IRC-Galleria

Tiedot

Luokittelu
Harrastukset
Perustettu
15.1.2008
Tilastot
Käyntejä: 759 (1.7.2008 alkaen)
Koko
7 jäsentä
Tyttöjä: 5 (72 %)
Poikia: 2 (28 %)
Keski-ikä
25,7 vuotta
Otos: 5 jäsentä
Tyttöjen keski-ikä: 24,8 vuotta
Poikien keski-ikä: 27,0 vuotta
Valvojat
desdemonica

Jäsenet (7)

desdemonicaantidOte-Eepeli-^nniina_EdhelairChandler-86
« Uudemmat - Vanhemmat »

tuonkojotain[Ei aihetta]Luonut: tuonkojotainKeskiviikko 26.03.2014 00:17

Liikaa ajatuksia ja ideoita, liian vähä lyijyy
Voi elämä kun oli pitkä prosessi. En oo varmaan koskaan jaksanu kirjottaa yhtä tekstiä ensin 12 tuntia putkeen (valehtelematta) ja sitten seuraavana päivänä vie 5 tuntia. Voin kertoo etten koske läppäriin vähään aikaan kun oli aivan ihanaa huomata, että kone on poistanut viimiset kaks kappaletta. Ainoot mihin olin tyytyväinen. Ja eikun alusta :D
Huomenna raahaan ton postiin ja toukokuus sit katotaa miten meni !
En kyllä usko et voitan tai mitään koska laatu oli keskinkertanen ja eikä aihekaa mikää ultimate :D

ps. lisään EHKÄ ton sitte mun blogiin

http://lacynebula.blogspot.com

sussuuw`HENKINEN LOUKKAUSLuonut: sussuuw`Perjantai 13.01.2012 22:37

Lapväärtin ala-asteella tapahtuu-novelli

Olipa kerran Susanna, Julia, Amanda ja Daniela jotka menivät Laffäärtin ala-asteella käymään. Sieltä Julia ja Daniela hakivat pikkusiskonsa. Mutta tuntematon opettaja tuli puhumaan Susannalle, ja Susanna epäilevänä ihmetteli, että mitä asiaa anonymouksella olisi Susannalle.. Näin tapahtui:


Opettaja: " Hei, oletko Jasminen/Jasminin isosisko? "
Susanna: "Öö, en, miten niin? :/ "
Opettaja: " No mutta kun teissä on niin paljon samaa näköä. "

Sitten:
Susanna: "Jaa.." ja kävelee ulos muuta sanomatta Danielan ja Julian kanssa. Ja repeää. Nauruun siis.


- Novelli by: Suffe

zehi•Luonut: zehiMaanantai 28.03.2011 23:01

Kuvittele se hetki, kun saavun ovellesi keskellä yötä, ja kukaan muu ei kuule kopustustani, joten sinun on pakko avata ovi. Kun tulet avaamaan, saatat huudahtaa: "Hei! Mitä sinä täällä teet?" Mutta en vastaa, hymyilen vain, ja hiukseni kiiltävät kesäyössä. Sinun kylmä yöpaidassasi, mutta minun ei ole kylmä. Minä olen täysissä pukeissa. Musta. Yö on musta. Musta kesäyö, sillä on kesä. Palelet ja mietit mitä teen täällä. Kysyt, mutten vastaa, hymyilen vain. Ja katson sinua silmiin, syvälle silmiin. Seisomme hiljaa, vielä monta minuuttia, liikumatta, sanomatta. Ja viimen liikun, nostan käteni koholle eteesi, kuin kutsuusi ja pyynöksi ja sanon: "Tule".

aavikkohiekka[Ei aihetta]Luonut: aavikkohiekkaKeskiviikko 28.07.2010 16:26

Enkelin haavat

Enkelin haavaiset, kalpeat ja niin pienet jalat upposivat joka askeleella syvemmälle mutaiseen ojanpohjaan. Joka askeleella ojanpohjasta pulpahti pintaan rypäs likaisia kuplia, mädäntyneitä lehtiä ja epämääräistä mönjää. Enkeli nyyhkytti hiljaa, hänen jalkojaan särki kovasti. Siksi hän alun perin olikin alkanut kulkea ojaa pitkin. Kulkeminen saattoi ehkä olla polven, joskus reidenkin syvyisessä vedessä huomattavasti raskaampaa, mutta kylmä vesi viilensi jalkoja helpottavasti.

