IRC-Galleria

Voi elämä kun oli pitkä prosessi. En oo varmaan koskaan jaksanu kirjottaa yhtä tekstiä ensin 12 tuntia putkeen (valehtelematta) ja sitten seuraavana päivänä vie 5 tuntia. Voin kertoo etten koske läppäriin vähään aikaan kun oli aivan ihanaa huomata, että kone on poistanut viimiset kaks kappaletta. Ainoot mihin olin tyytyväinen. Ja eikun alusta :D
Huomenna raahaan ton postiin ja toukokuus sit katotaa miten meni !
En kyllä usko et voitan tai mitään koska laatu oli keskinkertanen ja eikä aihekaa mikää ultimate :D

ps. lisään EHKÄ ton sitte mun blogiin

http://lacynebula.blogspot.com

Lapväärtin ala-asteella tapahtuu-novelli

Olipa kerran Susanna, Julia, Amanda ja Daniela jotka menivät Laffäärtin ala-asteella käymään. Sieltä Julia ja Daniela hakivat pikkusiskonsa. Mutta tuntematon opettaja tuli puhumaan Susannalle, ja Susanna epäilevänä ihmetteli, että mitä asiaa anonymouksella olisi Susannalle.. Näin tapahtui:


Opettaja: " Hei, oletko Jasminen/Jasminin isosisko? "
Susanna: "Öö, en, miten niin? :/ "
Opettaja: " No mutta kun teissä on niin paljon samaa näköä. "

Sitten:
Susanna: "Jaa.." ja kävelee ulos muuta sanomatta Danielan ja Julian kanssa. Ja repeää. Nauruun siis.


- Novelli by: Suffe

Olipa kerran pieni iloinen siittiö nimeltään Simo. Hän uiskenteli onnellisena lajitoveriensa kanssa isänsä Piilo Urpon kivespussin vasemmalla reunalla.

Eräänä viileänä kesäyönä Piilo Urpo tapasi viehättävän Sähköutareen ja vei hänet romanttiselle kynttiläillalliselle lähimmälle snägärille. He ahmivat monta nakkisämpylää Pertsan laulaessa taustalla "Tahdon rakastella sinua" ja katsellessa Sähköutaretta kiimaisesti. Illan päätteeksi he (Piilo Urpo ja Sähköutare, tyhmät) päätyivät samaan sänkyyn seuranaan pari Sulttaanin Ultra Thin-kondomia. Huono valinta, eiväthän niin ohuet kumipussit kestä sellaista hinkutusta.
Hetken päästä kuului SPRUITS ja pikku Simo Siittiö uteliaana siittiönä halusi mennä tutkimaan mitä kumiseinässä olevan reiän toisella puolella on. Hän oli innoissaan uudesta maailmasta ja ui niin kovaa, että häntä seuranneet Topi ja Kari(AKA Kapa) jäivät jälkeen. Hetken päästä Simo huomasi olevansa törmäyskurssilla Martta Munasolun kanssa ja yritti jarruttaa siinä onnistumatta.
Martta Munasolun herkkä hipiä ei kestänyt moista höykytystä ja se repesi ja Simo Siittiö joutui hänen sisäänsäänsä. Parin viikon päästä Simoa alkoi kyllästyttää Martassa olo ja hän päätti syödä tiensä ulos. Hän söi Martan sisukset kunnes oli kyllin iso ja vahva murtautumaan ulos.

Ulos päästyään Simo huomasi olevansa jo iso ja vahva Simo Sikiö ja elävänsä Sähköutareen kohdussa. Tämä järkytti pikku(iso) Simoa. Hänellä oli jo kova ikävä veljiään ja kotiaan mukavan viileissä palleissa.

Muutaman kuukauden päästä Simo löysi tien ulos, ahtaan nahkaisen reiän, jota pitkin oli tullutkin. Hän päätti karata etsimään kotiaan ja perhettään, joten hän alkoi tunkea päätän reiästä. Muutaman tunnin päästä hän putosi sairaalan lattialle ja alkoi itkeä. Oli kylmä ja valot häikäisivät häntä. Hän koki myös uuden järkytyksen; hän on nykyään Jortikka-Jorma.

Viiden vuoden päästä Jorma oli jo tottunut oloonsa Jormana, eikä enää kolhinut jortikkaansa pöydänkulmiin kovin usein. Hän leikki hiekkalaatikolla kaverinsa Jalmari-Kalmarin kanssa, kun pari isoa poikaa tuli tarjoamaan heille "savuavaa namia". Sitä imeäkseen piti olla tosi kova jätkä. Ja Jormahan oli kova jätkä. Niinpä hän siis otti "namin" suuhunsa ja alkoi imemään sitä kuin heikkopäinen.

