Pörr.
Potteria luettu vasta 74 sivua 57 minuutissa.
Tunnen oloni vanhaksi. :o En ole tosin tottunut vielä sanomaan, että olen kuusitoista. Olin 15- vuotias niin kauan, tai ainakin tuntui siltä.
En tiedä mitä haluan elämältä. Paitsi no, ehkä Mintun. Joo. Olisi kiva olla Mintun kanssa. Kauan. Hei joo, teenpä kuvitellut tulevaisuuden suunnitelmat ja elän hetken aikaa unimaailmassani!
-
Syksyllä menen Helsingin kuvataidelukioon. Minttu on silloin lukionsa toisella luokalla. Hänen isänsä ja äitipuolensa ovat muuttaneet... Raaheen? Niinkö se oli? No joka tapauksessa, näen häntä todennäköisemmin vain entistä harvemmin. Kesällä näin hänet muutaman kerran. Aluksi hän oli kesätöissä. Sitten hän tuli luokseni koko viikoksi. Voi luoja, miten ihana viikko se olikaan. Seuraavan kerran näimme Animeconissa. Susannekin oli siellä. Meillä oli tosi hauskaa. Cossasimme Mireilia, Haruhia ja Darrenia. Hih. Mutta, lukio... pari ensimmäistä kuukautta menee hermoillen ja stressaillen, ikävöin kovasti Minttua, kihlattuani. Ai niin, olemme kihloissa! Miten hassu ajatus, todellakin.
Pian lukioelämä kumminkin on helpompaa. 08.00-17.30 koulupäivä, kyllä sitä jaksaa. Iltaisin tai viikonloppuisin teen osa-aikatöitä, jotta voin maksaa opiskelumateriaalit ja osan nettilaskusta. Haaveilen junalipuista, skannerista ja uudesta kännykästä. Pian tuleekin talvi. Vaikka Mintun äiti ei siitä nauttisikaan, olen ostanut yhdeksi viikonlopuksi junaliput Kajaaniin. Sen jälkeen en näekään Minttua yli kolmeen kuukauteen. Hän tulee viettämään 17- vuotis synttäreitäni Helsinkiin. 9.3 vietimme kihlauspäiväämme. Seuraavana päivänä Susannekin tuli ja lähdemme isolla porukalla(Laura, Petra, Mariina, miksei muitakin) häröilemään kaupungille. 28. päivä maaliskuuta teen yllätysvierailun Mintun luokse ja toivotan hänelle hyvää 18- vuotis syntymäpäivää. Sitten emme näekkään taas moneen kuukauteen. Minä pääsen ensimmäiseltä lukiovuodeltani kunnialla läpi ja Minttu pääsee viimeiselle luokalle. Abi-tyttöni. Olisinpa voinut tanssia Vanhojen tanssit hänen kanssaan(koulussani on muuten 90% tyttöjä, etteipä tarvinnut huolestua poika-bakteereista. :D)
Näen Mintun taas vasta kuukausien päästä. Hänen näkemisensä on vain entistä hankalempaa. Hänellä on myös kovasti koulukiireitä, viimeinen vuosi edessä. Soittelemmekin harvoin. Minä olen huolissani suhteestamme ja murehdin. Koulu menee hieman huonosti, enkä ole yhteydessä Lauraankaan, Anseen, Danielaan, kenenkään. Kunhan vain istun ja murehdin. En edes huomaa, kun Joulu tulee ja menee. Uusivuosi. Kevät.
En ole kuullut Mintusta mitään yli kahteen viikkoon. Miten hänellä menee? Puhelimeni on rikki, Minttu ei käy koneella. Ilmeisesti hänellä on kiireitä. Laura loistaa koulussa. Olen iloinen hänen puolestaan. Isoveljeni on 22- vuotias, pikkuveljeni 14. Kyllä se aika vain kuluu nopeasti. Koiranikin on 8- vuotias. Synttäreihini tulee paljon sukulaisia, joidenkin nimiä en edes muista. Ei sitä nyt joka päivä täysi-ikäiseksi tulla. Istun kumminkin hiljaa pöydässä, katselen lasittunein silmin vasemman käden nimettömässä olevaa hopeista sormusta. Minua ahdistaa. Tunnen äitini ymmärtävän ja hieman salamyhkäisen katseen kasvoissani, mutta en vastaa katseeseen. Ovikello soi.
"Laura, mene avaamaan ovi, sieltä tulee vielä vieraita."
Nousen hitaasti, hymyilen teennäisesti perheelleni ja menen eteiseen. Oven avaus. Pari vihreitä silmiä. Suuri ruusukimppu.
"Hyvää syntymäpäivää."
Voi hitto, kun kiljaisin kovaa. Hyppäsin halaamaan minua aavistuksen verran lyhyempää tyttöä niin kovaa, että kaaduimme kovalle lattialle. Hoin 'anteeksi, anteeksi', mutta hän vain nauroi ja suuteli huulille. Maailman paras syntymäpäivälahja. Minua onnellisempaa tyttöystävää ei sinä päivänä voinut olla koko universumissa.
Yli kaksi vuotta kihloissa.
-
Okei, nyt riittää. Alkaa jo itkettämään, perkele. Olen liian dramaattinen. -_- Ikuinen haaveilija ja ruusunpunaisten silmälasien takaa katselija. Taidan mennä lukemaan vain Potteriani.
Mutta ehkä sitten joskus...
muoks.
Huomaatteko miten kirjoitusasu alkaa muuttua preesenssistä perfektiin ja sitten imperfektiin? :'D Ikuinen imperfektisni.