Enkeli haroi polkua itselleen käsillään, läpi okaisen ja risujen täyttämän reitin, suunnan, johon hän kulki päättäväisesti mutta tietämättä mihin päätyisi loppujen lopuksi. Enkelin keinot suunnistaa terävän katseensa avulla oli viety. Kauniiden, pitkien ripsien kehystämien silmien tilalla oli vain syviä, mätiviä arpia. Sinisiä silmiä ei enää ollut.

Hän ei voisi suunnistaa. Hän haroisi tietään käsiensä avulla, voiden toivoa päätyvänsä loppujen lopuksi johonkin. Johonkin, jossa joku auttaisi häntä. Enkeli oli yrittänyt hoitaa kivistäviä haavojaan kaikin tietämiensä keinoin, mutta jumalallinen viha oli hänen kohdallaan suuri. Parantavat yrtit ja voiteet olivat vain pahentaneet asiaa, ja hänen silmänsä olivat käytännössä lähes palaneet hänen päästään.

Enkeli voihkaisi pienesti kivun iskeytyessä pään lävitse uudelleen haavojen tavoittaessa yhä uusia hermopäätteitä. Hän kiristi tahtiaan ja pidensi askeleitaan. Hän tarvitsi apua. Enkeli tunsi ennen kokemattomia tunteita. Hän tunsi surua. Hän ei voisi enää palata kotiin, hän oli pettänyt kaikki kääntämällä selkänsä Isälle. Tällaisten tekojen jälkeen edes Isä itse ei katsonut häntä suopeasti, ja hänet oli syösty pois taivaasta. Enkeli tunsi myös epätoivoa. Hänen mielensä ei oikein osannut päättää, panikoidako vai mennäkö kokonaan lukkoon ajatuksesta, että hän luultavasti ei koskaan löytäisi tietään ylös täältä Jumalan selän takaa, kirjaimellisesti Jumalan selän takaa, jossa ympäröivät puut haisivat kuolemalta ja olivat sileitä kuin aallon kuluttamat kalliot kaarnan rapistua pois niiden pinnalta.

Enkeli huohotti raskaasti. Kipu silmissä oli alkanut yltyä sietämättömäksi. Enkeli oli oppinut myös tuntemaan kipua. Hän oli saanut kaiken, mitä ihmisetkin kokivat. Enkeli toivoi kuitenkin kovasti että olisi jäänyt ilman. Ensimmäistä kertaa hänen olemassaolonsa aikana hän halusi kadota, jotta ei tuntisi enää mitään.

Enkeli parkaisi äkisti ja ajatuksenkulku keskeytyi. Hän oli astunut johonkin terävään ojan pohjalla. Hän horjahti ojan penkkaa vasten ja kiskoi jalkansa irti mudasta. Suuret, punaiset veripisarat tipahtelivat jalanpohjaan syntyneestä uudesta, mutta muita huomattavasti syvemmästä haavasta. Enkeli vei sormensa haavalle ja kiskoi suuren lasinsirunpalasen irti. Lasi oli vihreää, mutta nyt punaiseksi värjäytynyttä. Enkeli haistoi oman verensä, jonka olemassaolosta hän ei ollut vielä viikkoakaan sitten tiennyt. Veri lemusi rautaisena ja vahvana ja sai enkelin voimaan pahoin. Enkeli puristi hetken jalkaansa kummankin kätensä välissä, toivoen verenvuodon tyrehtyvän.

Hiki virtasi enkelin mustiksi värjäytyneiden hiusten tyvistä hänen kasvoilleen ja haavoille polttelevina ja kirvelevinä. Enkeli viskasi lasinsirun pitkälle metsään, kuuli sen helähtävän vasten puuta ja putoavan sitten kuivuneen aluskasvillisuuden joukkoon. Enkeli nousi jalkaansa arastellen taas seisomaan ja lähti taas vaeltamaan ojaa pitkin eteenpäin, rajusti nilkuttaen. Pintaan nousi punainen vana hänen perässään.