14-vuotiaana Jortikka-Jorma uskaltautui ostamaan siideriä kaverinsa Boris Pillerin kanssa. Heille ei kuitenkaan myyty muuta kuin alkoholitonta kevytsiideriä. Tietysti he herkkusuina valitsivat mansikan makuisen.
Sillä he vetivät elämänsä ensimmäisen lissukännin ja Jorma tutustui Anna Pusuun, josta tuli hänen tyttöystävänsä. Anna ei kuitenkaan halunnut mitään pusua enempää, eikä Jormasta muuhun ollutkaan, sillä tupakointi oli jo tehnyt hänestä impotentin.

20-vuotis-syntymäpäivillään Jorma sammui liiallisen muumilimun nauttimisen seurauksena rautatiekiskoille ja Tuomas Veturi amputoi hänen kiskoilla roikkuneen jortikkansa. Tästä Jorma masentui suuresti: Jortikka Jorma ilman jortikkaa on vain Jorma. Hän teki itsemurhan kuolemalla.

Enkelin haavat

Enkelin haavaiset, kalpeat ja niin pienet jalat upposivat joka askeleella syvemmälle mutaiseen ojanpohjaan. Joka askeleella ojanpohjasta pulpahti pintaan rypäs likaisia kuplia, mädäntyneitä lehtiä ja epämääräistä mönjää. Enkeli nyyhkytti hiljaa, hänen jalkojaan särki kovasti. Siksi hän alun perin olikin alkanut kulkea ojaa pitkin. Kulkeminen saattoi ehkä olla polven, joskus reidenkin syvyisessä vedessä huomattavasti raskaampaa, mutta kylmä vesi viilensi jalkoja helpottavasti.

Enkeli haroi polkua itselleen käsillään, läpi okaisen ja risujen täyttämän reitin, suunnan, johon hän kulki päättäväisesti mutta tietämättä mihin päätyisi loppujen lopuksi. Enkelin keinot suunnistaa terävän katseensa avulla oli viety. Kauniiden, pitkien ripsien kehystämien silmien tilalla oli vain syviä, mätiviä arpia. Sinisiä silmiä ei enää ollut.

Hän ei voisi suunnistaa. Hän haroisi tietään käsiensä avulla, voiden toivoa päätyvänsä loppujen lopuksi johonkin. Johonkin, jossa joku auttaisi häntä. Enkeli oli yrittänyt hoitaa kivistäviä haavojaan kaikin tietämiensä keinoin, mutta jumalallinen viha oli hänen kohdallaan suuri. Parantavat yrtit ja voiteet olivat vain pahentaneet asiaa, ja hänen silmänsä olivat käytännössä lähes palaneet hänen päästään.

Enkeli voihkaisi pienesti kivun iskeytyessä pään lävitse uudelleen haavojen tavoittaessa yhä uusia hermopäätteitä. Hän kiristi tahtiaan ja pidensi askeleitaan. Hän tarvitsi apua. Enkeli tunsi ennen kokemattomia tunteita. Hän tunsi surua. Hän ei voisi enää palata kotiin, hän oli pettänyt kaikki kääntämällä selkänsä Isälle. Tällaisten tekojen jälkeen edes Isä itse ei katsonut häntä suopeasti, ja hänet oli syösty pois taivaasta. Enkeli tunsi myös epätoivoa. Hänen mielensä ei oikein osannut päättää, panikoidako vai mennäkö kokonaan lukkoon ajatuksesta, että hän luultavasti ei koskaan löytäisi tietään ylös täältä Jumalan selän takaa, kirjaimellisesti Jumalan selän takaa, jossa ympäröivät puut haisivat kuolemalta ja olivat sileitä kuin aallon kuluttamat kalliot kaarnan rapistua pois niiden pinnalta.

Enkeli huohotti raskaasti. Kipu silmissä oli alkanut yltyä sietämättömäksi. Enkeli oli oppinut myös tuntemaan kipua. Hän oli saanut kaiken, mitä ihmisetkin kokivat. Enkeli toivoi kuitenkin kovasti että olisi jäänyt ilman. Ensimmäistä kertaa hänen olemassaolonsa aikana hän halusi kadota, jotta ei tuntisi enää mitään.

Enkeli parkaisi äkisti ja ajatuksenkulku keskeytyi. Hän oli astunut johonkin terävään ojan pohjalla. Hän horjahti ojan penkkaa vasten ja kiskoi jalkansa irti mudasta. Suuret, punaiset veripisarat tipahtelivat jalanpohjaan syntyneestä uudesta, mutta muita huomattavasti syvemmästä haavasta. Enkeli vei sormensa haavalle ja kiskoi suuren lasinsirunpalasen irti. Lasi oli vihreää, mutta nyt punaiseksi värjäytynyttä. Enkeli haistoi oman verensä, jonka olemassaolosta hän ei ollut vielä viikkoakaan sitten tiennyt. Veri lemusi rautaisena ja vahvana ja sai enkelin voimaan pahoin. Enkeli puristi hetken jalkaansa kummankin kätensä välissä, toivoen verenvuodon tyrehtyvän.

