IRC-Galleria

Ihana tuttu onttous on palannut. En tunne mitään. Takana vajaa kolme tuntia horroksessa vietettyä unetonta yötä. edessä vierailu maalle, missä äiti saattaa jopa rohjeta kysymään "Ai miksi sä et nuku?"

Niin no enpäs tiedä...

Mä en ees tiedä mikä loppujen lopuksi avasi kaikki haavat eilen. Oli vaan taas sellainen päivä, että ei kyennyt ponnistelemaan mihinkään suuntaan. Ei vaikka kuinka hetkittäin rimpuilikin. Voihan se olla, että mä stressasin tota vierailua maalle jo etukäteen. Mutta miksi? Mä selvisin joulusta. Mä selvisin siitä hirveästä marraskuun lopun vierailusta, jolloin mä opin, että ei mun kyynelet sinne mahdu. Mikä nyt on niin kamalaa, että en saa sen takia edes nukuttua.

Ei tämä siitä johdu. Eräs ystäväni kertoi, että eron jälkeen on usein vaihe, jolloin kaikki kyyneleet vain on itketty, etkä tunne enää mitään. Mulla on nyt sellainen olo. Kaksi edellistä päivää olen itkenyt, mutta nyt tuijotan tätä näyttöruutua silmät ilmeettöminä ja hörin miljoonatta kahvikuppiani. Rakkaan ystäväni, joka ei myöskään kestä tuskaansa, kanssa olemme haaveilleet lobotomiasta. no ei tääkään kivaa ole. Toivotaan, että viimeistään tänään illalla tunne-elämäni palaa normaaliin.

Olen kokeillut lähes kaikkia mahdollisia keinoja päästääkseni irti. Ja kai mä olen saanut päästettyäkin. Ainakin jollain tasolla. Mutta mitä tää sitten on? Aivan kuin musta ei olisi jäljellä enää muuta kuin ulkokuori, joka jollakin ihmeen kaupalla pysyy tossa kylmässä viimassa kasassa. Puristan itseäni tiukemmin hetki hetkeltä, jotta en hajoaisi palasiksi.

Eilen kuulostin kuulemma iloisemmalta. Olen kuulemma vapautuneempi. Väitän itsekkin "vanhan minän" tekevän, siltä osin kuin sitä jäljellä on, paluuta. En jaksa enää esittää. En jaksa enää teeskennellä. En jaksa enää taistella. Voisko joku tulla ja ristiinnaulita mut Hämeenkadun varrelle muistuttamaan kaikkia pitämään kaikin tavoin kiinni siitä, mikä heille on tärkeää?

Missä vaiheessa mun elämä on mennyt siihen, että hörin aamukahvia koko iltapäivän?

Todennäkösesti siinä vaiheessa, kun painajainen, johon ehdin jo täysin kyllästyä, jätti mut vihdoin rauhaan... Mielenkiintoisia aikoja... just joo!

Ensimmäinen vaihe: (se pisin)

Haluan mennä nukkumaan. En mitään muuta halua niin paljon, kuin vaan päästä nukkumaan ja vaipua edes tunniksi kahdeksi horrokseen, pois tästä maailmasta. Tästä maailmasta, jossa kaikki satukirjojen hirviöt ovat heränneet eloon ja saalistavat minua jokaisena valveillaolon hetkenäni... Sitten tajuan herääväni. "Nukuin!" "Minä hemmetti soikoon onnistuin nukkumaan!" Katson kelloa. Olen nukkunut puolituntia. Mitään merkkiä unista, jotka saisivat minut uskomaan johonkin valheelliseen todellisuuteen, jossa elämäni edes jollakin tasolla muistuttaisi onnellista, ei kuulunut taaskaan.

