IRC-Galleria

annanaz

annanaz

rock'n roll all night, party all day

VIIKONLOPUN PARAS AAMUMaanantai 27.10.2008 21:44

Mä ja rasse herätään ja mietitään mis kaka on ja aletaan kerää pulloja, sit kaka herääki ja me yritetäänn piilottaa niit rappukäytävään, sit kaka alkaa kattoo telkkarist TANTRA-SEKSI -ohjelmaa ja me vaa repeillään:DDDD

Kaka ei ole tyytyväine rasseen: hän ei kantanut minun kasseja niinkuin herrasmies tekee..

JOKU LAATTAS PARVEKKEELLE JA PIILOTTI SEN MATON ALLE

Mun kossupulloa ei vietykkää, vaa olin ite piilotanut sen liian hyvin;)

huomisesta tulee jännä päiväPerjantai 24.10.2008 02:53

suihkust tulee vaa jääkylmää vettä ,siis nii kylmää että jos mulla ois pallit nii niistä tulis sekunnin murto-osassa rusinat......

huomiseks PITÄIS olla filosofian essee maailman syvimmästä tarkoituksesta mikälie valmiina

ax^2+bx + c=o mitä vittua, ei tämä ole matikkaa, ranteet auki MAOLILLA

ostettavaapaljonnn...

haluis nähä tiettyjä vaskisnaamoja:)))

mitä mä laitan päälle?

RASSE: ANNA MÄ PUHDISTAN SUT POLVET!!

JUOSTAAN YMPÄRI TALOA, MÄ VERISIL POLVILLA, JA RASSE JAHTAA VODKAPULLON KAA




Mun kone sekos ja siit katos kaiik ikuvat viimesen parin vuoden ajalta!KAIKKI KUVAT kavereista, lomista, leireistä, keikoista,bileistä ja musta. Yhtäkkii kaikki oli poissa

Tuntuu et mun menneisyys olis vaa pyyhitty pois ja kun men ois ikinä oikeesti elänykkäänniitä kaikkia asioita..Ihan pyllystä

Mut toisalt tää on hyvä asia et voi vihdoin alottaa puhtaalta pöydältä ja hankkii lisää uusii muistoi


vanhat muistot ei kuitenkaa oo todellakaa korvattavissa:

rantaseikkailut sääksissä caron kanssa, siirin bestisajat, venetsian kanaalit ja kirkot, tarhan rakastajani:D, venyvät kokoontumiste leffahirmujen kaa, pitkät lounaat sinin kaa, marttakerho,zeroriippuvaisuus, kiian kaa sekoilu aina ku nähään, riparin kivat hetket, viha-rakkaussuhde veljeeni, uomiksen yökoulut ja purkkapussilahjomiset,talvet rukalla, sairaat sekoilut hämiksessä, biletys kavereitten tuttuje vantaalaisten stadilaiste sukulaisten ja ulkomaalaisten kaa, isosena olo, tapun satu, mun ja caron hiiviskely kivistössä, pitkät yön yli kestävät puhelut, kesän aamuöinen lenkki, epätodellinen olo simple planin jälkeen, TET waynesissä siirin kaa, hetket ku ollaan yhes naurettu kavereitten kippurassa raxissa,hetket jolloin ollaan yhes itketty ystävien kaa riparilla, suklaahetket, rakastumiset, ihastumiset, ystävystymiset, ylpeet hetket ku saa jotain aikaseks, veneretket henkan ja isin kaa, sunnuntaiaamut, ku ei tarvii tehä mitään, oma asunto vähä aikaa ja itsenäisyys, ekat puolimaratonit, jouluaatot, uudet vuodet, no juhannukset on ollu aina ihan perseestä


eikä tos oo ees paljoo
muistoi on myös vaatteissa, tuoksuissa, koruissa, kaikissa tavaroissa ympäril:)

ANNA PUHUU:::::Sunnuntai 16.09.2007 04:41

MUAHAHAHHAAAA ihanaaa olla ihan pilipilipong hullu julkisilla paikoilla. Ja te "AIKUISET" haistakaa toki vittu ja oppikaa elämään. kerran sitä eletään. Ja jumala antaa anteeks mut mä en eli kiitos mut ei kiitos.

