Oon ajatellu paljon suomalaisuutta viime aikoina. Mietin, että haluunko ylipäätään sanoo olevani suomalainen. Musta tuntuu, että yli puolet musta on unkarilaista, oikeastaan kaikki. Päältä ja sisältä.
”On mielestäsi ihmisiä aina vain kaltaisesi eikä kukaan muu:
Vaan katso joskus silmiin muukalaisen
onni uusi kohdallasi toteutuu.”
Kuvassa (joka tulee tähän kohta) oon siellä minne mun sydän kuuluu, Unkarissa. Taustalla taianomainen tippukiviluola. Vieressä on ihana ja rakas serkku, jonka näen valitettavasti vain kerran vuodessa.
Sivistynyt suomalainen on hillitty. Se ei osota tunteitaan. Jos on lapsellisen innostunu ja ilonen jostain asiasta, se pitää peittää. Ei saa hullutella tai sekoilla väärällä tavalla- paitsi kännissä saa tehä mitä vaan! Se on olevinaan niin hienoa. Mut heti jos joku tekee samanlaisia asioita selvin päin ni lähes kaikki pitää hulluna.
” Käy juosten pitkin näitä metsäteitä
ja maista marjat maan ja auringon
Voit kieriskellä rikkauksissa (ja viinassa?) aina,
huomaat sen mikä niiden arvo on.
On veljiäni sade sekä tuuli
ja ystäväni luodut metsien.
On kaikki täällä yhteydessä kaikkeen
joka tietä elämän käy kulkien.”
Surunsa osottaminen on noloa. Kyyneleet ei saa tulla kenenkään näkyvillä. Vaikka ois kuinka paha olla, vaikka joku läheinen ois kuollu, julkisilla paikalla itkemistä paheksutaan. Lohduttaes sanotaan ”Älä itke”, vaikka suurin osa kuitenki tietää et itkeminen helpottaa.
”On kaikki sinulle vain omaisuutta
Ja valtaat nimiin kaiken minkä näät;
Vaan tiedän, jokaisella olennolla
Elämä ja henki on sisällään.”
Ja sit jos ollaan vihasia toisille luullaan, et pystytään peittää se kauniisti ja et se on oikein, et niin kuuluuki peittää jos haluu olla kohtelias. Mutta kaikki viha tulee ulos kehon kielellä (ilmeillä, eleillä, välttelemisellä/ puhumattomuudella) , ei sitä voi kukaan estää, ja se vasta sattuu paljon enemmän ku suoraan sanominen. Mitään ei yleensäkään saa sanoa suoraan. Ainiin, paitsi tietenki sen kuinka surkee ite on jossain asiassa.
Ketään ei saa liikaa kehua. Ystävyys ei saa olla liian syvää ja fyysistä läheisyyttä pidetään helposti romanttisena rakkautena ja luullaan lesboks tai homoks, vaikka kyseessä on vaan läheinen ystävyyssuhde. Omia lahjojaan pitää aina vähätellä. On muka ylpeetä sanoo totuus: että osaa joitaki asioita.
Väitetään, että Suomi on hyvin suvaitsevainen. Onhan tietenki edistystä tapahtunu esim. eri uskontojen ja homojen hyväksynnässä, mutta entä sitten luonteen erilaisuuden? Suomessa on aivan liian paljon hiljasta tietoa siitä, millanen ei saa olla, eikä sitä saa rikkoa piiruakaan. Jos tekee jotain hassua, väärällä tavalla erikoista, leimataan hulluks, mielisairaaks. Minkä takia erilaisia ei pidetä valopilkkuina, jotka piristää ihmisten päivää erikoisilla vaatteilla tai hulluttelulla? Heti luullaan että toi haluu vaan huomiota, mut tuleeko kukaan ajatelleeks, että tarkotus saattaaki olla piristää ympäröiviä ihmisiä? Ja tuleeko kukaan ajatelleeks, että on ihmisiä, jotka kokee itsensä ahistuneeks muotivaatteissa? Jotka kokee ne itelleen täysin vieraina… Ei kenestäkään oo mukava laittaa päälle vaatteita, joita ei koe omikseen, jotka ei tuo ilmi sitä, mitä sydämessä on.
”Ja sä kuuletko jo suden huudon täyden kuun?
On iho valkea tai väri kuoparin (On vaate värin valkean tai sateenkaaren?)
On laulettava äänin jylhän isä vuoren
Maalattava värein tuulen sinunkin.”
Tää koko teksti on tietenki karkeeta yleistystä eikä kaikki asiat päde kaikkiin suomalaisiin. Jokanen meistä on yksilö.
Tarkotus ei oo nyt väittää, että mä oisin täydellinen ja kaikki suomalaiset kauheita. Suomalaisuudessa on myös todella paljon hyviä piirteitä ja mussa todella paljon huonoja piirteitä. Asioita voi myös aina katsella monelta kannalta.
