IRC-Galleria

Hypättyämme Ronin BMW:n kyytiin mieleeni nousi jotenkin kumma ajatus, ja halusin heti heittää sen pois mielestäni. Ajatus oli jotenkin sellainen, että mitä jos tämä olikin meidän viimeinen yhteinen iltamme. Pudistin päätäni niin huomaamattomasti, ettei kukaan muu huomannut, mutta ajatus ei kaikonnut.
”Höpö, höpö!” Lassi nauroi Jonnelle, kun tämä koetti kovasti väittää nähneensä viime perjantaina kolme lammasta keskellä Senaatintoria, ja että lampaat olivat vielä vihreitä.
”Niin, höpö, höpö”, lisäsin kuin itsekseni. Tiesin kyllä, että Jonne oli viime perjantaina ollut bileissä, joissa oli kuulemma haistellut lakkaa tai jotain muuta mukavaa, eikä siis ollut ihmekään, että hän oli nähnyt mitä sattuu.
Roni lähti renkaat ulvahtaen valoista ja kiilasi hienon taksin eteen. Takapenkillä oli ahdasta ja Henri nauroi etupenkillä. Oikeastaan, me kaikki nauroimme. Ronilla oli vasemmassa kädessään pullo ja oikealla hän käänteli rattia. Ei hän ollut paljoa juonut, kyllä me sen tiesimme. Kyllä auto pysyisi ihan hyvin hallinnassa.
”Hei Roni, lähdetään Töölöön päin!” hänen takanaan istuva Lassi hihkui. Jonnen pikkuveli Eetu näytti hieman ujolta, mutta nauroi kuitenkin hänkin. Hän istui minun ja Jonnen välissä, hän oli viisitoista ja oikein mukava poika. Olisin milloin vain voinut ottaa sellaisen pikkuveljen, mutta minulla ei ollut kuin isosiskoja kaksi ja yksi viisivuotias pikkuveli, joka ei niinkään ollut mukava.
Ajoimme lievää ylinopeutta, mutta eihän se mitään. Roni oli mainio ajaja. Sivuutimme Töölönlahden ja kisahallin, meillä oli kaikki ikkunat auki ja musiikki korvia huumaavan lujalla. Lassin sisko tiesi, millainen auto tekee vaikutuksen jätkiin, tai ainakin minuun. Ajoimme muutaman kerran päin punaisia, mutta minä en tainnut edes huomata sitä. Meillä oli hauskaa. Näitä iltoja saisi olla useamminkin kuin kerran viikossa, sillä vain kerran viikossa Roni pääsi meille kuskiksi ja Lassi ei vielä ollut saanut ajokorttia, vaikka olikin autokoulussa.
”Hei Roni! Pysäytäs tohon ja päästä mut rattiin! Mä voin kokeilla hieman ajaa, ei täällä mitkään jeparit tuu”, Lassi repäisi yhtäkkiä, ja Ronihan päästi hänet. Lassi sai aina tahtonsa läpi, hän oli niin mahtava tyyppi, että kaikki toteuttivat hänen toiveensa oikein mielelläänkin. Auto lähti vielä pahemmin kuin Roni oli vetänyt ensimmäisistä liikennevaloista ja minua otti vatsasta. Lassi vain nauroi ja läimäytti rattia kädellään. Valtava torventoitotus kajahti.
”Oohhoh, painoin vahingossa torvea!” hän hekotti ja me kaikki muutkin hekotimme. Jostain syystä epäilykseni vahvistui, ehkä tämä mahtoikin olla meidän viimeinen yhteinen iltamme. Tai ainakin osalla porukasta, jos Lassi olisi ratissa. Mutta en uskaltanut sanoa mitään ääneen. Mennä huristimme eteenpäin ja vauhti kiihtyi, kun saavuimme monia kiertoreittejä pitkin Tuusulan moottoritielle. Painoin napista ikkunaa kiinnemmäs ja Eetu näytti hieman pelästyneeltä. Minä juttelin hänelle jotain koulusta, vaikka oli kesäloma. Mietin, että paremmankin puheenaiheen voisi keksiä, mutta Eetu puhui koulusta ihan mielellään näin ylinopeutta menevässä Bemarissa kesäkuumalla ja siideripullo kädessään.
”Mä menen tohon Helluun”, hän sepitti. Ai joo, sille ruoholinjalle.
”Ihanko tosi? Hienoa. Tiedätsä jo vai, et sä pääset?”
”No en mä oikeestaan, mut saan tietää ihan just, elokuussa”, Eetu selitti. En ollut tiennytkään, että hän piti luonnontieteestä. Aika erikoista Jonnen pikkuveljeksi.
Se oli viimeinen, mitä ehdin ajatella. Tajusin, miten minua otti vatsasta ja kaikki huusivat ja sitten kukaan ei huutanut. En tiennyt, olinko tajuissani vai en, mutta kun aukaisin hitaasti silmäni, jouduin sulkemaan ne saman tien, sillä päätäni särki aivan mahdottomasti. Ympärillämme alkoi vilkkua valoja, enkä tiennyt, tulivatko ne ambulanssista tai muuten vain. Oli aika vaarallisen hiljaista ollakseen Lassin kyydissä BMW:ssä ja koko riehakas kaveriporukka kyydissä. Aukaisin silmäni uudestaan, tai oikeastaan pakotin ne auki. Minä halusin nähdä, mitä oli tapahtunut, vaikka sitä ei ollutkaan hirveän vaikea arvata.