tollasen mäki haluun...Maanantai 20.08.2007 21:17

Tyttö ja poika ajavat moottoripyörällä, 160 km/h.
"Pysäytä, minua pelottaa", sanoo tyttö.
"En, tää on hauskaa!"
"Ole kiltti..", tyttö pyytää.
"ok", sanoo poika, "mutta sano mulle, että sä rakastat mua!"
"All right. Rakastan sua. Pysäytä!"
"Halaa mua" *tyttö halaa poikaa*
Poika: "otat tän mun kypärän pois ja laitat päähäs!"

Seuraavan päivän lehdessä:
"Poika kuoli moottoripyöräonnettomuudessa, tyttö on hengissä."
Poika oli tajunnut, että jarrut eivät toimi, mutta ei halunnut kertoa sitä
tytölle. Hän halusi , että tyttö sanoisi rakastavansa häntä, ja että halaisi
häntä, viellä viimeisen kerran..

Ja pelasti tytön hengen, antamalla hänelle kypäränsä, vaikka se maksoi hänelle oman hengen
Rakkauden kesä




Hänen kuolinilmoituksensa tuli tänään. Se oli leikattu irti jostain lehdestä. Helsingin Sanomista tai Aamulehdestä. Paperi oli taiteltu niin moneen kertaan, että se oli vain pieni mytty, kun otin sen pois kuoresta.
Silitin terävät taitokset suoriksi ja näin hänen nimensä. Mustat kirjaimet pienen ristin vieressä.
Hän oli ollut kuolleena jo kuukauden.
Kuolinilmoitus oli lyhyt. Siinä ei ollut runoa tai säettä surusta ja kaipauksesta. Ei muuta kuin hänen nimensä, kuolinpäivänsä ja maininta, ettei hän ollut kuollessaan yksin.
Puoliso.
Niin siinä luki. Vain puoliso, ei mitään muuta. Ei kaipaamaan jäänyt, ei rakastava.
He olivat olleet, silloin kauan sitten, ystäviä ja kumppaneita. Tovereita, mutta eivät rakastavaisia. Koruton ilmoitus kertoi, että he olivat pysyneet ystävinä loppuun asti.

Taitoin lehtileikkeen uudestaan pieneksi. Tiesin, että joku kyläläisistä oli lähettänyt ilmoituksen minulle. Joku, joka oli katsonut aiheelliseksi muistuttaa minua siitä, mitä joskus oli tapahtunut.

Ikään kuin olisin itse voinut unohtaa.

**

Isäni kuoli ollessani kymmenen ja hänen kuolemansa jälkeen muutimme äidin kanssa enon luo. Minä pelkäsin enoa, äiti myös, mutta meillä ei ollut varaa kieltäytyä hänen tarjouksestaan muuttaa luokseen. Eno oli kylän merkkihenkilöitä. Hän toimi aktiivisesti seurakunnassa, ja hänen mielipidettään arvostettiin. En tiedä, pitikö kukaan hänestä, mutta häneen luotettiin ja häneltä kysyttiin neuvoja niin taloudellisissa, maallisissa kuin hengellisissä asioissa.
Kristillisenä ihmisenä eno otti sisarensa ja tämän lapsen hoiviinsa. Rakkaudesta hän ei sitä tehnyt. Velvollisuus oli rakkautta väkevämpää ja me opimme elämään enon ehdoilla. Nielimme kaikki loukkaukset, kaikki tylyt sanat ja vähättelyt, jotka osoittivat meille paikkamme.
Tiesimme, keitä olimme. Emme mitään.

Oli enon ajatus, että lukisin itseni kansakoulunopettajaksi. Äiti oli siinä vaiheessa kuollut, eikä minulla itselläni ollut minkäänlaista ajatusta tulevasta ammatistani, joten noudatin enon tahtoa. Olin riippuvainen enon taloudellisesta tuesta ja vaikka yritin ehdottaa hänelle, että rahoittaisin opiskelut omalla työllä, eno tyrmäsi ajatukseni. Olin hänen vastuullaan ja hän maksaisi opiskeluni.