Enkelin hiukset tuntuivat karheilta hänen laihaa, selkärangan selkeästi kuvittamaa selkäänsä vasten. Hän oli letittänyt hiukset löysälle palmikolle pitääkseen ne poissa silmiltään. Vaikka ei sillä niin väliä enää olisikaan.

Muta tunkeutui jalkojen haavoihin ja varmasti tulehdutti niitä pikku hiljaa. Enkeli rämpi, pyrki eteenpäin. Sekin luultavasti olisi turhaa. Kaikki, mitä hän tekisi, olisi luultavasti turhaa. Enkeli voihkaisi uudelleen, horjahtaen eteenpäin jalkojen mennessä hetkeksi tunnottomiksi. Pimeys tuntui vallanneen hänen kehonsa. Hän tunsi jonkin läsnäolon.

”Enkeli, siivet palaneina ja silmät riistettyinä”, matala, lempeä ääni sanoi aivan hänen lähellään. Enkeli säpsähti pienesti ja otti pari epävarmaa harppausta eteenpäin, poispäin tästä äänestä. Kuka tiesi, mikä hän on? Siiventyngät, tyngät todellakin, törröttivät hänen selästään lapaluiden kohdalta, mutta ne olivat niin kärsineet ja hiiltyneet, ettei niitä olisi voinut ilman parempaa tietoa siiviksi arvata. Enkeli haroi käsillään lähes hätääntyneenä, yritti tavoittaa puhujan.

”Mitä Enkeli tekee täällä?” sama ääni kysyy, hieman kauempaa. Puhuja seisoo luultavasti metsässä, ääni ei kaiu ojan vedestä. Enkeli pelkäsi. Vaikka ääni oli lempeä, miellyttävä, kutsuva, puhujan olemuksessa oli jotain vialla. Siinä oli jotain, mistä enkeli ei pitänyt. Jotain, mikä sai hänet tärisemään kauhusta ja halusta paeta, paeta kauas.

”Sinun ei tarvitse pelätä minua”, puhuja sanoi äänellä, josta enkeli huomasi itselleen vieraan korostuksen. ”Isääsi sinun pitäisi pelätä. Hän aikoo tehdä elämästäsi – sanoisinko nyt että helvettiä.” Sen enkeli tiesi jo. Sitä enkeli pelkäsi jopa enemmän kuin puhujaa. Enkeli tiesi myös, ettei hänellä ollut toivoa. Joten ei haittaisi, vaikka puhuja tekisi mitä. Sillä ei olisi merkitystä.

Enkelin jalat upposivat hitaasti syvemmälle ojanpohjan mutaan, kuin suohon. Vettä oli puoleen reiteen asti, ja enkeli alkoi epäillä, ettei kohta pääsisi enää liikkeelle ilman apua. Enkeli lakkasi huitomasta viimein, kohotti toisen kätensä, osoitti kohti puhujaa. ”Minäkö?” puhuja kysyi naurahtaen. Naurahdus oli soiva ja melkein enemmän korvaa miellyttävä kuin hänen puheäänensä. Enkeli halusi kaikesta huolimatta tietää puhujasta. Hän tulisi luultavasti olemaan viimeinen elollinen, jonka enkeli tulisi koskaan enää tapaamaan.

Enkeli kuuli askeleet. Kevyet askeleet aluskasvillisuuden joukossa. Saniaiset ja mustikat murskautuivat jalkojen alle. Epäilyttävä tunne puristi enkelin sisuskaluja kuin suuri koura. Isä? Suuret, kylmät kädet tavoittivat enkelin vieläkin kylmemmän vartalon. Kädet nostivat hänet ojasta, ottivat syliinsä ja suojelivat haavoittunutta enkeliä. ”Älä pelkää. Älä pelkää”, puhuja sanoi. Tunne alkoi pikku hiljaa hellittää enkelistä, ja hän tosiaan tunsi hetken olevansa turvassa. Enemmän turvassa kuin koskaan.

Enkeli antoi käsiensä koskettaa puhujan käsiä, kuin pienen kiitoksen eleenä. Häntä huolestutti kuitenkin veren lemu, joka tuli hänestä. Ehkä puhujaa oksettaisi haju ja hän hylkäisi enkelin? Luultavasti. Sitten enkeli valuisi kuiviin ja jäljelle jäisi vain tyhjä, ontto kuori, jossa jumalallinen voima oli joskus asunut. Ei.

