiluhengestä ja liikunnan hyveestä ja eikun seisomaan "ulkomaalaisiksi ystäviksi" puheessa tituleerattujen epäonnisten kanssa lähtölinjalle. Pari paukahdusta, pölypilvi josta erotti pari kiinalaista juoksevan kaukaisuuteen, uusi snickers ja eikun matkaan!

Kiva ilma, aurinko paistoi, pari lintuakin taisi jossain visertää, jalka liikkui kepeästi, elämä oli ihanaa. Kiinalainen kuvausryhmä tööttäsi auton torvea ja pölähti puolen metrin päästä ohi jättäen mun silmälasit täyteen maantiepölyä. Voiko ihanammin aamu enää alkaa :)

Noin 200 kilometriä (muut väitti että 500 metriä...) myöhemmin ilman muututtua hiostavaksi, jalkojen muututtua taikinaksi, heviorkesterin aloitettua upea rumpusoolon mun päässä ja keuhkojen kuivuttua kasaan pysähdyttiin Hannan kanssa juomaan vettä. Ja snickersille. Pojat, jotka oli siis lähetetty kisaan vasta meidän jälkeen, pyyhälsi ohi ja joku vääräleuka (saakelin Lassi...) tiedusteli leikkimielisesti kisan luonteeseen ilmeisesti kuuluen, oliko meidän kunto kenties päässyt pettämään.Törkeetä panettelua, 10 vuotta sitten suorittamani ihailtavan ja massiivisen urheiluspektaakkelin muisto rävähti mieleeni ja päätin näyttää, mistä tämä tyttö on tehty!

100 metriä, uusi snickers.

Mika lyöttäytyi armeliaasti meidän seuraan pariksi etapin väliksi, mutta ilmeisesti huomattuaan että me ei haluttu vielä alussa näyttää koko taistelutahtoamme ja äärimmäisyyksiin hiottua kuntoamme päätti antaa meille rauhassa aikaa päästä kunnon iskuun ja lähti kärkijoukun perään kohti huippua.

Tässä kohtaa näkökenttää alkoi vähitellen häiritä ajoittain näkyvät pienet pinkin ja neonvihreän sävyissä vilkkuvat valopisteet, joten merkinnät matkan etenemisestä tästä eteenpäin saattavat olla hieman hajanaisia.

N. 400 kilometrin (myöhemmässä tutkimuksessa ilmeni että aika-avaruudellisista poikkeamista ja mustien aukkojen tilapäisistä syklimuutoksista johtuen matkaa oli kartalla edetty vain 2 kilometriä, vaikka totuus oli toinen) , 27 lepotauon, 5 snickersin, 3 hallusinaatiokohtauksen, 27 typerästi hymyilevän kiinalaisen, yhtä monen hermoromahduksen ja väkivaltaan yllyttävän ajatuksen jälkeen alettiin pikkuhiljaa pyyhkiin hikee laseista ja tutkaileen vähän ympäristöö.Lopputulos: alas on pitkä matka. Ylös on pidempi matka. Seuraavana odotettavissa koju jossa myydään kurkkua.Kurkkua?Taisi sekin olla hallusinaatio, vaikea sanoa. Koitin esittää insinööriä ja selitin Hannalle mitä kummallisimpiin teorioihin nojaavia päätelmiä siitä että periaatteessahan tässä ollaan jo puolessa välissä, ylös pääsee aina helpommin kun alas (joo, jotenkin mä senkin selitin) ja että periaatteessa me jaksetaan nyt paremmin kun siihen mennessä kun on saatu jo vähän harjoitusta. Hanna katsoi mua eikä sanonut mitään. Mahtoi mennä sanattomaksi mun mahtavasta päättelykyvystä ja huomas että ei osaa sanoo mitään niin fiksua että vois vastata mulle. Sen sijaan se katsoi taivaalle, sulki silmänsä kärsivän näköisenä ja pyöritteli hetken päätään. Outo juttu että vuorikiireily voi aiheuttaa niskakipuja...

Siinä sitten ajoittain hallusinoiden, välillä naurukohtauksia saaden, silloin tällöin levähdellen ja hetkellisesti kiroillen jatkettiin matkaa ja jossain Jumalan hylkäämässä notkossa törmättiin uusiin Sierra Leonelaisiin ystäviimme. Ne aloitti orastavan tuttavuuden omaperäisesti tuumaamalla että vuorikiipeily on rankkaa, mutta se on hyväksi keholle. Ei ole kyllä suomalainen koulujärjestelmä mitään verrattuna Sierra Leonelaiseen, niin ällistyttäviä päätelmiä nämä uudet tuttavuudet kyllä tekivät. Viimeisen suomalaisen sisun voimin sain puristettua naamalleni hymyn, sanoin kaksi kertaa kohteliaasti "Yes, yes" ja vastasin esitettyyn kysymykseen olevani Suomesta ja muistinpa jopa käytöstavat, koitin loihtia kasvoilleni mielenkiintoa kuvastavan ilmeen ja kysyin vastakysymyksen "Well, where are you from?" -We are from Sierra Leone -Ok, we have to continue climbing now, bye bye!

