IRC-Galleria

Jatkoa jokunen aika sitten kirjoittamalleni Thief-pätkälle Quatermass
Tämä sijoittuu siis aikaan ennen tuota viimekertaista tarinaa. Siinä oli kyllä muitakin aikavirheitä, mm. Moiran kartanon teurastus tapahtuisi vasta näiden molempien jälkeen, kun taas Rutherfordin teurastus ennen näitä. Kirjoitan ehkä molemmista vielä eeppisemmät versiot jos jaksan. :D

--


"Auttakaa! Hän aikoo tappaa minut!" Kauhistuneet rääkäisyt kajahtelivat taas Kaupungin kaduilla. Entinen mestarivaras, nykyinen mestarimurhaaja Garrett oli vauhdissa.
Nykyään hän sai tappamisesta sitä nautintoa minkä varastaminen ennen tuotti. Tietysti hän tyhjensi myös uhriensa taskut, mutta vain voidakseen ostaa lisää tappamistarvikkeita.

"Elämäni on kuin peliä... pelkkää peliä..." hänen oli kuultu nyyhkivän puukottaessaan liikkumatonta ruumista uudestaan ja uudestaan. Hänen oli myös kuultu ulvovan talojen katoilla "Aamu ei ikinä koita!"
Niin, Garrettin harhaisessa mielessä todellisuus oli palikkamaista ja itseään toistavaa. Hän ei muistanut milloin olisi viimeksi nähnyt päivänvalon. Aina yön lopuksi hän vain menetti tajuntansa, ja heräsi taas seuraavana iltana asunnostaan.
"Hänet pitäisi lukita Kehtoon" mutisivat asukkaat keskenään, viitaten Shalebridge Cradleen, Kaupungin käytöstä poistettuun mielisairaalaan jossa kerrottiin kummittelevan.
Nämä puheet kantautuivat myös Garrettin korviin.
"Miksikäs ei" hän tuumasi. "En olekaan ikinä ryöstänyt kehtoa, hähää." (epäsuora lainaus pelistä. -Q)
Mutta ei vielä tänä yönä. Garrett oli liian hermostunut, ja se tarkoitti sitä että jonkun täytyi kuolla.

Garrett tapasi aloittaa yönsä Stonemarketin kaupunginosassa sijaitsevassa pienessä kapakassa. Se oli hänen lempipaikkansa monestakin syystä, joista yksi oli se että sen seinälle listattiin aina edellisen yön rikostilastot.
"Hmm. 52 murhaa viime yönä. Pystyn kyllä pistämään paremmaksi!"

Siitä alkoi Kaupungin tähän asti verisin yö. Kansaa kuoli kuin kärpäsiä, ja vartijat juoksentelivat vauhkoina ympäriinsä kirkaisujen perässä. Garrett liikkui varjoissa kuin aave, eikä kukaan saanut häntä kiinni.
Keeperit tietysti pitivät häntä silmällä. He pitivät kaikkea silmällä. Neuvostossa oli monta jotka olisivat halunneet poistaa Garrettin kokonaan kuvioista, mutta muinaisten ennustusten mukaan tällä mielipuolisella murhaajalla oli tärkeä rooli Kaupungin tulevassa historiassa. Näin sanoi se pelottava pikkutyttö joka tulkitsi raihnaisen ennustajan epäselviä mutinoita, eikä kukaan Keepereiden joukosta tohtinut kyseenalaistaa näitä tulkintoja.

Niinpä Keeperit olivat pakotettuja pyytämään Garrettin apua eräässä polttavassa asiassa. Tämän olisi varastettava pyhä esine sekä Hammeriteilta että Pakanoilta. Tämä ratkaisu tuotti Keepereille suurta tuskaa, sillä he tiesivät oikein hyvin että molempien järjestöjen jäsenmäärä olisi laskenut roimasti Garrettin viimeisteltyä työnsä.
"Yritä olla aiheuttamatta liikaa hämminkiä, jooko?" Keeper Artemus pyysi antaessaan Garrettille tehtävän.
"Lupaan jättää jälkeeni rauhan ja hiljaisuuden" Garrett sanoi kiilto silmissään.
"Eih, en tarkoittanut sitä.." Mutta Garrett oli kadonnut varjoihin. Piru vie, tuumasi Artemus ja katosi itsekin varjoihin. Juuri hän oli opettanut tuon tempun nuorelle Garrettille aikoinaan.