Toinen vaihe: (se tuskaisin)

Alan olla niin väsynyt ja voimaton. Pakkohan unen on tulla. Johan se alkaa olla täysi mahdottomuus, että ihminen ei nuku. Alan vihdoin saada nukuttua. Alan vihdoin nähdä unta. Yhtä unta. Sitä samaa raastavaa painajaista kerta toisensa jälkeen, joka imee minusta viimeisetkin energian rippeet. Se uni on niin kamala, että en halua siitä tänne kirjoittaa, pitäisitte minua... noh... pidätte ehkä jo... Aloin siis vihdoinkin kyetä nukkumaan. Unijaksoni pitenivät, mutta nukkumiseni oli edelleen katkonaista. Heräsin aina samassa kohtaa painajaistani, vaikka kuinka olisin halunnut selvittää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Joskus päätin kokeilla nukahtaa uudelleen herättyäni painajaiseen. Saatoin nähdä samaa unta kolme kertaa yön aikana. Tilanne kärjistyi siihen pisteeseen, että en enää halunnut nukkua. Valveilla oli kamalaa, mutta unessani vielä hirveämpää. Hereillä ollessani en enää pystynyt keskittymään mihinkään, niin väsynyt olin.

Kolmas vaihe: (se tuorein)

Minulla on asiat "hyvin". Elämässäni on ihania asioita. En vain oikein osaa niistä vielä nauttia. Ehkä ajan kanssa. Asia, jota olin panikoinut lähes viikon etukäteen, sujui yllättävän hyvin. Olin varma, että painajaiseni nyt jättää minut rauhaan. Niin se tekikin. Energia alkoi palata suristen kehooni. Se tosin johtui tanssista, ei siitä, että olisin saanut nukuttua yhtään sen paremmin. Edessäni oli äärimmäinen testi. Olin viettänyt päivän, jona olin hymyillyt... siis sydämestäni ja aidosti hymyillyt ja vielä tarkottanutkin sitä. Valmistaudun nukkumaan. Unta ei tule.... " no johan on perhana, miksei se nyt tule?" Kolme ja puoli tuntia kieriskelen sängyssä puristellen vuorollaan jokaista kolmesta tyynystäni ja yhdestä unilelustani, kunnes jokin irrottaa minut tästä maailmasta. Herään herätyskellon ääneen! "Kello on kymmenen aamulla!!! olen nukkunut lähes seitsemän tuntia!!!" Painajaiseni oli poissa. Ainakin toistaiseksi. Mutta edessäni oli nyt uusi ongelma, sellainen, jota en osannut odottaa. Olin nähnyt ihanaa unta. Oikeaa unta, jossa asiat olivat hyvin. Päätin sammuttaa herätyskellon. En uskonut, että tätä voisi jatkua kovin kauan, joten onhan minulla kaikki oikeus nauttia tästä niin pitkään, kun vain voin. Nukuin viisi tuntia lisää. Heräsin. Juoksin vessaan oksentamaan. En ollut nukkunut aikoihin näin pitkään ja kroppani oli kait ihmeissään. Tuijotin itseäni vessan peilistä. Näkyni jälkeen kurottauduin jälleen oksentamaan. Tätäkö se nyt olisi? Olen muuttunut tyhjäksi kuoreksi, jonka voi todeta jo paljain silmin, tuntematta minua sen paremmin. Seuraava yö sujui samoissa merkeissä. Samaten sitä seurannut aamu. Uneni ovat niin ihania, että en halua herätä.

Kolmatta vaihetta on nyt kaksi yötä takana. Minkäänlaista käsitystä siitä, kauanko tätä on edessä, ei ole. Öistä on tullut minulle taistelukenttä. Samaten kuin päivistäkin. Päivät kykenen selättämään ystävien avulla. En ole yksin. Yöt? Minun on vain selvittävä ja voitettava unieni demonit.