Puhuja alkoi kävellä hitaasti puiden lomasta, ojan viertä. Puun oksat eivät raapineet häntä, okaat eivät haavoittaneet. Puhuja ei lemunnut vereltä. Hän tuoksui hyvältä. Hajuun sekoittui rahtusen savun ja noen hajua. Enkeli lepäsi kasvojaan tämän rintakehää vasten. Mies. Mies oli pelastanut hänet. Miehen pitkät, pehmeät hiukset kutittelivat enkelin poskipäitä. Enkeli piteli kiinni miehen hartiasta, piteli kiinni kuin viimeistä päivää. Miehen askeleet tuntuivat kevyiltä, ja he tuntuivat kiitävän eteenpäin. Mies oli kauan hiljaa.

”Isäsi hylkäsi sinut. Otan sinut nyt huostaani. Minä pidän sinusta huolta. Hän hylkäsi minutkin kerran, mutta minä selvisin”, hän sanoi äkisti, rauhallisella äänensävyllä. Enkeli tunsi koko ruumiinsa jännittyvän, ja ennen kuin hän tajusikaan, hän oli alkanut pyristellä pois miehen sylistä. Enkeli tiesi, mistä epämukava tunne oli johtunut.

”Minä olen paholainen. Minä olen suojasi”, mies sanoi, pidellen enkeliä yhä tiukemmin rintaansa vasten. Enkeli vinkui hiljaa, hänen kätensä työntyivät suoraksi paholaisen rintakehää vasten, hän teki kaikkensa päästäkseen irti. Metsän kuollut lemu palasi enkelin tajuntaan, mikään ei ollut enää kaunista ja rauhallista. Hänet oli hylätty, ja nyt hän oli joutumassa paholaisen otteeseen.

”Minä pidän sinusta huolta”, paholainen toisti, jatkoi astelemistaan pimeässä metsässä, satuttamatta jalkojaan omassa metsässään, hylättyjen, karkotettujen metsässä. Enkeli lakkasi hiljalleen pyristelemästä irti. Paholaisen valkoiset vaatteet olivat tahrautuneet enkelin pyhään, nyt liattuun vereen. Enkeli oli kylmä, hänet oli upotettu syvälle pinnan alle eikä häntä päästetty ottamaan henkäystä.

”Olet turvassa”, paholainen kuiskasi, suuteli enkelin hikistä, tulehtunutta otsaa. Enkeli oli valahtanut veltoksi hänen syliinsä, hänen jokainen luunsa oli muuttumassa tomuksi, veri haihtui kiehumalla kehosta kuin vesi tulikuumalta hiekalta. Enkeli katosi paholaisen vahvoilta käsivarsilta, hiljainen tuulenvire hajotti hänet tomuksi.

Paholainen katseli pienten murusten tanssia ilmassa. Paholainen käveli kohti syvempää, pimeämpää metsää, kadoten varjoihin. Uusia enkeleitä vielä tulisi, ja hän tulisi hakemaan heidätkin henkilökohtaisesti ikuiseen valtakuntaansa. Tämäkin enkeli oli ennen seissyt Jumalan edessä sotajoukoissa – nyt hän kulki ikuisesti paholaisen rinnalla.

WespaMatka lapsesta palomieheksiLuonut: WespaTorstai 27.05.2010 20:55

Olin täyttänyt muutama päivä sitten seitsemän ja oli ensimmäinen koulupäivä. Luokkahuoneen ikkunasta tulvi auringonpaiste ja sisältä kuului lasten iloinen mekastus. Opettaja ei ollut vielä tullut paikalle. Katsoin ympärilleni ja huomasin kuinka toiset lapset pyöriskelivät pulpeteissaan, kun taas toiset istuivat hiljaa mietiskellen. Istuin uteliaana odotellen mitä tuleman pitää. Tunnelma oli hauska ja odottavainen.

Sitten kuulimme tomerat askeleet käytävästä, kops kops kops. Opettaja saapui sinisessä mekossaan luokkaan ja pyysi oppilaita seisomaan. Niinhän me teimme ja vilkuilimme toisiamme.

- Hei minä olen Maarit, istukaa, opettaja hihkaisi.

