IRC-Galleria

Tänään mulla vaan on ollut niin hyvä olla. Kokoajan hymyilyttänyt, naurattanut, olen jaksanut
olla todella ystävällinen kaikille, jopa todella inhottavillekin ihmisille, olen tänään tehnyt niin paljon
myös hyviä asioita, sellaisia mistä voin olla ylpeä.

Tänään mä suorastaan rakastin koulua. Tänään vain oli niin super-ihana päivä. Ei kyllä mitenkään
tavallisesta poikkeava, mutta tänään kaikki vain on tuntunut niin hyvältä.

En ole antanut murheiden ja surujen kaataa minua tänään, olen sivuuttanutkin ne ajatukset.
Ja toivon todella ettei kukaan tänään pura minulle ongelmiaan, tänään mä aijon olla iloinen,
koska olen iloinen ja tänään mä nauran ja puhun iloisista ja kivoista asioista!

Tänään mä yritän nähdä maailman hyvänä ja ihanana paikkana.

Tänään kukaan ei pilaa tätä oloa, tänään olen nauttinut, ja tänään nautin elämästä täysillä,
kun juuri tänään siihen näköjään pystyn. Toivottavasti huomenna olisi yhtä ihana päivä.

Vaikka tiedän kyllä jo, että huomenna olen jälleen pessimisti-hanna, mutta tänään en anna
sen vallata minua. Mulla ei ole ollut pitkiin aikoihin näin hyvä olla, ja se on tosi outoa,
nyt kun oikeesti on voinut tänään hyvin, kun olen vain niin tottunut siihen että on paha olla.

Mutta olen nyt iloinen, todella iloinen kaikesta. Tajusin taas miten paljon hyvää mulla on elämässä,
kyllä multa puuttuu mun elämästä mulle tärkein ihminen, muttei sydämestä, isi on aina osa minua.
Kulkee mukana joka paikkaan, minne minäkin menen.

Tänään kun tulin koulusta, olin meidän pihalla, mulla oli tosi kylmä, sitten yhtäkkiä mulle tuli tosi lämmin,
ja tuntui kun joku olisi halannut. Mä jotenkin vaistomaisesti katsoin taivaalle,
ja en nähnyt kyllä mitään, en ketään, mutta yhtäkkiä kuulin hiljaisen kuiskauksen: "olen tässä".
Järjellä kun ajattelen, ei se ollut isä. Koska kun jotain kaipaa todella paljon, niin alkaa
näkemään sitä ihmistä kaikkialla, kuulemaan sen ääntä ym.
Mutta toisaalta on ihanampi ajatella että se olis ollu isi :'')

Taas kirjoittelen ihanaan irc-gallerian päiväkirjaan, mutta ei se haittaa! Tämä kirjoittaminen on kivaa.

Olen niin onnellinen siitä, miten ihania ystäviä mulla on ja miten paras perhe mulla on. Parempia ei ole olemassa. Mulla on koira, Pimu, jota rakastan niin paljon, ettei sitä voi edes sanoin kuvata.
Mulla on Tintti, punakorvakilpikonnani, joka tulee aina olemaan se kaikkein rakkain lemmikki.

(Vaikka Tintti asuukin nyt ainakin väliaikaisesti toisessa perheessä, niin se ei tarkoita ettenkö rakastaisi
häntä, päin vastoin, Tintti muutti toiseen perheeseen, sillä siellä on hänen lajitovereitaan,
eikä mulla ollut tilaa eikä varaa ottaa Tintille tänne meille lisää kavereita. Se oli hänen parhaakseen,
tietysti minun suruksi osaksi, koska on niin kova ikävä, mutta kuitenkin mulla on hyvä olla kun Tintillä on.)

Nyttenkin tuli itku, ilosta ja onnesta. Tajusin vain yhä paremmin, miten helvetin hyvin olen hoitanut
joitain asioita, mm. tuo Tintti asia, en ajatellut itseäni, en yhtään, ajattelin Tintin parasta,
ja sitä missä hän olisi onnellisin.
Olen elämässä tehnyt paljon hyvääkin, tukenut ystäviä, auttanut sairaita ja vaikka mitä.

Mun vain pitäisi oppia olemaan myös välillä ylpeä itsestäni, jokainen meistä tekee virheitä,
niistä opitaan, ja jokainen meistä on omalla tavallaan hyvä ihminen. Jokaisen meidän
sisällä on kultainen sydän, jotkut aina välillä vain hukkaavat sen kultaisen kerroksen siitä
sydämestä, mutta senkin saa takaisin. Ikinä ei saa luovuttaa, aina pitää löytyä taistelutahtoa,
kaikesta selviää, eikä saa jäädä yksin liian suurien murheiden kanssa, kaksin ne on helpompi kantaa!

Jokainen meistä kulkee omaa elämänpolkuaan, joskus tulee harha askelia, vaikeampia ja syvempiä kuoppia, aikoja milloin ei vain mikään onnistu, mutta sieltä maasta tai kuopasta pitää vain
jaksaa yrittää nousta, ja jatkaa matkaa elämän polullaan. Tulee risteyksiä, missä saa valita
mihin suuntaan ja millaiseksi elämänpolku muuttuu, jokainen meistä voi vaikuttaa omaan elämään.
Jokaisen meidän polku voi olla kaunis, kukkiva ja tasainen, jos vain teemme siitä sellaisen.
Se vie moniamonia vuosia, elämänkokemusta ja se vaatii työtä, mutta jokainen meistä pystyy siihen.

Anteeksi taas tämä suuri purkaus, halusin vain kerrankin kirjoittaa, kun en valittanut nyt mistään,
kun ei ole mitään valitettavaa juuri. Hymyilyttää vain, on niin positiivinen ja IHANA OLO.

Nyt menen hymyilemään ulos tupakka huulessa, ja pusutan Pimua.

Kiitos jos luit tämän, toivottavasti sinäkin nyt siinä hymyilet :)