Oon erilainen, sopeutumaton ja sen takia hukassa täällä suomessa. Oon syntyny väärän maan vangiks. Mun on paha olla täällä ja muhun sattuu, kun suurin osa ihmisistä ei ymmärrä mua. Ei hyväksy mua. Ei anna mun olla se, mikä oon. Häpee mua.
Mutta tiettyjä ystäviä haluun erityisesti kiittää hyväksynnästä (Tää ei oo paremmuusjärjestys): Leena P, Elina, Mira, Terhi, Emilia, Joni, Ilona, Laura V, Eve K, Lida, Mari, Maria, Ville, Karo, Tomi, Maisa, Elsa ja toinen Elsa, Päivi K, Ronja, Jenni K, toinen Jenni, Titta, Matja, Kaisa, Arvo, Erika, Saana (=kuollu :( ), Saija, Elisa, Iiris, Wanda
Teidän seurassa tunnen olevani arvokas ja hyväksytty kaikkine hullutuksineni. :) Listasta varmaan unohtu joitakin, anteeks siitä. Ei tarkota silti, että oisitte vähemmän tärkeitä mulle. Ja tästä puuttuu myös monta hyvin rakasta ystävää, jotka on mulle ihan yhtä tärkeitä kun listan henkilöt, mutta jotka ei vaan ymmärrä mun kaikkia hassutuksia. Se ei silti tee teistä vähemmän rakkaita.
Muutan varmaan joskus vielä ulkomaille. Voisin muuttaa vaikka aika pian jos vaan ois mahdollisuus. Ehkä lähen lähetystyöhön sen jälkeen ku oon saanu ammatin. Venäjää oon ajatellu. Siellä nuorisokodin tai lastenkodin ohjaajaks. Myös Unkariin ois mukava muuttaa.
Joskus mietin, että millasta mun elämä ois jos oisin syntyny unkariin. Varmaan helpompaa. Tiedän, että siellä taloudellinen tilanne on ja varsinki oli huono, mutta se ei haittais mua tippaakaan, koska henkinen tilanne olis mulle sopivampi. Siellä saisin olla vapaa. Saisin olla se, keneks mut on luotu, joutumatta kestämään ihmisten halveksuvia katseita.
” Oon vain sulle ihminen villi
Ja vaikka kuinka katsot, ei muuta eessäs näy.
En saata ymmärtää
miksi käyt niin väittämään
kun elämää et voi sä ymmärtää,
ymmärtää.”
Mä oon se mikä mä oon. En tästä aio muuttua, ajattelipa kuka tahansa mitä tahansa. Jumala on mut tällaseks luonu ja sano niin ku ensimmäisetki ihmiset luodessaan: ”Tämä on hyvä.” Ois väärin toimia vastoin luotua
Jos mä haluun tanssia vanhojentanssiharkoissa nallen kanssa sillon ku oma pari on poissa, teen sen. Toisia sillä piristän ja siitä oon ilonen. Toisia sillä ärsytän mut vika on niiden asenteessa eikä mussa. Jos mä oon intotäpinöissä ja ilosena liitelen pitkin koulun käytäviä, teen sen. Ilo tarttuu. Toiset pitää sitä lapsellisena, mutta sitä asennetta mä säälin. Sillon ei voi nauttia elämästä niin hyvin. Jokasen ihmisen sisällä asuu edelleen se pikkutyttö tai pikkupoika, joka syntyi maailmaan ja jos hautaa sen kohtuun piiloon, samalla iso pala koko ihmisestä lähtee pois.
Elämästä pitää voida nauttia ajattelematta mitä muut meistä ajattelee. Kaikki on sallittua, oikeeta ja hyvää. Omat impulssit pitää voida toteuttaa, sillon ku ne ei satuta muita. Mun mielestä vasta se on elämää, oikeeta elämää, sellasta mikskä elämä tarkotettiin.
Niinhän se on, että häpeää ei ennen syntiinlankeemusta ollu. Eeva ja Aatami katteli toisiaan arvostaen ja iloiten, kunnes syntiinlankeemus tapahtu. Sillon luonnollisesta tuli epäluonnollista. Ajattelen, ettei kyse oo pelkästään alastomuudesta, vaan yleensäki kaikesta. Kokonaisvaltanen, kaiken sisällään pitävä häpeä saapu maailmaan. Ihmisen pitää peittää luotu, alaston, paljas sielu, jos haluu miellyttää kaikkia. Muuten saattaa joutua naurunalaseks.
Eikö kuitenki oo tarkotus pyrkii sitä kohti, minkä Jumala loi eikä elää syntiinlankeemuksen vankina? On paljon asioita, joita ei voi muuttaa, ei esim. pysty elämään synnittömän, vaikka yrittäiski. Mutta yltäkyllästä elämää voi opetella, eikö niin? Elämää, jossa antaa kaiken hyvän, salatunki tulla esille omassa persoonallisuudessa.
Mitä mieltä te ootte? Tää on vaan mun käsitys, keskustellaan asiasta, kommentoikaa. :)