Garrett murhasi vielä useita kansalaisia, ennen kuin muisti yhtäkkiä tehtävänsä paettuaan vartijoita St. Edgarin kirkkoon. Juuri täältä hänen piti kähveltää.. äh, mitähän se nyt olikaan. No, se ei ollut tärkeää.
Hiljainen korahdus kaikui pihalla ensimmäisen Hammerite-veljen kaatuessa.

"Kop kop!" sanoi Garrett häijysti ovella. Kukaan ei tuntunut kuulevan. Hyvä.
Tämän porukan kanssa oli oltava varovainen. Hammeritet kantoivat mukanaan hirmuisia moukareita joilla heidän oli määrä murskata kaikki suuren Rakentajan viholliset. Eli kenet tahansa jotka uskoivat väärin, olivat epäilyttävän näköisiä, tai jotka kulkivat ympäri kirkkoa varastellen esineitä ja tappaen porukkaa. Garrett arveli kuuluvansa jokaiseen mainittuun kategoriaan.

Ei sillä että hän olisi ollut erityisen uskonnollinen, Garrett tuumasi kätkiessään seuraavaa puukotuksen uhria varjoihin. Ennen hulluksi tulemistakaan hän ei ollut uskonut juuri muuhun kuin kylmään käteiseen. Mutta hän ei ollut ikinä pitänyt näistä kiihkomielisistä hammeriteista. Pakanat olivat paljon mukavampaa sakkia.(peilaan hävyttömästi omia tuntojani Garrettiin. -Q)
"Te molemmat olette kyllä ihan pähkähulluja" hän tuumasi ääneen muuan vasaraveljen ruumiille ja nyökytteli tämän päätä.
"Ne pakanat nyt esimerkiksi, asua nyt vapaaehtoisesti metsässä. Toisaalta te hammerit olette ihan yhtä perseestä, ette ajattele muuta kuin jatkuvaa rakentamista ja koneita." Ruumis nyökkäsi.
"Oletteko koskaan ajatelleet voimienne yhdistämistä jatkuvan vihanpidon sijasta? Yhdessä voisitte syrjäyttää ne kurjat Keeperit ja kehittää Kaupunkia! Voisitte auttaa ihmisiä sen sijaan että taistelette käännynnäisistä! Miltä se kuulostaisi?" Ruumis vain tuijotti häneen lasittunein silmin. Garrett huokaisi.
"Olet oikeassa. Mikään ei ikinä muutu. Elämä on vain loputonta peliä... yö toisensa jälkeen merkityksetöntä murhaamista ja varastamista. Voisinpa päättää elämäni... olen niin onneton..."
Garrett itki muutaman kyyneleen äänettömän ruumiin seurassa. Sitten hän kokosi itsensä ja lähti jatkamaan synkkää tehtäväänsä.

"Kas, taisin murhata ylipapin" Garrett huomasi. Hänen puukottamansa punakaapuinen mies kun kantoi moukarin sijasta koristeellista taikasauvaa. Garrett poimi sauvan ja osoitti ruumista.
"Zap! Muutu kurpitsaksi!" hän huudahti. Mitään ei tapahtunut. Garrettin mieliala laski, mutta hän piristyi taas päästessään ryöväämään ylipapin huoneistoa.
Mitäs nyt pitikään varastaa... Jokin malja kaiketi. Garrett löysi monenlaisia kultaisia ja hopeaisia maljoja, ja pisti varmuuden vuoksi kaikki taskuihinsa.

Lopultakin monenlaisten vastoinkäymisten ja nolon epäkuolleisiin liittyvän sattumuksen jälkeen Garrett löysi etsimänsä arvoesineen. Tämä ja suunnilleen kaikki muutkin kirkon arvoesineet taskuissaan hän jätti tuo meluisan paikan taakseen. Garrettin laskujen mukaan kirkon jäsenluku oli laskenut 12 hengellä.