Hiki virtasi enkelin mustiksi värjäytyneiden hiusten tyvistä hänen kasvoilleen ja haavoille polttelevina ja kirvelevinä. Enkeli viskasi lasinsirun pitkälle metsään, kuuli sen helähtävän vasten puuta ja putoavan sitten kuivuneen aluskasvillisuuden joukkoon. Enkeli nousi jalkaansa arastellen taas seisomaan ja lähti taas vaeltamaan ojaa pitkin eteenpäin, rajusti nilkuttaen. Pintaan nousi punainen vana hänen perässään.

Enkelin hiukset tuntuivat karheilta hänen laihaa, selkärangan selkeästi kuvittamaa selkäänsä vasten. Hän oli letittänyt hiukset löysälle palmikolle pitääkseen ne poissa silmiltään. Vaikka ei sillä niin väliä enää olisikaan.

Muta tunkeutui jalkojen haavoihin ja varmasti tulehdutti niitä pikku hiljaa. Enkeli rämpi, pyrki eteenpäin. Sekin luultavasti olisi turhaa. Kaikki, mitä hän tekisi, olisi luultavasti turhaa. Enkeli voihkaisi uudelleen, horjahtaen eteenpäin jalkojen mennessä hetkeksi tunnottomiksi. Pimeys tuntui vallanneen hänen kehonsa. Hän tunsi jonkin läsnäolon.

”Enkeli, siivet palaneina ja silmät riistettyinä”, matala, lempeä ääni sanoi aivan hänen lähellään. Enkeli säpsähti pienesti ja otti pari epävarmaa harppausta eteenpäin, poispäin tästä äänestä. Kuka tiesi, mikä hän on? Siiventyngät, tyngät todellakin, törröttivät hänen selästään lapaluiden kohdalta, mutta ne olivat niin kärsineet ja hiiltyneet, ettei niitä olisi voinut ilman parempaa tietoa siiviksi arvata. Enkeli haroi käsillään lähes hätääntyneenä, yritti tavoittaa puhujan.

”Mitä Enkeli tekee täällä?” sama ääni kysyy, hieman kauempaa. Puhuja seisoo luultavasti metsässä, ääni ei kaiu ojan vedestä. Enkeli pelkäsi. Vaikka ääni oli lempeä, miellyttävä, kutsuva, puhujan olemuksessa oli jotain vialla. Siinä oli jotain, mistä enkeli ei pitänyt. Jotain, mikä sai hänet tärisemään kauhusta ja halusta paeta, paeta kauas.

”Sinun ei tarvitse pelätä minua”, puhuja sanoi äänellä, josta enkeli huomasi itselleen vieraan korostuksen. ”Isääsi sinun pitäisi pelätä. Hän aikoo tehdä elämästäsi – sanoisinko nyt että helvettiä.” Sen enkeli tiesi jo. Sitä enkeli pelkäsi jopa enemmän kuin puhujaa. Enkeli tiesi myös, ettei hänellä ollut toivoa. Joten ei haittaisi, vaikka puhuja tekisi mitä. Sillä ei olisi merkitystä.

Enkelin jalat upposivat hitaasti syvemmälle ojanpohjan mutaan, kuin suohon. Vettä oli puoleen reiteen asti, ja enkeli alkoi epäillä, ettei kohta pääsisi enää liikkeelle ilman apua. Enkeli lakkasi huitomasta viimein, kohotti toisen kätensä, osoitti kohti puhujaa. ”Minäkö?” puhuja kysyi naurahtaen. Naurahdus oli soiva ja melkein enemmän korvaa miellyttävä kuin hänen puheäänensä. Enkeli halusi kaikesta huolimatta tietää puhujasta. Hän tulisi luultavasti olemaan viimeinen elollinen, jonka enkeli tulisi koskaan enää tapaamaan.

Enkeli kuuli askeleet. Kevyet askeleet aluskasvillisuuden joukossa. Saniaiset ja mustikat murskautuivat jalkojen alle. Epäilyttävä tunne puristi enkelin sisuskaluja kuin suuri koura. Isä? Suuret, kylmät kädet tavoittivat enkelin vieläkin kylmemmän vartalon. Kädet nostivat hänet ojasta, ottivat syliinsä ja suojelivat haavoittunutta enkeliä. ”Älä pelkää. Älä pelkää”, puhuja sanoi. Tunne alkoi pikku hiljaa hellittää enkelistä, ja hän tosiaan tunsi hetken olevansa turvassa. Enemmän turvassa kuin koskaan.

Enkeli antoi käsiensä koskettaa puhujan käsiä, kuin pienen kiitoksen eleenä. Häntä huolestutti kuitenkin veren lemu, joka tuli hänestä. Ehkä puhujaa oksettaisi haju ja hän hylkäisi enkelin? Luultavasti. Sitten enkeli valuisi kuiviin ja jäljelle jäisi vain tyhjä, ontto kuori, jossa jumalallinen voima oli joskus asunut. Ei.