Tästä eteenpäin urheilusuoritukseen liittyikin aivan uusia jännitysmomentteja; voittaako Suomi vai Sierra Leone, kumpi ryhmä on ensin seuraavalla taukopaikalla, missä järjestyksessä meille seuraavassa levähdyspisteessä kerrotaan vuorikiipeilyn olevan rankkaa mutta toisaalta hyväksi keholle, ja kumpi menettää järkensä ensin ja rupeaa listimään uusia ystäviämme, minä vai Hanna.

Taas muutaman snickersin ja loputtomien kilometrien jälkeen lopulta selvisi, että riehuja olikin aivan arvaamaton ns musta hevonen. Tai pikemminkin apina. Juuri kun olimme toipuneet pettymyksestä, jonka vuorenhuipuksi luulemallemme nyppylälle kiivettyämme koimme huomattuamme olleemme väärässä, saaneet itkukohtauksen, nähneet taas pilkkuja ja hymyilleet suu krampissa Sierra Leonen kanssakilpailijoillemme muutamaan otteeseen, kuulimme pelottavaa rapinaa puiden seassa. Joku paikallinen vuoristoapina oli sitä mieltä, että meidän kilpailu on aivan liian heppoinen peruste tulla häiritsemään heikäläisen kotirauhaa ja kihisi sitten siinä hampaat irvessä arvatenkin manaten meitä alimpaan helvettiin, kun niin typerästi tungeksittiin apinan yksityiselle vuorelle. Harvinaisen fiksu apina muuten. Onneksi hallusinaatio pelasti tältäkin tilanteelta, viereisen kurkkukojun (kyllä ne kojut varmaan oli oikeita, joku oli kuulemma jopa ostanut niistä kurkun ja syönyt...Tai sitten muidenkin kunto on yhtä huippuunsa hiottu kun meikäläisen ja on nähnyt samoja halluja...) myyjä syöksyi kojustaan ulos ja alkoi kolistelemaan läheistä metalliaitaa ja viskelemään apinaa kepeillä. Animalialla olisi ehkä ollut jotain sanottavaa tähän taktiikkaan, mutta itse en valita. Mielummin puolikuolleena vuorilla kun kokonaan kuolleena vuoristoapinan vatsalaukussa. No okei, ei se nyt NIIN iso apina ollu...Mut ois se voinu purra...Kiva siinäkin sitten saada joku vesikauhu ja kaikkee...

Nih.

No aikalailla siinä apinaselkkauksen jälkeen, mahdollisimman kapealla kohdalla, rotkojen ympäröimänä, tottakai alkoi sitten Hannan puhelin piristä. Huolellisen jalkojen asettelun, vimmatun repunkaivamisen, lyhyen kiroilun ja muutaman kiinalaisen väistelemisen jälkeen onnistuttiin vastaamaan vain kuullaksemme, että muut jo perillä odottee ja ehdottelee että käännyttäis takasin ettei mene koko aikataulu ketuiksi meidän takia. Tästä suivaantuneena (ja puolivälin jo aikaa sitten ylittäneenä - oikeesti) päätettiin kerätä viimeiset energiahippuset ja lähteä tarpomaan taas huippua kohti entistä suuremmalla tarmolla.

Jälleen hoputtavia ja typerästi hymyileviä kiinalaisia, hikeä, kylmyyttä, kuumuutta, pilkkuja, puheen (normaalia huomattavampaa) kangertelua, muutamat snickersit, hysteerisiä naurukohtauksia, jyskyttäviä päänräjähtämiskohtauksia, lipsuvia askelia, vessatauko, toistemme työntämistä ja vetämistä ahtaampien kohtien ohi, tunneli ylöspäin, ja lopulta, HUIPULLA!!!

Vastassa meitä oli kiinalainen, joka hysteerisen nauru- ja sormella osoittelukohtauksen jälkeen sai aikaiseksi tarjota meille kylmää riisiä ja vehkeen makuisia kasviksia. Rumpusoolo yltyi päässä, sielu alkoi suunnitella muuttoa vastuullisempaan tomumajaan, kiinalainen heilui naaman edessä innoissan osoitellen itään ja lähteen ja näkökenttä sumeni pelkäksi pilkkukokoelmaksi.

Tämän jälkeen sekavia näkökuvia Hannasta juttelemassa kiinalaiselle (millähän kielellä?) ja tunne, että jalat lähti liikuttamaan meikäläistä jälleen eteenpäin (ihanaa, jalat!Ne siis on vielä tallella!)

Lopulta kun pääsin hissiin istumaan alaslähtöä varten, en edes tajunnut pelätä (made in china-) hissiä, joka lähti korkealta vuorenhuipulta sulavasti lipumaan kohti alhaalla odottavia busseja.

Viimein, loppu hyvin, kaikki hyvin. Kiinaa iloisesti ja liian paljon puhuva nainen ohjasi meidät istumaan afrikkalaista syntyperää olevia ihmisiä täynnä olevaan bussiin, joka kaikesta todennäköisyydestä huolimatta kuljetti meidät takaisin hotelliin, kaatumaan sänkyyn ja nukkumaan odotellen tulossa olevaa kokovartalokramppia lihasten viimein tajutessa urheilusuorituksen laajuuden.

Vuorikiipeily virkistää, suosittelen kaikille jotka ovat jo tökkineet haarukalla molemmat silmänsä puhki ja miettivät nyt uusia ja entistä villimpiä itsekidutuksen keinoja


Yei-toch-tli kuittaa ja käpertyy nuolemaan haavojaan.

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.