Opiskeluvuodet olivat hyvää aikaa. Olin ensimmäistä kertaa pois enon luota. Tajusin, mitä vapaus tarkoitti, mitä tarkoitti se, ettei koko ajan tarvinnut pelätä, varoa sanomisiaan, tekemisiään, ilmeitään. En kuitenkaan käyttänyt vapauttani väärin. En alkanut meikata niin kuin muut kurssini tytöt, en käynyt tansseissa, en tapaillut poikia.
Vapauteni riitti minulle.

Valmistuin hyvin arvosanoin, niin kuin eno oli olettanut minun tekevänkin. Kun eno antoi minulle valmistujaislahjaksi kultaisen kellon, saatoin nähdä hänen silmissään jonkinlaista arvostusta. Katse oli lyhyt, mutta se kertoi minulle, että eno elätti toivoa, etten olisi samanlainen kuin äitini, joka nai pennittömän uneksijan. Että osoittautuisin joksikin muuksi. Enon odotusten arvoiseksi.

Valmistumiseni aikaan kylän vanha opettaja jäi eläkkeelle ja hänen paikkansa lankesi minulle. Ajatukset, että olisin lähtenyt muualle töihin, kuolivat minussa ennen kuin ne olivat syntyneetkään. Jatkoin asumista enon luona ja aloitin työt. Vaikka olin opettaja, vaikka olin aikuinen, eno kohteli minua edelleen samalla tavalla kuin ollessani lapsi. Hän opetti, oikaisi, neuvoi ja kertoi minulle, mitä minun piti ajatella asioista.
Vain koululuokassa sain olla rauhassa ja ymmärsin nauttivani työstäni. Katsoin viittätoista silmäparia, joissa näkyi luottamus minuun ja se näky hämmensi minua. Kukaan ei ollut koskaan aikaisemmin luottanut minuun.





Kevään päättyessä kylällä puhuttiin, että Helsingistä tuleva pariskunta oli vuokrannut Mäkitorpan. Nimestään huolimatta Mäkitorppa ei ollut torppa, vaan suuri hirsihuvila järven rannalla. Huvilan omisti ikääntynyt leskimies lähikaupungista, eikä hän ollut enää aikoihin käynyt huvilalla. Eräs kylän mies toimi huvilan talonmiehenä, kävi asettamassa hiirenloukot syksyisin ja lämmitti taloa aika ajoin, mutta kukaan ei ollut asunut huvilassa vuosiin.

Kylä kuohui. Kesäasukkaat olivat aina tapaus sinänsä ja varsinkin kesäasukkaat, jotka tulivat Helsingistä asti. Eno ei sanonut asiasta mitään, hän ei juoruillut koskaan, mutta muu kylä puhui tulijoista joka paikassa: koulussa, kaupassa, ompelukerhossa, kirkon eteisessä, kunnanlääkärin vastaanotolla.

**

Näin hänet ensimmäisen kerran juuri kaupassa. Oli kesäkuun alku, koulu oli loppunut muutama päivä sitten. Jouten en ollut ehtinyt olla, sillä olin siivonnut enon kotia. Siivous piti tehdä ennen kuin työt pelloilla alkoivat. Ehdotukseni, että olisin mennyt jollekin opintoja täydentävälle kesäkurssille, eno oli tyrmännyt. Hän tarvitsi minua, vaikka hänellä oli riittävästi palkollisia.

Kesäni alkoi niin kuin edellisetkin kesät, mutta sinä päivänä, siinä kaupassa, nähdessäni hänet, tiesin, ettei mikään tulisi koskaan olemaan ennallaan. Hetki oli lyhyt, se hetki, jolloin tajusin, että olin kokemassa jotain sellaista, mitä en ollut aikaisemmin edes tiennyt olevan.
Tunsin oloni hyväksi katsoessani häntä. Rauhalliseksi. Se oli uusi tunne minussa, sillä olin tottunut elämään varpaillani, peläten pahinta ja tietäen samaan aikaan, että kaikki, mitä pelkäsin, toteutuisi peloistani huolimatta.