Garrett astui ulos kirkon ovesta ja... heräsi kotona sängystään täysissä pukeissa. Vuorokausi oli taas vaihtunut! Eikö hän milloinkaan saisi nähdä aurinkoa?
Noh, ainakin hän pääsisi tarkastamaan viime yön rikostilastot. Saiko hän puukotusennätyksen rikottua? Lähtiessään hän sammutti neuroottisesti kaikki asunnon kynttilät, ne kun syttyivät mystisesti joka kerta hänen herätessään.
Garrett oli oikeastaan ihan hyvällä tuulella tänä iltana. Jopa siinä määrin että tappoi vain kaksi ihmistä matkallaan Stonemarketiin.

"100 kansalaista murhattiin viime yönä Stonemarketin alueella" luki rikosraportissa. Garrettin silmät kyyneltyivät onnesta. (itsekin olin aika riemuissani :D -Q)

ainaki näin päällisin puolin :--D okei, luen sen viel joskus toiste läpi ja sillee, mut siis... GAAH! VIIMEIN!!!

Oon saanu tänään kirjotettua 2 sivua ♥_____♥ mitä on tapahtunut? A MIRACLE! on tää luovuuden virtaus kyl jännä tunne pitkästä aikaa.

//4 sivua jo! tää ei oo enää mahollista :__DD

eivittu

SMAROU ILY

draco malfoy/wil francis

*reps*

"Hyvää yötä, pikkuveli", se sanoi. Niinpä, pikkuveli. Mua vitutti olla sen veli. Miksen mä voinut saada veljekseni ketä tahansa muuta, tai olla ainoa lapsi?
"Nähdään aamulla", se jatkoi.
"Aamulla", mä toistin. Mua alkoi taas pelottaa. Aamulla. Mitä jos ei nähtäisikään? Se ehkä näkisi mut, mutta mä en näkisi sitä. Mä en näkisi sitä enää koskaan, en sitä, en ketään, en mitään. Vain loputonta pimeyttä.
Gerard poistui huoneesta ja sulki oven perässään. Mä hautasin kasvoni tyynyyn ja purskahdin itkuun sitä vasten. Painoin sen kasvojani vasten lujaa, tukahdutin ääneni. Kyyneleet eivät tuntuneet loppuvat koskaan.

Happi tuntui loppuvan, mun keuhkojani alkoi painaa. Yritin haukkoa henkeä, mutta enhän mä pystynyt kun naamani oli tyynyssä. Enkä tietenkään tajunnut ottaa sitä siitä pois. Silmissäni alkoi sumeta enkä saanut henkeä. Mä yritin nousta seisomaan, mutta kaaduin lattialle ja löin pääni. Painoin yhä tyynyä vasten kasvojani, en tajunnut siirtää sitä siitä pois. Gerard ilmeisesti kuuli kolahduksen, koska kohta mä kuulin oven avautuvan ja kauhistuneen henkäisyn.

"Mikey, mitä sä teet?!" Gerard huusi. Mä yritin yhä epätoivoisesti saada henkeä, siinä onnistumatta. Gerard ryntäsi luokseni ja veti tyynyn pois kasvoiltani. Mä en edelleenkään saanut henkeä. Olin kuin kala kuivalla maalla, auoin suutani ja yritin saada happea keuhkoihini.
"Mikey, rauhoitu!" Gerard huusi, mutta en mä pystynyt rauhoittumaan. Mä tunsin tukehtuvani, eikä Gerardin huudot auttaneet mua yhtään. Koko huone pyöri mun ympärilläni, kun mä haukoin henkeäni epätoivoisena.

Kohta kaikki pimeni, taas vaihteeksi.