Tunne oli rampauttava, kuin rintaani olisi isketty suuri aukko, jonka seurauksena olin menettänyt tärkeimmät elimeni, niin että jäljelle oli jäänyt vain rosoinen avohaava josta yhä, pitkän ajan päästäkin, pulppusi verta. Järkeni sanoi, että keuhkoni olivat yhä kunnossa, silti haukoin henkeä ja minua huimasi, aivan kuin en yrityksistäni huolimatta saisi happea. Sydämenikin varmasti sykki, mutten kuullut sen sykettä korvissani; käteni olivat kylmästä siniset. Käperryin palloksi, puristin kylkiäni pysyäkseni koossa. Tavoittelin kaikin voimin turtumusta, pakoa tietoisuudesta, mutta se karkasi minulta.
Silti tajusin, että minä selviäisin. Tiesin mitä minussa tapahtui, tunsin kivun - menetyksen kivun, joka säteili rinnastani raastavina aaltoina päästä jalkoihin -, mutta pystyin sietämään sen. Minä kestäisin sen. Kipu ei ollut lieventynyt ajan mittaan, mutta minä olin vahvistunut kestämään sen.

Aika kuluu. Silloinkin kun se tuntuu mahdottomalta. Silloinkin kun jokainen sekuntiviisarin nytkähdys sattuu kuin tykyttävä avohaava. Aika kuluu epätasaiseen tahtiin, väliin merkillisinä pyrähdyksinä, väliin viipyilevinä suvantoina, mutta kuluu sittenkin. Minullakin.

Oli vain yksi asia, johon minun oli uskottava jaksaakseni elää: minun oli tiedettävä, että hän oli olemassa. Siinä kaikki. Kaiken muun minä kestäisin. Kunhan hän oli olemassa.

-Stephenie Meyer (suom. Tiina Ohinmaa)

Koitan saada paketin kasaan vähitellen. Meinas karata koko homma käsistä, mutta sit tuli joku ihme herätys taas. Oikeestaan vasta nyt tää on iskeny... meni kuukaus sillee tajuumatta koko juttua, mutta nyt on valitettavasti täytyny alkaa tajuumaan. Mä oon vaan niin idiootti, että menee just joku kuukaus ennenku mitään tajuu...

Tuli kyl taas tänään käytyä niin mielenkiintosia keskusteluja, että huh,huh... ongelma täs on vaan se, että mitä enemmän mä tiedän, sen enemmän muhun sattuu. Mutta en kyllä varmaan osais olla tietämättäkään, oonko sit masokisti vai ihan vaan utelias. Kai se suurin syy on se, että nyt sitä vasta tajuu mitä on menettäny. Tuli vaan itelle ihan tyhmä olo, ku oon aatellu ihan toisin.

Eniten muhun sattuu se, että en ole osannut näyttää/sanoa, mitä mun pään sisällä liikkuu. Ja ylipäätänsä se, että tiedän kyllä, että minähän sen kaiken mokasin. Vasta tossa ihan viime aikoina mä jotenkin tajusin miten tää homma toimii ja olisin ollu onnellinen, jos sen olis voinut katsoa vielä vaikka kuinka pitkälle. Mutta en mä voi ketään mihinkään pakottaa.

Ehkä yksin on ihan hyvä olla... niin ne kaikki mulle väittää. Ja sit on nämä sankarit, jotka on sitä mieltä, että en osaa olla yksin. Osaan kyllä. Ja sit on ne, jotka väittää, että mulle on ihan sama kuka siinä vieressä on. Ei ole. Tiedän kyllä, että en osaa sanoa tai tehdä oikeita asioita liittyen juuri tuohon, mutta aloin oppia... jos sillä nyt mitään väliä enää on.

Hauskaahan tässä on juuri se, että onnistun aina satuttamaan niitä ihmisiä, joista kaikkein eniten välitän.

Mä en halua, että tämä olisi näin, mutta minkäs teet. En voi muuttaa yhtään mitään, vaikka muuttaisin heti, jos näin voisin. Tiedän kenet haluan, mutta niin ei vaan voi olla... ehkä vielä joskus teen kompromissin jonkin toisen ihmisen kanssa, mutta siihen on vielä pitkä matka. Olin vähällä tehdä isoja virheitä, mutta onneksi heräsin. Se ei olisi ollut sen arvoista, eikä oikein ketään kohtaan. En mä vielä pysty yhtään mihinkään. Ensin on vielä itkettävä monta, monta yötä.