Puhuja alkoi kävellä hitaasti puiden lomasta, ojan viertä. Puun oksat eivät raapineet häntä, okaat eivät haavoittaneet. Puhuja ei lemunnut vereltä. Hän tuoksui hyvältä. Hajuun sekoittui rahtusen savun ja noen hajua. Enkeli lepäsi kasvojaan tämän rintakehää vasten. Mies. Mies oli pelastanut hänet. Miehen pitkät, pehmeät hiukset kutittelivat enkelin poskipäitä. Enkeli piteli kiinni miehen hartiasta, piteli kiinni kuin viimeistä päivää. Miehen askeleet tuntuivat kevyiltä, ja he tuntuivat kiitävän eteenpäin. Mies oli kauan hiljaa.

”Isäsi hylkäsi sinut. Otan sinut nyt huostaani. Minä pidän sinusta huolta. Hän hylkäsi minutkin kerran, mutta minä selvisin”, hän sanoi äkisti, rauhallisella äänensävyllä. Enkeli tunsi koko ruumiinsa jännittyvän, ja ennen kuin hän tajusikaan, hän oli alkanut pyristellä pois miehen sylistä. Enkeli tiesi, mistä epämukava tunne oli johtunut.

”Minä olen paholainen. Minä olen suojasi”, mies sanoi, pidellen enkeliä yhä tiukemmin rintaansa vasten. Enkeli vinkui hiljaa, hänen kätensä työntyivät suoraksi paholaisen rintakehää vasten, hän teki kaikkensa päästäkseen irti. Metsän kuollut lemu palasi enkelin tajuntaan, mikään ei ollut enää kaunista ja rauhallista. Hänet oli hylätty, ja nyt hän oli joutumassa paholaisen otteeseen.

”Minä pidän sinusta huolta”, paholainen toisti, jatkoi astelemistaan pimeässä metsässä, satuttamatta jalkojaan omassa metsässään, hylättyjen, karkotettujen metsässä. Enkeli lakkasi hiljalleen pyristelemästä irti. Paholaisen valkoiset vaatteet olivat tahrautuneet enkelin pyhään, nyt liattuun vereen. Enkeli oli kylmä, hänet oli upotettu syvälle pinnan alle eikä häntä päästetty ottamaan henkäystä.

”Olet turvassa”, paholainen kuiskasi, suuteli enkelin hikistä, tulehtunutta otsaa. Enkeli oli valahtanut veltoksi hänen syliinsä, hänen jokainen luunsa oli muuttumassa tomuksi, veri haihtui kiehumalla kehosta kuin vesi tulikuumalta hiekalta. Enkeli katosi paholaisen vahvoilta käsivarsilta, hiljainen tuulenvire hajotti hänet tomuksi.

Paholainen katseli pienten murusten tanssia ilmassa. Paholainen käveli kohti syvempää, pimeämpää metsää, kadoten varjoihin. Uusia enkeleitä vielä tulisi, ja hän tulisi hakemaan heidätkin henkilökohtaisesti ikuiseen valtakuntaansa. Tämäkin enkeli oli ennen seissyt Jumalan edessä sotajoukoissa – nyt hän kulki ikuisesti paholaisen rinnalla.

Olin täyttänyt muutama päivä sitten seitsemän ja oli ensimmäinen koulupäivä. Luokkahuoneen ikkunasta tulvi auringonpaiste ja sisältä kuului lasten iloinen mekastus. Opettaja ei ollut vielä tullut paikalle. Katsoin ympärilleni ja huomasin kuinka toiset lapset pyöriskelivät pulpeteissaan, kun taas toiset istuivat hiljaa mietiskellen. Istuin uteliaana odotellen mitä tuleman pitää. Tunnelma oli hauska ja odottavainen.

Sitten kuulimme tomerat askeleet käytävästä, kops kops kops. Opettaja saapui sinisessä mekossaan luokkaan ja pyysi oppilaita seisomaan. Niinhän me teimme ja vilkuilimme toisiamme.

- Hei minä olen Maarit, istukaa, opettaja hihkaisi.

Niin me istuimme ja jatkoimme iloista juttelua. Nostin jalat pulpetin päälle ja otin rennon asennon. Tämäkös sai opettajan pahalle päälle.

- Jalat pois pulpetilta, Maarit huusi vihaisena
- Jos minä olisin johtaja, johtaisin muita niin kuin he haluaisivat tulevan johdetuiksi, enkä niin kuin minä itse haluaisin, vastasin tomerasti.

En ymmärtänyt mitä pahaa oli jalkojen pitämisessä pulpetin päällä, kun se oli mielestäni hauska ja rento asento. Myöskään pulpetti ei likaantunut kun minulla ei ollut kenkiä jalassa.