Hän oli minua pidempi ja hyvin hoikka. Hänen hiuksensa olivat tummat ja lyhyet, hänen silmänsä ruskeat ja surulliset. Hän oli kaunein ihminen, jonka olin koskaan nähnyt.
Hänen äänensä oli matala, kun hän kysyi minulta, oliko meillä sama matka.

-Me olemme vuokranneet Mäkitorpan kesäksi, hän kertoi avatessaan savukeaskia kaupan ulkopuolella.

Hän tarjosi minulle savuketta. Pudistin hämmentyneenä päätäni ja katsoin nopeasti ympärilleni. Kaupan edustalla oli muutama kyläläinen ja he katsoivat meitä tarkasti.

-Minulla on polkupyörä, sanoin hiljaa. –Ja enon tila on eri suunnalla kuin Mäkitorppa.
-Harmi. Ajattelin, että saisin seuraa.

Hän kohautti harteitaan, viskasi savukkeen maahan ja polki sen sammuksiin.

-Voinko minä saattaa sinua vähän matkaa? En haluaisi vielä palata huvilalle.

En tiennyt miten olisin voinut estää häntä. En edes halunnut vastata hänelle kieltävästi. Tunsin kyläläisten katseet selässäni ja tiesin, että yhteisestä lähdöstämme puhuttaisiin.

-Voit sinä saattaa. Minä talutan pyörää.

Luonto oli vielä vaaleanvihreä, kesän helteet kaukana, mutta kuitenkin käteni hikoilivat ja otteeni lipsui pyörän sarvista.

-Tämä taitaa olla aika hiljainen paikka?
-Onhan tämä.
-Ehkä niin on parempi. Joko sinä olet käynyt uimassa?
-Vesi on vielä kylmää. Metsässäkin on vielä paikoitellen lunta. Enkä minä osaa uida.


Hän hymyili ja sytytti uuden savukkeen.

-Minä pidän kylmästä vedestä. Mitä sinä teet?
-Minä olen opettaja.
-No, sitä minä en olisi uskonut, hän sanoi. –Sinä vaikutat jotenkin…liian hennolta ollaksesi opettaja.
-Hennolta?
-Niin, minä ajattelin, että sinä olisit keiju.




Kyläläiset määrittelivät uudet kesäasukkaat hyvin nopeasti ja niin tehdessään he sulkivat Mäkitorpan vuokralaiset yhteisön ulkopuolelle. Kylä arvosti ahkeria työntekijöitä ja rehellistä yrittämistä. Kylä ei kaivannut professoreita eikä runoilijoita.
Eno kertoi asian minulle kesäkuun kääntyessä loppua kohti.

-Olisi parempi, ettet liikkuisi sen väen kanssa. Kuulin, että olet käynyt siellä. Se ei ole soveliasta. Minä kiellän sinua menemästä sinne.

Eno oli kalpea, mistä tiesin hänen olevan vihainen. Hän ei koskaan korottanut ääntään, kun hän raivostui. Ei, hän tuli entistä kylmemmäksi ja jäisemmäksi.

-Minä en ymmärtänyt tehneeni väärin. Luulin, että voin tehdä vapaa-ajallani mitä haluan.
-Uhmaatko sinä minua?

Jäinen katse yritti tunkeutua minuun, mutta olin liian lämmin.

-En minä sinua uhmaa. Haluaisin vain tavata ystäviäni.
-Sinun ystäväsi ovat kyläläisiä! Muita ystäviä sinulle ei ole. Muista se. Minä en halua, että sinusta puhutaan. Sinä et tapaa heitä.

En sanonut mitään ja vaikenemiseni oli myöntymisen merkki enolle. Hän oletti minun tottelevan. Olinhan aina ennenkin tehnyt niin.

