IRC-Galleria

Viimeiset pitkät-merkinnät tässä kuussa, lupaan sen. En kirjoita, vaikka kuinka houkuttaisi. Haluan pitää nyt seuraavan parin viikon aikana tulevat ajatukset ominani. En halua jakaa niitä kenenkään kanssa, edes tyttöystäväni.

Täytyy miettiä.

Viime yö meni huonosti. Otamme siis hieman lomaa toisistamme, kaiken tämän tuskan jälkeen. Sanoin hänelle, että haluan unohtaa tämän ahdistuksen ja aloittaa puhtaalta pöydältä, mutta silti sisällyttää hänet elämääni. Seuraavat sanat tulevat olemaan tärkeitä ja hyvin henkilökohtaisia. Jos niistä tulee sanottavaa, sanokaa se sähköpostilla. Ja pitäkää asianne asiallisina. En jaksa enää tälläisiä "hähähää, hävisit!". Tämä ei ole kisa aikuisten ja nuorten välillä.

Eli... viime yö. Yhdentoista aikaa lähdin koneelta, kun olin kirjoittanut Mintun äitipuolelle sähköpostin loppuun. Olin hirveän väsynyt. Heti kun pääsin koirani kanssa ulos yöllä, rupesin itkemään. Itkin tunnin, toisen ja kolmannen. Päässäni oli kamalia ajatuksia. Tärisin kamalasti ja keinuin edes takaisin sängyllä kuin mikäkin autistinen. Olisin halunnut satuttaa itseäni, mutta en vain pystynyt. Aina kun olin hieman rauhoittunut, itku alkoi uudestaan. Aika säälittävän kuuloista. Ja olihan se hieman.

Kun olin kolmen aikaa yöllä hieman rauhoittunut, päässäni vilisi ajatuksia, joten olen pelännyt tässä viimeisen kuukauden aikana kovasti. Että Minttu jättää minut. Tai minä jätän hänet. Taas itkin, itkin ja puhuin hiljaa itsekseni. Eniten minua pelotti siinä ajatuksessa, että kun olisimme eronneet, oloni paranisi. Mutta sittenhän tämä kaikki olisi ollut turhaa. Tämä olisi ollut virhe. Ei koskaan! Minua pelotti, että pääsisin Mintusta yli. Että löytäisin jonkun muun. Eläisin elämääni jonkun muun hellittävänä. Hymyilisin jollekin toiselle ja kertoisin sille toiselle, että rakastan häntä.

Ehkä näin tapahtuukin, joskus hamassa tulevaisuudessa. En tiedä. Ehkä emme jaksa odottaa.

Mutta on toinenkin asia ja se jos mahdollista, pelottaa ja kammottaa minua enemmän.

Jos eroasimme, en voisi olla Mintun ystävä. Kaveri, edes tuttava. En pystyisi olemaan Minttuun millään tavalla yhteydessä. Katkaisisin kaikki välini häneen. Yhteisten ystäviemme asemat voisivat käydä hankaliksi. En voisi pelata Mintun kanssa roolipelejä, heh. En voisi ihkuttaa jotain mangaa. Joutuisin hävittämään hänen antamansa tavarat, piirustukset, kuvat, kaikki. En voisi sanoa hänelle edes hei.

En kaiken tämän jälkeen.

En halua pelotella häntä, mutta minusta tuntuu, että siinä vain kävisi näin. En voisi tulla puhumaan meseen "hei, mitä lapsi-kulta kuuluu? Miten jaksat? Haluaisitko pelata? Mukava kuulla. Ihanaa, olen ylpeä sinusta! Hyvä tyttö!" Ja jos sanoisinkin, en missään nimessä tarkoittaisi mitään. Sama kuin keskustelisin kuolleen kanssa.

Viime eron jälkeen sen tytön kanssa oli käydä näin. Taidan olla edelleenkin hieman nihkeä ja töykeä. Miten sen nyt ottaa.

Heti eron jälkeen tietysti masentuisin täysin. Tekisin kaikkeni, että antaisin itseni ymmärtämään asian Mintunkin kannalta. Mutta minä vain sekoaisin. Sitten suuttuisin. Kaikelle, kaikille.



Nuo olivat siis yölliset ajatukseni. Viiden aikaan nukahdin ja tunnin päästä heräsin uudestaan. Nyt olen melkoisen rauhoittunut. Ajatukseni hävettävät minua ja tunnen oloni syylliseksi. Eniten olen kumminkin huolissani Mintusta. Jos aiomme todellakin pitää hieman taukoa toisistamme, en voi jatkuvasti kysellä häneltä, miten hän jaksaa. Avuttomuuden olo meinaa iskeä taas, mutta taidan purkaa huoleni paperiin ja piirtää. Haen apua ammattilaisilta, vanhemmiltani ja musiikista. Mutta en nyt. NYT EN JAKSA PUHUA TÄSTÄ ASIASTA KENENKÄÄN KANSSA. Siksi tämä viesti onkin viimeinen. Kirjoitan ja puhun taas, kun pystyn näkemään avarammin ja tiedän, että Minttu on kunnossa. Nyt hän ei ole. Piste.

Jos pääsemme tämän yli... kun vuoden päästä Minttu on täysi-ikäinen... jos hän todellakin haluaa olla kanssani, minä lupaan huutaa ääneen kaikilla voimillani rautatientorilla, että minä rakastan Minttua. Joo, se on aika hyvä lupaus.

Edes te ystäväni, hyvää tarkoittavat ja auttajat, älkää kirjoittako mitään vieraskirjaani, tänne tai edes mielellään mailiini mitään "voimia teille" "olkaa onnellisia" etc. En kestä enää niitä. Pääni halkeaa. Enkä edes aio edes koneella, olla, että... Minulle riittää hymy ja halaus.

Muutan isälleni nyt viikoksi tai pariksi, järjestelen siellä ajatuksiani.

Kiitos kaikille, oli se sitten Erkki ja Tane, tai Mintun äiti tai äitipuoli, Daniela, Hilja tai joku tuntematon sekä tietysti Minttu. Laura kiittää ja kuittaa.

"In the middle of the night, I slip out with you as we're illuminated by the moonlight
"I won't wake up from this dream" you said, as you held onto my hand
We know that the promises we exchanged can't be completely erased away
And so you softly smiled

Until my voice reaches you, I will be right here with you

We raise both hands to the night sky and gazed at the moon in our palms
You're so pretty when you're quietly sleeping

I embrace your entire body and put my hands on your cheeks, I won't let go
So don't cry any more, until the night becomes dawn, I'll always be right here with you
Always... Even if the world falls to ruins
Always...

Right now, I can't even laugh, but
I'll definitely keep my promise to you

You're still alive inside of my heart
I won't let go
So don't cry any more
I won't be lost again
I'll keep walking to you
always...

Even if the world falls to ruins
I'll surely meet you again
Someday, until the day I come across you again

Even if the world falls to ruins

Even if the world falls to ruins

Even if the world falls to ruins"