Opettaja naurahti ja käski tomerasti uudelleen. En vieläkään ymmärtänyt miksi pitäisi, eikä hän koskaan selittänyt syytä. Näin oli hänelle joskus kauan sitten opettanut joku muu opettaja, joka oli oppinut sen joltain muulta, joka oli oppinut sen joltain muulta... että on väärin olla rennosti kun istuu pulpetissa. Kaikki opettajat olivat oppineet tämän kyseenalaistamatta toimintatapaa koska pitivät vanhempaa viisaampana ja suurempana auktoriteettina, olihan kunnioitusta ja tottelevaisuutta opetettu jo pienestä pitäen.

Elämä kulki menojaan. Ala-aste siirtyi ylä-asteeksi ja aloin kiinnostumaan palomiehen hommista. Maarit joka oli nyt luokanvalvojani oli sitä kovasti vastaan ja hänen mielestään tuhlaisin vain lahojani.

- Sinun kannattaisi mennä opiskelemaan yliopistoon ja hankkia kunnon paperit, hän sanoi.

Kävimme asiasta useita kiistelyjä, mutta pidin pääni. Päätin elää omaa elämääni ja toteuttaa omia unelmiani, enkä elää Maaritin toiveiden mukaan.

Pääsinkin lopulta palomieheksi ja vuodet vierivät. Olin jo 25-vuotias kun yhtenä kesäisenä päivänä saimme hälytyksen hiekkatielle, joka sijaitsi puiston vieressä. Ajoimme paikalle. Näin onnettomuuspaikalla kaksi autoa, toinen oli kyljellään ojassa ja toinen paloi katollaan. Juoksin punaisen katollaan olevan auton luo ja aloin vetämään vielä sisällä olevaa naista pois päin autosta. Sain hänet vedettyä tien sivuun ja tarkistin pulssin. Sydän oli lakannut lyömästä ja hengitys ei kulkenut. Rupesin antamaan tekohengitystä. Minuutit vierivät ja lopulta tekohengitys auttoi, hän alkoi hengittää. Siinä samassa huomasin, että pelastamani nainen oli Maarit, tuo samainen opettaja jonka kanssa olin tapellut paljon kouluaikana. Maaritin suu kääntyi suureen hymyyn ja hän kiitti minua hiljaisella äänellä. Samassa suuri taakka putosi niskoiltani ja tajusin, että olin ihan turhaan kantanut syyllisyyttä siitä, että tein mitä itse halusin. Jos en olisi mennyt palomieheksi Maarit ei olisi enää elossa.

Tapahtumasta on kulunut muutama kuukausi ja vieläkin muistelen niitä aikoja kun olin nuori. Ymmärrän nykyään vieläkin paremmin mitä on olla itsenäinen ja toteuttaa omia unelmiaan. Ihminen ei vaan voi elää toisten elämää, vaan pitää elää omaa elämäänsä.

Toivon hartaasti, että ympärillä oleva maailma vielä muuttuu. Vielä on tehtävä työtä. Näen, että tulevaisuudessa saamme johtajia jotka johtavat ihmisiä auttaen ja opastaen, eikä määräten ja lakeja säätäen. Se vaatii kuitenkin kaltaisiani nuoria.

Elä omaa elämääsi. Tavoita unelmasi. Johda opastaen.

- Wespa

Mä koitin sanoa sille, että mulla on jo muija, mutta ei se uskonut. Se vain suuteli mua intohimoisesti siinä keskellä tanssilattiaa, vaikka yritin perääntyä. Mä olin halunnut vain tanssia jonkun kanssa, en mitään sen enempää. Toistelin sille uudestaan ja uudestaan, että mä oon varattu enkä halua sitä. Lopulta se kyllästyi mun rimpuiluuni ja laittoi käden mun farkkujen sisään. Se oli mielestään löytänyt pitävän todisteen, että mä tosissani tahdoin maata sen kanssa.

Kun aamulla avasin silmäni, niin mua nolotti aivan helvetisti. Heidi oli tekstannut mun puhelimen täyteen viestejä, joista jokaisessa se ihmetteli, missä sen "kultamussukka" oikein lymyilee. Mulla puolestaan oli aivan sairaalloinen hedari ja makasin alasti vieraan vieressä. Se vieras — en edelleenkään tiennyt edes sen nimeä — vakuutteli mulle, että ei kannata kertoa naiselleni mitään. "Tieto lisää tuskaa, ja mitä ei tiedä, niin se ei voi satuttaa", se intti. Ajattelin, että ehkä on tosissaan parempi pitää turpansa kiinni. Heidillä oli muutenkin ollut viime aikoina niin helvetin vaikeeta sen työpaikalla ja sen raskauden kanssa. Ei se tarvinnut enää lisää päänvaivaa.

– Hei älä nyt oikeesti stressaa tätä juttuu... Meidän homma oli vaan seksiä. Se mitä sullon sun muijas kans, on varmasti paljon enemmän, alaston petikumppanini sanoi keskeyttäen pohdintani.

