IRC-Galleria

KNAM / KEPO

Teille saattaa olla hieman epäselvää, mitä tarkoittaa KEPO (kennelpoika) tai KNAM (koiranäyttelyaviomies). Tässä eräs surullinen kertomus aiheesta.. (lähde tuntematon).

Oletko koiranäyttelyssä nähnyt miehen, jonka rystyset raahaavat maata ja joka kävelee lievässä kumarassa. "Heti kun olet purkanut matkatavarat autosta, vie ne halliin ja pura esille. Sen jälkeen voitkin viedä koirat sisälle, parkkipaikka on niin kurainen". Koiranäyttelyaviomiehen ei koskaa tiedetä sanoneen sanaakaan kellekkään näyttelypaikalla tai missään muuallakaan koirista tai koiraihmisistä. "Mitä oikein teit?! Puhuit rouva Lehtisen kanssa!! Etkö tiedä, että hän on rouva Virtasen paras ystävätär! Sinun pitäisi kyllä tietää, mikä tämä on naisiaan!" Itsepuolustuksena KNAM pitää suunsa kiinni, koska vaimo ei koskaan etukäteen anna luetteloa tämän viikon ystävistä ja vihamiehistä.

KNAM ei myöskään syö paljoa. Hän tietää, että sillä siunaamalla kun koiraihmiset istuvat ravintolassa, he kehittävät juttua kahdesta mieliaiheestaan: koiran ulosteet (laatu, määrä, väri, haju jne.) ja koirien seksi ("Et voi uskoa, mikä määrä spermaa oli olohuoneen matolla!, Kun narttu synnytti, oli lakana likomärkä verestä!") SUURENMOISTA RUOKAKESKUSTELUA! Aterioilla KNAM tavallisesti muuttuu vihertävän kukertavaksi naamataulultaan.

Ehkä kaikkein luonteenomaisinta KNAM:lle on, että jokainen vaatekappale on koirankarvoissa. Minulla oli ennen tapana pitää vaateharjaa salkussa, nykyisin kerron vain ihmisille pitäväni koirankarvoista, niin pääsen helpommalla. Ennen naimisiin menoa valitin heti hovimestarille, jos ruuastani löytyi hius. Nykyään nielen mukisematta pienehköt karvatupot. Hammaslääkärini sanoo, että päästäkseen hampaisiini käsiksi hänen täytyy puhdistaa niiden välit karvoista, johon minä yleensä sanon, että hampaani varmaan kasvattavat karvaa kylmyyttä vastaan. Partani ei myöskään enää ole luonnollisen värinen - unohdan usein poimia siitä koiran karvat!

Kaikken pahinta on luullakseni oman identiteetin menettäminen: Olen vain Liisa Laineen mies, sen jolla on terrieri. Vaimoni koiraihmisystävät kohtelevat minua kuin viisivuotiasta pojanvekaraa. Minun ei oleteta osaavan laittaa sukkia jalkaan ilman vaimoni apua. Jos ihmiset puhuvat minulle koiranäyttelyssä, he tekevät sen hitaasti ja viittovat runsaasti, jotta varmasti löytäisin edes vessaan. Minulle uskotaan harvoin suuria koiratehtäviä. Joskus kuitenkin saan viedä koirat eläinlääkäriin, silloinkin vaimo soittaa jo etukäteen tulostani. Vastaanottoapulainen suurin piirtein taluttaa minut tuoliini ja antaa Aku Ankan käteeni. Kun olen valmis lähtemään, hän soittaa vaimolleni eläinlääkärin kanssa ja vaimoni, odotteleekin minua jo kotiovella kysymyksineen: "No, mitä lääkäri sanoi? Katsoiko korvia? Kumman korvan ensin? Mitkä koira teki, kun korvaa tutkittiin? Mitäs eläinlääkäri siihen sanoi?" Tämä kaikki tietysti sen jälkeen, kun oli jo kuullut eläinlääkärin version käynnistä. Jos minun on joskus soitettava eläinlääkärille ja erehdyn aloittamaan: "Päivää, tässä on Lassi Laine". Hän sanoo: "Anteeksi, KUKA?". Sitten peräännyn ja sanon: "Tässä on Liisa Laineen mies", jonka jälkeen minut tunnistetaan ja pääsen puhelun alkuun. Vaikka minulla on kaksi firmaa, eikä minun enää tarvitse kirjoittaa tylsillä kynillä eikä käyttää pyöristettyjä saksia, sillä minulla on oma sihteeri, olen yhä vain Liisa Laineen mies.