Kohta mä kuulin uudestaan koputuksen, arvelin jonkun lääkärin taas tulevan tänne. Mustatukkainen mies astui sisään ja hymy levisi mun huulille.
"Gerard!" mä hihkaisin, toinen hymyili lempeästi.
"Miten sä voit?" Gerard kysyi samantien.
"Ihan hyvin", mä sanoin, yrittäen kuulostaa mahdollisimman vakuuttavalta. Toinen nyökkäsi hyväksyvästi ja vilkaisi ruokaani.
"Sun pitäisi syödä, Mikey, sä olet aivan liian laiha", se sanoi isovelimäisesti.
"Mutta kun mulla ei ole nälkä", mä vastustelin taas.
"Mikey, sä et voi elää syömättä. Milloin sä edes olet syönyt viimeksi?" Gerard tiukkasi multa. Mä kohautin olkiani ja sanoin:
"En mä tiedä.. eilen illalla kai", sanoin, vaikka muistin hyvin heittäneeni ruokani roskiin Gerardin näkemättä. Miksi mun piti syödä, kun mulla ei ollut nälkä?
"Mikeyyy!" toinen huokaisi, istui sänkyni laidalle ja nosti tarjottimen syliinsä.
"Syö nyt", se patisti mua, ojensi lusikallista keittoa mun suuta kohti. Mä laskin katseeni ja pudistin päätäni.
"Mä en halua, ei mulla ole nälkä." Tiesin kuulostavani lapselliselta.
"Mikey, suu auki." Pidin suuni tiukasti kiinni. Ei se voinut mua pakottaa. Toinen ojensi lusikkaa lähemmäksi mun suuta. Mua inhotti se, se keitto ei edes näyttänyt hyvältä.
"MIKEY!" Isoveli alkoi jo hermostua, mutta mä pidin pääni. Mä en halunnut syödä, miksi se yritti pakottaa mua?
"Vittu Mikey sun kanssas", se tiuskaisi ja tyrkkäsi lusikan melkein suuhuni. Mä kavahdin taaksepäin ja huitaisin lusikkaa pois, mutta onnistuinkin tyrkkäämään tarjotinta. Se lensi lattialle äänekkäästi kolahtaen, ruoat lensivät sen kyydistä ja lautanen räsähti äänekkäästi sen rikkoutuessa.
"Hups", mä mutisin. Toinen katsoi mua vihaisesti.
"Voi helvetti, Mikey, mitä mä teen sun kanssasi?" se huudahti vihaisesti ja kyyneleet alkoivat tulvia mun silmiini. En mä halunnut, että Gerard oli mulle vihainen, mutta mä en pystynyt syömään. Mä nyyhkäisin äänekkäästi ja vedin polveni vasten rintaani. Hautasin kasvoni polviini. Puristin silmäni tiukasti kiinni, yrittäen pitää kyyneleet sisälläni, siinä onnistumatta.


"Mikey..." se huokaisi. "Miksi sä teet tätä? Miksi sä haluat satuttaa itseäsi?" Kyyneleet kimmelsivät sen silmissä. Mä tiesin olevani huono veli, kun näin huolestutin sitä.
"Mä en halua puhua siitä", mutisin yrittäen väistellä tätä keskutelua. "Milloin mä pääsen kotiin?" kysyin yrittäen vaihtaa puheenaihetta.
"Älä yritäkään vaihtaa puheenaihetta", Gerard murahti. No, aina kannattaa yrittää.


..yhyy

kiva ku osaan kirjottaa ja kaikkee. Lol Gerard murisee. :'D ja miksu heittelee tarjottimia.

Mä heitin punaisen ja märän vessapaperitupon pönttöön ja aloin kaivella peilikaappia. Purkit ja pullot lensivät, kun heittelin niitä ulos kaapista etsiessäni sidetarpeita. En mä välittänyt siitä, että niitten kolahtamisesta kaakelilattiaan kuului kova ääni. Jos Gerard heräisi, kyllä mä aina jotain keksisin selitykseksi metelille.
Lopulta mä löysin etsimäni. Vihdoinkin. Ei sitten voinut olla yhtään puskemmassa. Lattialle oli jo ehtinyt muodostua pieni, punainen lätäkkö ja mua alkoi jo heikottaa. Voi vittu, jos mä nyt kuolisin tähän lattialle verenhukkaan. Mä rullasin nopeasti sideharson auki ja aloin kiertää sitä ranteeni ympärille. Verta kuitenkin vain tuli koko ajan lisää, edes side ei sitä pysäyttänyt. Mä tajusin, että mun olisi pakko mennä lääkäriin tai jonnekin. Etsin vielä hakaneulan jostain kaapin kätköistä ja tietysti onnistuin pistämään sillä sormeeni. Paskat. Lisää verta. Mä en siitä pikkupistosta jaksanut välittää, vaan tuikkasin hakaneulalla sideharson jotenkin kiinni.
Tungin vielä nopeasti tavarat takaisin kaappiin, naksautin oven lukon auki ja astuin varovasti ulos, yrittäen olla mahdollisimman hiljaa.