Mä en halunnut kuunnella sitä. Tunsin vain niin helvetinmoista syyllisyyttä ja häpeää. Ei musta olisi isäksi. Mut pitäis kuohia kuin pahainen ori, leikkauttaa kuin kiimainen kolli ikään.

– Hei vielä kerta... Maito on jo maassa...

En kestänyt enää sen kulahtaneita fraaseja. Keräsin äkkiä kiihkon vallassa riisumani vaatteet lattialta ja huusin itku kurkussa, etten enää koskaan haluaisi nähdä sitä. Mun oli otettava vastuuta. Lapsi syntyisi minä hetkenä hyvänsä, enkä mä voisi vain kuksia ympäriinsä. Säntäsin tarmokkaasti ovesta ulos ja vannoin, etten enää ikinä tekisi samaa virhettä.

Kävelin nolona kotia kohti, ja Heidi oli pihalla odottamassa. Silmät kostuneina se juoksi mua kohti ja tarrasi kiinni lujemmin kuin koskaan. "Mä oon ollut huolissani! Missä sä oot ollut?" se kysyi anovakatseisena. Heidi näytti niin kauniilta koiranpentuilmeineen, että mun oli älyttömän vaikee valehdella sille.

– Mä otin muutaman liikaa... Menin Hegen luo yöks, kun se sano, et saisin tulla. En halunnu herättää sua aamuyöstä, kun sulla on kuitenkin ollu niin hankalaa viime aikoina... satuilin Heidille kuin H. C. Andersen konsanaan.
– Voi kulta, mä olin niin huolissaan... Ei kai sulla oo huono olo?

Tunsin itseni maailman paskimmaksi jätkäksi. Kaunis tyttöystäväni tarjosi sympatiaansa minulle, miehelle, joka ei ansaitsi edes olla samassa novellissa Heidin kaltaisen enkelin kanssa.

– No ei mitenkään erityisen huono. Perus...

Heidi suuteli mua, vaikka haisin varmasti vanhalle viinalle. Tuo tyttö selvästi tykkää minusta, ajattelin ristiriitaisin mielin.

– Rakastan sinua, Heidi sanoi.
– Niin minäkin sinua, minä vastasin.

Seuraavat päivät kuluivat aika lailla omalla painollaan. Välillä Heidi kummasteli mun etäisyyttäni, mutta vähitellen pystyin taas katsomaan sitä silmiin. Seksi sujui hyvin, vaikka se yhä hetkittäin saikin mut pois tolaltaan. Pitkään mulla oli tapana palata niihin kohtalokkaan baari-illan tapahtumiin, mutta opin hyväksymään sen, etten voisi muuttaa mennyttä. Mun oli tärkeää keskittyä olemaan hyvä avomies ja tuleva isä, muulla ei olisi enää merkitystä. Ehkä vielä joskus voisin kertoa Heidille totuuden, mutta vielä ei olisi sen aika. En halunnut millään tapaa vaarantaa ensimmäisen lapseni terveyttä.

Eräänä päivänä töissä sain ilouutisen. Kännykkäni soi, ja naisääni kertoi vaimoni synnyttävän aivan tuota pikaa. Hymy herkässä istahdin autooni ja pärryytin sairaalalle niin, että tomu vain pöllysi. Auto lähestulkoon otti ilmaa hidasteista, sillä en malttanut olla kaahaamatta. Tätä hetkeä oli odotettu niin pitkään, ja nyt se olisi viimein käsillä.

Sairaalassa oli paljon vilskettä, kuten aina. Valkotakkiset miehet ja naiset kopistelivat käytävillä tärkeän ja kiireisen näköisinä. Kyselin luukulta Heidin huonetta. Se oli 107. Kävelin rivakasti huone 107:ää kohti, ja kuulin käytävällä Heidin tuskaisen huudon. Ehdin paikalle ajoissa, mutta naishoitaja ei näyttänyt olevan mielissään.

– Mikä on hätä, kysyin vakavana. – Minä olen Petteri Holmström, Heidi Setälän avopuoliso.
– Tässä tuli nyt hieman komplikaatioita, herra Holmström, hoitajatar sanoi värisevällä äänellä. – Tarvitaan toinen lääkäri paikalle suorittamaan keisarinleikkaus. Olen pahoillani. Tohtori Tomi Oravainen on jo matkalla.

Sydämeni hakkasi villisti.

– Keisarinleikkaus? Miksi ihmeessä? Onko se vakavaa?
– Avovaimollenne tehdyissä testeissä ilmeni, että hänellä on sukupuolitauti herpes simplex. Tämä voi olla vaarallista, mutta selviytymisenmahdollisuudet ovat suhteellisen hyvät. En voi kuitenkaan luvata mitään, hoitaja sanoi melkein kyynel silmässä.

Voi ei. Herpes? Heidilläkö? Minäkö sen sille tartutin? Ahdistus valtasi kehoni. Minun oli vaikea hengittää. En kai vain ollut vaarantanut tyttöystäväni ja lapseni henkeä?

