IRC-Galleria

Noniin, se on nyt jätetty taas taakse.

On se hassua, miten viime kesäkuussa pieni vaaleankeltainen henkilöauto ajoi tampereen keskustassa. Kuskin kiroilu kuului varmaan 100metrin säteellä joka paikkaan. Pelkääjän paikalla istui tulipunainen ja vähintään kuskin kanssa samalla äänenvoimakkuudella raivoava nainen. Takapenkillä kaksi väsynyttä jäätelön tuhrimaa poikaa. Ja tyttö. Hymyilevä ja onnellinen tyttö.

Niin se tyttö näki Tampereen ensimmäistä kertaa. Joku kolahti ja kovaa, koska sinne tielle sydän jäi. Olin löytänyt SEN kaupungin. Kaupungin jossa tahtoisin asua ehkä jopa loppuelämäni.

Siitä kaksi päivää myöhemmin menin lahteen, ja kuulin että Jennalla on uusi poikaystävä, poikaystävä joka asuu Tampereella.

Syyskuussa junaan hyppäsi kaksi jännittynyttä tyttöä. Ne meni tampereelle. Ja vietti ehkä parhaan viikonlopun. Näin tytöt tekivät myös kaksi viikkoa tämän jälkeen.

Sitten tuli juttuja ja kivoja ja ikäviä kokemuksia mitä en tähän nyt ala kirjottamaan.

Eilen tyttö taas lähti tampereelle. ja yllättyi ikävästi.

Ei se enää ollutkaan SE paikka. Tai oli, mutta jotenkin erilaisena. Ennen se oli paikka missä ei ollut ikinä muuta kuin hauskaa, aina tekemistä, kivoja ihmisiä, jännitystä, kaikkea. Ei ikinä mitään huolia tai riitoja tai mitään.

Nyt se oli paikka täynnä muistoja. Ennen en koskaan tajunnut miten ihan mikä tahansa voi herättää muistoja. Kadut, Kaupat, Penkit, jopa tietyt bussipysäkit. Eikä ne muistot aina ollutkaan positiivisia. Tai oli, liiankin positiivisia. Kaikki kipeätkin muistot puski pintaan.
Ja niin onnistuin pilaamaan iteltäni ensimmäistä kertaa ikinä Tampereen reissun.

Ehkä pitää vaan päästä OIKEASTI jo niistä muistoista yli. Koska ne tulee aina olemaan. Ei ne lähde minnekkään. Ja Tampere tulee aina olemaan Se minne tämän tytön tie vie. Pitää vaan sopeutua. Ja kipeimmätkin muistot neutraloituu kun ne samat muistoja herättävät paikat näkee joka päivä.



Tunteet kuolee mutta muistot ei kai koskaan. :<