IRC-Galleria

Vuosi 2009 on loppusuoralla, joten kerro yksi muistosi minusta.
Sen jälkeen kopioi tämä omaan blogiisi.

Olen huomioinut itsessäni viime aikoina (noin viikon-parin sisään) tekopyhyyttä, joka on ollut toisaalta aivan vitun hajottavaa mutta toisaalta ihan vitun upeaa, koska turpaanotto sattuessaankin vie eteenpäin. Olen ollut loukkaantunut ystävälleni, ihastukselleni, kaiken lisäksi suhteellisen "pienestä" asiasta. Käytöksestäni tekee tekopyhää se, että jos osamme olisivat vastakkaiset, käyttäytyisin varmasti samoin.
Tosin, tilanne on hieman vaikea selittää ja muutenkin (ehkä) mutkikas, lisäksi en varmastikaan tiedä kaikkia asiaan vaikuttavia seikkoja, joten etenkin tällaisen tilanteen kohdalla jossittelu on enemmän kuin turhaa. Tuntuu myös siltä, että tämän käytöksen takana olisi pelko tämän ihmisen menettämisestä, meidän ainutlaatuisen vahvan yhteyden menettämisestä, mutta kokisin tämän pelon (kuten pelon noin yleensäkin) enemmänkin haittaavan muutoksen ja asioiden hyväksymistä kuin hyödyttävän.

Olen huomiounut myös kuinka oma takertuva käytökseni saattaa tukkeuttaa kommunikaatiota, ainakin omalta osaltani, joten toisinaan olisi hyvä ottaa asioihin (ja ihmisiin) etäisyyttä. Vaikka minulle sanottiinkin minun ajattelevan taas liikaa, en usko pienen tauon olevan pahitteeksi, kokeilkaa tekin!

Meditoin eilen illalla pitkästä aikaa ja se tuntui hyvältä, onnistuin rauhoittamaan omia liian lujaa omia ratojaan juoksevia ajatuksia.

Tänään olen hehkunut paljon, en tiedä johtuuko se nappiin osuneesta lahjasta (en tosin uskonut sen kovin ohi maalin alunperinkään menevän), muuten vain positiivisesta energiasta jota olen tuntunut saavan vai siitä että semiraskaan pihatyöpäivän jälkeen oli HYVÄ olo.

Olen myös huomioinut omaa kärsimättömyyttäni, mutta en ole oikein vielä varma mihin minun pitäisi tästä lähteä, koska suuntia on niin monia ja aikaa niin vähän! (pun intented)

Tällaisen päivän jälkeen tuntuu erittäin mielekkäältä meditoida.

ollessani
samalla viivalla Saatanan kanssa
sain
maistaa palan Jumaläitiä
ja puhuessani Buddhan kanssa
täydennyin

* Olen yrittänyt jo jonkin aikaa saada kirjoitetuksi suomalaisten kaksinaismoralismista, mutten ole oikein insipiroitunut

* Toissapäivänä uskalsin kohdata osittain oman pelkoni joka tuntui upealta

* Opin näkemään itseäni hieman ulkopuolelta, joka myöskin on pelkkää voittoa

* Näyt... vaikut... TUNTUU siltä, että kes... kommunikaatiotaitoni olisi kehittynyt

* Pelkään yhä turhaan sanoa mitä ajattelen

* Ajattelin fiilistellä näitä juttuja meditoimalla tänään

todellisuuden rajat natisee huhu

God is dead.
- Nietzsche

Nietzsche is dead.
- God

I am God
- LaVey

Sähläsin tänään RestoreIT -ohjelman kanssa niin, että menetin kaikki tiedot kovalevyltäni vuoden 2003 jälkeen, eli käytännössä KAIKEN mitä olen ikinä sillä tehnyt.

Uskokaa tai älkää päälimmäinen tunne on helpotus.

we squat the world! <3

Mulla alkaa ylihuomenna sivari (taas) ja se pelottaa mua enemmän kuin mikään pitkään aikaan, mutta aion olla rohkeasti sosiaalinen!

Miksi minun pitäisi välittää siitä miten tekoni näyttäytyvät muile? Entä sitten vaikka munaisin itseni, entä sitten vaikka olisin väärässä, entä sitten vaikka ottaisin turpaani pahemmin kuin koskaan aiemmin? Miksi tuntuu koko ajan siltä, että edes paras ei ole kyllin hyvää, miksi tuntuu että tämä yhteiskunta ja vallitseva globaali mentaliteetti (paremman sanan puutteessa) vaatisi meiltä täydellistä onnistumista ensimmäisellä kerralla tai vähintään toisella? Mikseivät ihmiset enää osaa nähdä itseään osana suurempaa kokonaisuutta? Miksi kukaan ei enää kysy vastakysymystä miksi ei? Miksi en osaa enää käyttää kuin yhtä kysymssanaa?

Tuntuu kuin olisin jonkun suuren harppauksen kynnyksellä (en puhu nyt 2012:sta), en ihan vielä toisella puolella mutta en selkeästi lähtöpisteessäkään. Aiemmin olisin kokenut tämän turhauttavana, mutta olen pyrkinyt siihen että muuttaisin suhtautumistani ja nyt se on alkanut tuntua myös mm. upealta; en voi nauttia tästä hetkestä kuin NYT, joten aion ottaa tästä(kin) kaiken irti.

Ja tiedättekö muuten, rakastan teitä, kaikkia.