– Hyvää päivää! kuulin tutun äänen sanovan. – Teidän täytyy olla Petteri Holmström! Minä olen tohtori Tomi Oravainen!
– Mitä vittua... sanoin äkisti.

Tomi Oravainen. Tuon miehen kanssa olin maannut silloin viikkoja sitten! Niljakas mies kunnioitetussa ammatissa!

– Ai mutta mehän jo tunnemmekin, Oravainen sanoi vittumaisen kuuloisena. – Sinunko avovaimosi on pinteessä?

Otin sitä rinnuksista kiinni. Sanoin sille puoskarille, että jos se ei tekisi kaikkeaan vaimoni ja lapseni puolesta, etsisin sen käsiini ja vetäisin turpaan.

– Rauhoittukaa, herra Holmström! naishoitaja kivahti. – Tarvitseeko minun kutsua poliisit?! Miettikää nyt vaimonnekin parasta!
– Homma hallussa, tohtori Oravainen vakuutteli tyynesti. – Eipä ole ihme, että tämä mies on hieman suivaantunut. Hänen naisystävänsä ja jälkikasvunsa henkihän on vaarassa. Voitte poistua, hyvä neiti.

Naishoitaja poistui paikalta myrtyneenä ja vähin äänin.

– Mitä sinä oikein haluat? Rahaako? kyselin epätoivoisena.
– Älkää olko naiivi, herra Holmström. Minä olen lääkäri, tienaan jo aivan tarpeeksi.
– No mitä sinä sitten haluat? Seksiäkö?
– En suinkaan. Se oli silloin se. Nyt haluan vain auttaa ihmisiä.

Yllätyin suuresti. Olin aivan varma, että lekuri haluaisi minulta jotakin.

– En tiedä mitä sanoa... totesin hiljaa.
– Ei sinun tarvitse sanoa mitään. Pelkkä kiitos riittää.

Leikkaus onnistui mainiosti. Heidi kotiutui muutamassa päivässä, ja kaunis Adalmiinamme syntyi terveenä.

Kotona tajusin, että salaisuuteni täytyi olla paljastunut. Menin Heidin luo myöntämään totuuden.

– Heidi... En tiedä kuinka tämän kertoisin, joten sanon sen suoraan. Kuten varmaan jo olet arvannut, minä petin sinua. Petin sinua erään mieslääkärin kanssa. Siltä sain herpeksen. Siis silloin sinä yönä, kun väitin menneeni Hegen luo nukkumaan.
– Petteri... Heidi aloitti hiljaa. – Eipä tuossa mitään. Minäkin petin sinua erään naishoitajan kanssa... Hänellä oli herpes. Onneksi en siis itse tartuttanutkaan sinua!

Voi vittu. Pilkka oli osunut omaan nilkkaani. Mutta kai minä sen ansainnut.

– Minä rakastan sinua, Heidi sanoi.
– Niin minäkin sinua, minä vastasin, ja halasin Heidiä sekä rakasta esikoistamme.

alkaa ihan muutaman päivän päästä !
jänskättää. muita osallistujia?

(NaNoWriMo = National Novel Writing Month)

Tälläisen väkersin kymmenessä minuutissa, vittu sydänvertani raastaen ja pistän sen tänne vaikka tiiän ettei kukaan jaksa tälläistä lukea koska laitoin sen 09:34 ja ihmiset väsyneinä selaa aamulla galleriaa ja sivuuttaa vaan näin pitkän jutun samantien. Mutta jos nyt kuitenkin luet niin kiva jos jaksat kommentoida, on se sitten mitä tahansa tasolta "paska" tahi "tekstin ergonominen muotoilu vetoaa minuun germaaniskielisten ilmausten tavoin, bravo". No kuitenkin, tässä se nyt sit on:

"Saanko mie nyt pusun", kysyt ripsiäsi räpytellen ja katsot kauriinsilmilläsi minua. Et kovin viattomasti, mutta suloisia puoliasi painottaen. Minä liikutan hitaasti ja vaivaantuneesti huuliani omiasi vasten ja annan vaistomaisille reaktioilleni vallan. Hiljaisen, muttei liian pitkän hetken jälkeen kasvomme vetäytyvät ja sinä hymyilet tyytyväisen oloisena, olet koiranpentu joka on saanut ruokaa. Olet kissa jota on rapsutettu, olet vauva joka on äitinsä sylissä.
Makaan joutilaana sohvalla, tuijotan tyhjyyteen enkä noteeraa lasilaatikon pyöriviä ja hyöriviä ihmisiä jotka ovat suunnitelleet koreografiansa minua parhaiten viihdyttämään. Lasket pääsi syliini ja ummistat silmäsi, toivoen kädeltäni hellää huolenpitoa ja huuliltani lempeitä sanoja, joita aivoni tuottavat. Käteni pysyy selkänojalla, huuleni pysyvät vaiti eivätkä aivoni kuluta itseään muuhun kuin suihinoton tuottaman mielihyvän kuvitteluun. Olen hiljaa, en halua vaikuttaa välinpitämättömältä. Olen hiljaa, en halua antaa väärää kuvaa. Kyllä minä sinun muitakin puoliasi arvostan. Ne eivät vain juuri nyt liiku päässäni.

