Pitkästä aikaa mie osasin olla vihanen ja viel sillee etten kohdistanu sitä itteeni, vaan huusin sen kaiken ulos. Kävin siel omassa pienessä lasimaailmassani, hukuin hetkeksi ahdistukseen. Osasin purkaa sen tunteen heti enkä jääny pyörittämää sitä mieleeni, en antanu sille otetta. Kaiken lisäks kasasin itteni, siine kesti hetki mut onnistuin. Enkä tehny sitä sen takii että ois ollu pakko tai että herra rehtori ois tyytyväinen, ei mitään sellasta. Mie tein sen sen takii et tiesin pystyväni, mie tiesin et osaan.
mm...en ymmärrä enää..onhan se joo mukavaa ku leikitään tunteilla,mie oikeesti välitin,oikeesti rakastin,oikeesti tarvitsin ja olin tosissani,olin onnellinen ja luulin että kaikki on hyvin, mutta ei..sit tän iltanen viel,asiat selkeni mutta olo on taas semmonen että on ihan siel pohjalla..jälleen kerran..kai se sit maanantaina perheneuvolaan juttelemaan,edes jollekki saa purkaa tän kaiken mitä sisällä on...