**

Joka päivä, kun työt oli tehty, otin pyöräni ja ajoin kylän halki tielle, joka johti Mäkitorpalle. Hän istui aina suurella, sammaleisella kivellä odottamassa minua. Hänen savukkeestaan nousi pyöreitä kiehkuroita kuin savumerkkejä, jotka johdattivat eksyneen oikeaan paikkaan.

-Mennäänkö järvelle?
-Minä en halua uida. Minä pelkään vettä.
-Ei meidän tarvitsekaan, hän sanoi ja hypähti kiveltä.

Juuri sen takia pidin hänestä. Hän ei koskaan vaatinut minulta mitään. Hän ei odottanut minun olevan muuta kuin olin. Hän vain antoi minun olla ja hän antoi minun puhua. Hän oli ensimmäinen ihminen, joka kuunteli minua.

Tulimme järvelle. Hän poimi rannalta kiviä ja alkoi heittää leipiä. Katsoin laineita, jotka levisivät rengas toisensa jälkeen rikkoen veden tyynen pinnan.

-Vesi on kylmää, hän sanoi kahlatessaan rannassa. –Miksi sinä et lähde täältä?
-Mitä?
-Sinä et viihdy täällä. Miksi et muuta pois enosi luota?
-Minä en voi. Hän on tehnyt niin paljon hyväkseni. Minä en…voi.

Hän tuli vedestä ja istuutui viereeni.

-Sinä satutat itseäsi jäämällä tänne. Älä tee sitä itsellesi.

Hän nosti kätensä ja kosketti hiuksiani. Pidätin hengitystäni. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin koskettanut minua kuin sanoillaan.

-Ole hyvä itsellesi.

Hänen sormensa hipaisivat ohimoani.

-Älä.

Hyvin hitaasti hän veti kätensä pois.

-Tämä on väärin, sanoin katsomatta häntä. –Sinä et saa koskea minua. Se on väärin. Se on…pahaa.
-Ei ole. Ei se voi olla väärin, jos pitää toisesta. Jos haluaa olla toisen kanssa. Minä haluan olla sinun kanssasi. Enemmän kuin kenenkään muun kanssa.
-Älä. Ole kiltti ja lopeta.
-Minä tiesin heti, kun näin sinut kaupassa ja minä näin…näin sinussa samanlaisen kuin minä olen. Sinä tunsit myös samoin, eikö niin?

Kyyneleet polttivat luomiani, enkä voinut katsoa häntä.

-Anteeksi, kuulin hänen sanovan. –Minun ei pitäisi inttää.
-Minä pelkään.

Avasin silmäni ja katsoin häntä.

-Minun on mentävä.





Rakkauteni hämmensi minut. Se pelotti minua. En ollut etsinyt rakkautta, en ollut edes uskonut rakkauden olemassaoloon.

Ja nyt. Olin rakastunut ja vaikka tiesin, että rakkauteni oli väärin, se oli pahaa ja rumaa ja syntistä, mikään ei auttanut. Rakkauden nälkäni oli suurempi kuin mikään järki. Rakkauden nälkäni sai minut palaamaan hänen luokseen joka ilta.

**

Heinäkuun lopussa vesi oli lämmennyt. Hän kysyi, halusinko hänen opettavan minua uimaan. Nyökkäsin. Meillä ei ollut uimapukuja mukana, en edes omistanut uimapukua ja riisuin vaatteeni pitäen katsettani maassa.

-Älä pelkää, hän sanoi ja kosketti hartiaani.

Hän oli oikeassa. Minulla ei ollut mitään pelättävää. Nostin katseeni ja hymyilin hänelle. Hän tarttui käteeni ja vei minut veteen. Kristallinkirkas vesi oli kirpeän kylmää ja ihoni nousi kananlihalle. Haukoin henkeäni ja hän johdatti minut syvemmälle.

-Me voimme palata takaisin, hän sanoi veden noustessa ylemmäs vartaloani pitkin.