Firmoista puheenollen. Kun väitin, että perheemme tuloista viidennes voitaisiin ryhtyä käyttämään muihin hankintoihin kuin koiriin liittyviin, vaimo meni ja perusti oman koiratarvikeliikkeen. Hän ei suinkaan unohda kertoa asiakkailleen, että minä nuukailin talousrahojen kanssa ja kiukuttelin koirien aiheuttamista kustannuksista. Asiakkaat ovat tietysti koiraihmisiä ja nyt he pitävät minua suvaitsemattomana sekä koiria että vaimoani kohtaan.

Vaimoni ehdotti minulle erästä harrastusta vapaa-ajoiksi. Hän muistutti, kuinka mielellään valokuvaan ja kuinka hyvä silmä minulla on perspektiiville ja muille mittasuhteille. Hän ehdotti edelleen, valokuvaaminenhan on hauskaa puuhaa, josta voisi ansaita lisärahaa, voisinhan kuvata vaikka häitä ja muita perhejuhlia. Lankesin loveen! Kuka tahansa viimeisessä erikoisnäyttelyssä ollut saattoi nähdä minut "vapaa-aikaa" viettämässä videokamera olallani. Tarpeetonta sanoa, että meillä on kilometreittäin nauhoja, joissa koirat kulkevat sinne sun tänne, sivuittain kameraa kohti melkein tallaten kameramiehen alleen. Ansaita rahaa? Pitää paikkansa. Nyt minun ei enää tarvitse työskennellä firmassani. Voin viettää enemmän aikaa kotona nauhoittaen koiria ja korjaten kasoja.

Tämä johtaakin seuraavaan kommenttiin. Kun menimme naimisiin, sanoin vaimolleni: "Voimme mennä naimisiin ja ottaa yhden lemmikin, tai muutoin hankin sinulle työtä eläintarhasta". Kahta kissaa ja seitsemää koiraa myöhemmin vaimolla on lemmikkinsä ja minä hoidan eläintarhaa. Pohdittuaan pari minuuttia kosintaani hän suostui vaimokseni luvaten, ettei lemmikeistä koskaan tulisi koitumaan minulle vaivaa. NE NAISET!

Eräänä aamuna vaimo sanoi: "Kulti, minua nukuttaa vielä. Etkö voisi päästää koirat ulos, kun kerran olet jo hereillä? Niin, ja eiliset kasat pitää korjata sitä ennen pois pihalta. Äläkä unohda antaa kissoille ruokaa". Mitäpä muuta kiltti KNAM tekisi, kuin siivoaisi pihan jne. Seuraavana aamuna vaimo sanoi: "Älä unohda siivota pihaa". Tällä tavoin KNAM peri tehtävänsä. Nykyisin saan pelkkiä moitteita: "Siivosit eilen pihan kehnosti". Joten minä, kiltti ja tottelevainen KNAM, lupaan parantaa tapani. On kuin olisin armeijassa- sinua ei voida pakottaa tekemään jotain, mutta sinut totisesti saadaan toivomaan, että olisit sen tehnyt!

Kun muistelen menneitä, ovat koirat kyllä tehneet minulle hyvääkin: fyysinen kuntoni on erinomainen. Hyppely koira-aitojen yli on jaloille erinomaista liikuntaa, ja kolmen kilometrin spurtti karkulaisen perässä pitää huolta sydämen toiminnasta. Koirankarvat ovat varmaankin aivan erinomaista kuitua ruuansulatukselle, uskoakseni. Puhumattakaan siitä runsaasta raikkaasta ilmasta, jota saan pihaa siivotessani. Ja ainakin minä voin olla vakuuttunut siitä, miten vaimoni viettää viikonloppunsa. Minun PITÄISI tietää, koska hän kertoo sekunnilleen koko viikonloppunsa tapahtumat kotiin tultuaan puhelimessa. Minun tarvitsee vain salakuunnella, kun hän puhuu ystävilleen. (Ei saa nauraa, muulla tavoin en saa tietoa asioista!) Ainoa haittapuoli on, että voin käyttää puhelinta vain klo 03.45-04.00 joka toinen torstai. Kaikki tämä on kuitenkin vaivan arvoista, kun näkee vaimonsa tulevan onnesta soikeana kotiin tai kun koira lämmittää varpaita peiton alla kylmänä talviyönä. Eikä mikään tervehdys ole verrattavissa kuusiviikkoisen koiranpennun suomaan! Itseasiassa kaikki alkoi saamastani lautasesta, johon oli kirjoitettu: "Jos rakastat minua, rakastat myös koiraani."