Niin me istuimme ja jatkoimme iloista juttelua. Nostin jalat pulpetin päälle ja otin rennon asennon. Tämäkös sai opettajan pahalle päälle.

- Jalat pois pulpetilta, Maarit huusi vihaisena
- Jos minä olisin johtaja, johtaisin muita niin kuin he haluaisivat tulevan johdetuiksi, enkä niin kuin minä itse haluaisin, vastasin tomerasti.

En ymmärtänyt mitä pahaa oli jalkojen pitämisessä pulpetin päällä, kun se oli mielestäni hauska ja rento asento. Myöskään pulpetti ei likaantunut kun minulla ei ollut kenkiä jalassa.

Opettaja naurahti ja käski tomerasti uudelleen. En vieläkään ymmärtänyt miksi pitäisi, eikä hän koskaan selittänyt syytä. Näin oli hänelle joskus kauan sitten opettanut joku muu opettaja, joka oli oppinut sen joltain muulta, joka oli oppinut sen joltain muulta... että on väärin olla rennosti kun istuu pulpetissa. Kaikki opettajat olivat oppineet tämän kyseenalaistamatta toimintatapaa koska pitivät vanhempaa viisaampana ja suurempana auktoriteettina, olihan kunnioitusta ja tottelevaisuutta opetettu jo pienestä pitäen.

Elämä kulki menojaan. Ala-aste siirtyi ylä-asteeksi ja aloin kiinnostumaan palomiehen hommista. Maarit joka oli nyt luokanvalvojani oli sitä kovasti vastaan ja hänen mielestään tuhlaisin vain lahojani.

- Sinun kannattaisi mennä opiskelemaan yliopistoon ja hankkia kunnon paperit, hän sanoi.

Kävimme asiasta useita kiistelyjä, mutta pidin pääni. Päätin elää omaa elämääni ja toteuttaa omia unelmiani, enkä elää Maaritin toiveiden mukaan.

Pääsinkin lopulta palomieheksi ja vuodet vierivät. Olin jo 25-vuotias kun yhtenä kesäisenä päivänä saimme hälytyksen hiekkatielle, joka sijaitsi puiston vieressä. Ajoimme paikalle. Näin onnettomuuspaikalla kaksi autoa, toinen oli kyljellään ojassa ja toinen paloi katollaan. Juoksin punaisen katollaan olevan auton luo ja aloin vetämään vielä sisällä olevaa naista pois päin autosta. Sain hänet vedettyä tien sivuun ja tarkistin pulssin. Sydän oli lakannut lyömästä ja hengitys ei kulkenut. Rupesin antamaan tekohengitystä. Minuutit vierivät ja lopulta tekohengitys auttoi, hän alkoi hengittää. Siinä samassa huomasin, että pelastamani nainen oli Maarit, tuo samainen opettaja jonka kanssa olin tapellut paljon kouluaikana. Maaritin suu kääntyi suureen hymyyn ja hän kiitti minua hiljaisella äänellä. Samassa suuri taakka putosi niskoiltani ja tajusin, että olin ihan turhaan kantanut syyllisyyttä siitä, että tein mitä itse halusin. Jos en olisi mennyt palomieheksi Maarit ei olisi enää elossa.

Tapahtumasta on kulunut muutama kuukausi ja vieläkin muistelen niitä aikoja kun olin nuori. Ymmärrän nykyään vieläkin paremmin mitä on olla itsenäinen ja toteuttaa omia unelmiaan. Ihminen ei vaan voi elää toisten elämää, vaan pitää elää omaa elämäänsä.

Toivon hartaasti, että ympärillä oleva maailma vielä muuttuu. Vielä on tehtävä työtä. Näen, että tulevaisuudessa saamme johtajia jotka johtavat ihmisiä auttaen ja opastaen, eikä määräten ja lakeja säätäen. Se vaatii kuitenkin kaltaisiani nuoria.

Elä omaa elämääsi. Tavoita unelmasi. Johda opastaen.

- Wespa

RiivaNaNoWriMoLuonut: RiivaKeskiviikko 28.10.2009 23:53

alkaa ihan muutaman päivän päästä !
jänskättää. muita osallistujia?

(NaNoWriMo = National Novel Writing Month)
« Uudemmat - Vanhemmat »