Astun ulos lasiovesta ja sytytän savukkeeni. Tuhkat karisevat hiljalleen parvekkeen betonilattialle, ja sinä revit minua hihasta. Esität söpöä ja suloista lapsekkuudellasi, anoen minua tulemaan kanssasi ammeeseen. Tumppaan puoliksipoltetun tupakkani ja astun vastahakoisasti takaisin sisälle. En ymmärrä, mikset voi nauttia yksin kylvystä, en ymmärrä miksi tarvitset minua pesemään selkäsi. Tiedän, että haluat sillä tavoin luoda välillemme syvällisempää yhteyttä, mutta vaikka minä sen tiedänkin, en minä sitä ymmärrä.

Vesi on liian kylmää, mutta sinä pidät siitä. Kärvistelen pakon edessä, enkä valita. Sinä puhallat saippuakuplia ja minä hymyilen väkinäisesti. Olen varma että vielä hetki sitten olit jonkun muun kanssa samanlaisessa ammeessa, puhalsit samalla lailla saippuakuplia ja se toinen ihminen osasi nauraa jutuillesi rehellisemmin kuin minä. Hän ymmärsi sinua paremmin ja oli oikealla aaltopituudella sinun kanssasi. Minä en ole, minä olen typerä ihminen. En ehkä typerin koko Suomessa, en edes typerin koko Pirkanmaalla mutta typerä silti.

Myöhemmin illalla makaamme sängyllä kasvokkain ja kerrot kaikista asioista, mitä olet tehnyt tänään ja niistä monista tavoista miten jaksatkaan päivästä toiseen minua rakastaa. Ja olet kiitollinen siitä että minä en vahingoita sinua, että minä olen turvallinen, että minä olen luotettava. Halaat minua ja annat suukon poskelleni, enkä minä sano koko aikana mitään. Rakasteltuamme viidentoista minuutin ajan pimeässä huoneessa minä käännän kylkeäni sinua kohtaan ja esitän nukkuvaa. Sinä yrität aluksi saada minua hereille, mutta epäonnistuttua yrityksissäsi nukahdat hetken kuluttua.

Nousen ylös, laitan likaiset housut jalkaani ja astun parvekkeelle. Toinen tupakka syttyy mutta se ei ole täysin niin hyvältä maistuva kuin ensimmäinen. Istahdan betonilattialle jonka tuhka värjää jalkapohjiani mustan ja harmaan sekoitukseksi. Minua itkettää mutta samaan aikaan tuntuu helvetin ontolta.

Aikuisten rakkaus ei ole lainkaan niin hienoa kuin lasten, enkä minä rohkene noin suloista otusta särkeä.

Ruosteen raiskaama aurinkotuoli narisee, kun lasken painoni kuluneen metallin varaan. Aurinko on vasta nousemassa, mutta mieleni on ollut virkeä jo tuntien ajan. Vaikka kylmyys iskee luihin, ytimet jäävät lämpimiksi. Kahvikupista jää pyöreä tahra pöytään, mutta en jaksa välittää. Koivut kukkivat jo, lehdetkin ovat tainneet ilmestyä, vaikka en asiaa olekaan ennen noteerannut.

Sytytän tupakan mutta en tunne mielihyvää. Kahvikin on pahvia. Kirjat on luettu loppuun, TV:n keskellä ammottaa reikä ja lattia on sirujen peitossa. Naurattaa, mutta ei jaksa. Itkettää, mutta ei kehtaa.

Kai sitä pitäisi katsella kun lapset ajavat polkupyörillä kohti vanhaa rantaa, jossa edelleen kehtaa uida kuumana kesäpäivänä. Voisi sitä Tammelan torillekin kävellä ostamaan tuoreita mansikoita, mutta sekin on niin kaukana. Puhelimen akku on loppu ja rahapussin sisältö aiheuttaa hysteriaa puliukollekin.

Tumpataan tupakat käsivarsiin ja soitetaan terveysviranomaisille, rahaa tulee ja ruokaa annetaan. Hymyillään ja juostaan kuumalla asfaltilla, kesä on nimittäin tullut eikä mikään saa iloa estää, vaikkei olisikaan mitään juhlittavaa. Kesää on odotettu vuosi ja nyt se on tullut, on pakko olla valmis ja juhlia. On pakko hymyillä ja nauraa. Vaikka juuri nyt ei jaksaisi, juuri nyt ei viitsisi, juuri nyt ei huvita eikä haluta.

Mutta hymyillään silti. Ja poltetaan tupakkaa ja juodaan keskikaljaa.