Pudistin päätäni ja jatkoimme matkaa. Hän kiersi kätensä vyötäröni ympärille, piti sormiaan lanteillani ja kun vesi nousi rinnoilleni ja kaulalleni, hän käänsi minut itseään kohti ja suuteli minua. Hän veti minut syliinsä, lämmitti minua kylmässä vedessä ja sanoi:

-Minä rakastan sinua. Tule minun kanssani. Lähde pois täältä.

**

Helvetti puhkesi seuraavana päivänä. Eno kutsui minut luokseen tultuaan kylältä. Ensimmäisen kerran näin hänen kasvonsa vääntyneen raivon punaan.

-Sinä olet pettänyt minut! Sinä olet tahrannut minun nimeni! Olet saattanut minut häpeään!

Pelko lamaannutti ajatukseni. En osannut sanoa mitään. En uskaltanut sanoa mitään.

-Miten sinä saatoit tehdä tämän minulle? Omaa verta ja lihaa! Tuollainen…tuollainen luonnonoikku!
-Minä…
-Vaiti! Minä en halua kuulla sanaakaan. Minä olen kuullut aivan tarpeeksi, seikkaperäisesti, miten sinä suutelit sitä Mäkitorpan miestä, miten te olitte järvessä ilman vaatteita kuin riettaimmat portot, miten te kähmitte toisianne, miten te…se on synti! Miten sinä saatoit?
-Minä rakastan häntä…

En tiennyt, mistä ääneni kuului, miten uskalsin puhua.

-Rakastat! Tuo tuollainen ei ole rakkautta! Se on syntiä. Himoa! Eivät edes eläimet tee sitä. Sinä olet alhaisempi kuin yksikään Luojan luoma eläin.

Eno istuutui ja veti henkeä.

-Minä kävin siellä. Minä puhuin sille naiselle. Hän ymmärsi minun sanani. He ovat jo lähteneet pois. Se mies on palannut Helsinkiin, minne huorin tekijät kuuluvatkin. Sinä et tapaa häntä enää koskaan! Minä kitken pahan sinusta.

**

Eno sai tahtonsa läpi. En yrittänyt tavoittaa rakastani. En kirjoittanut hänelle, en soittanut hänelle. En tiedä, kirjoittiko hän minulle koskaan. Jos kirjoitti, yksikään kirje ei saapunut perille.

Enon arvovalta tukki kyläläisten suut, mutta eivät he unohtaneet ja heidän katseissaan oli aina pilkkaa ja ivaa kulkiessani heidän ohitseen, opettaessani heidän lapsiaan. He olivat muurina lapsiensa edessä, enkä koskaan enää nähnyt luottamusta oppilaitteni silmissä

Minulla ei ollut rohkeutta lähteä. Olin liian kiinni kasvatuksessani, kylässä, enossa.

Olen kaivannut häntä jokaisena päivänä, vaikka siitä kesästä on kohta neljäkymmentä vuotta. Olen itkenyt häntä, surrut häntä ja kironnut pelkuruuttani, joka piti minut paikoillaan, jätti minut tänne.

Kertaakaan en ole katunut rakkauttani. Kyläläisten ja enoni mielestä rakkauteni oli mieletön. Itse en nähnyt siinä muuta mielettömyyttä kuin sen, etten uskaltanut lähteä hänen peräänsä.

Olin pelkuri.


****** loppu ******

[Ei aihetta]Tiistai 31.07.2007 23:37

DON'T COUNT ON ME..

kopsin jostainLauantai 21.07.2007 22:01

"Minusta tuntuu, että olen
luopunut tuskasta ja
hyväksynyt sen, että en
ole täydellinen. Haluan
toki edelleen olla paras
kaikessa mitä teen, mutta
en enää romahda, jos
epäonnistun.
Se on tullut sisäisen
kasvun ja voiman myötä, ei
muihin ihmisiin
tukeutumalla. Aikaisemmin
etsin aina jotakuta, joka
saisi elämäni tuntumaan
paremmalta, tajuamatta,
että se joku olin minä
itse. Olen tyytyväinen
omana itsenäni. Tällä
kertaa en aio paeta, sillä
edessäni on tulevaisuus,
jota en aiemmin pitänyt
mahdollisena ja jota
odotan innolla "