kivaa ku osaan kirjottaa.

eikä oo yhtää angstii tai mitään moi

Jatkoa muutaman kuukauden takaiseen Fallout 2 fanficiin. Vanha: http://mikropop.blogspot.com/2009/07/fallout-2-fanfiction.html (on se täällä galleriassakin, mutta minähän perkele mainostan)
Ole hyvä, Joonas. :) Ja muutkin jotka ovat jaksaneet lukea ja tykänneet.

--

Denin asukkaat huokaisivat helpotuksesta Amandan ja Vicin lopulta lähtiessä kaupungista. Huhut alkoivat kiertää välittömästi heidän kadottuaan taivaanrantaan. Kerrottiin Amandan ottaneen Vicin vangiksi jostain sanoinkuvaamattoman kauheasta syystä. Toisen huhun mukaan nuo kaksi olivatkin rakastavaisia, ja yhtä hulluja kumpikin.
Illan hämärtyessä Vic ja Amanda olivat jo kaukana Denistä, ja autuaan tietämättömiä huhuista jotka nyt levisivät karavaanarien matkassa toisiin kaupunkeihin. Vaan villeimmätkään huhut eivät osuneet lähelle totuutta, nimittäin sitä että lempeä romukauppias ja väkivaltaisen mielisairas barbaari olivat vain todella hyviä ystäviä.

Vic oli Amandalle henkensä velkaa, mutta se ei ollut ainoa syy miksi hän oli päättänyt seurata tätä. Toisin kuin useimmat muut, hän ei nähnyt Amandassa pelättävää raivohullua. Hän näki väärinymmärretyn nuoren joka oli syntynyt väärälle aikakaudelle, aivan väärään maailmaan. Vaikka, Vic tuumi, toisin kuin muut, hän ei ollut joutunut Amandan satunnaisen väkivallan kohteeksi, ja se saattoi vaikuttaa hänen mielipiteeseensä.
Leirinuotiossa roihusivat heidän kimppuunsa hyökänneiden maantierosvojen vaatteet.
Rosvot olivat hyökänneet ensin, mutta toisinaan Amanda tappoi provosoimattakin, vaikkapa sen takia että ei pitänyt jonkun puhetyylistä.

Vic katsahti pomoonsa nuotion yli. Amanda tuijotti liekkeihin tyhjä katse silmissään, mutta ruumis jännittyneesti kyyryssä, käsi puristaen revolveria. Kenties hetkenä minä hyvänsä hän saattaisi ojentaa kätensä ja ampua Vicin pään tohjoksi jonkin hetkellisen harhan vallassa.
Vic kohautti olkapäitään. Hänellä oli ollut monenlaisia matkakumppaneita vuosien varrella, useimmat vähemmän hulluja kuin Amanda, mutta yhteenkään Vic ei ollut luottanut tarpeeksi jotta olisi uskaltanut selkänsä kääntää heille. Amanda oli kenties hänen kumppaneistaan vaarallisin ja arvaamattomin, mutta Vic huomasi luottavansa häneen syvästi.
Jos hän joskus ampuisikin Vicin hulluuden puuskassaan, se olisi vahinko, verrattavissa aseeseen joka laukeaa vahingossa. Ja Vicin filosofian mukaan oli aina parempi kuolla ystävän luodista.

Amandakin oli vaipuneena syviin mietteisiin. Pieni osa hänen mielestään oli valppaana ja kuunteli ympäristön ääniä. Nuotion roihu, Vicin rahiseva hengitys, kaikki erämaan pienten olentojen päästämät äänet näiden kulkiessa leirin ohitse. Yksikin asiaankuulumaton ääni saisi hänet heräämään horroksestaan valmiina taisteluun. Mutta toistaiseksi hän vain tuijotti liekkeihin ja muisteli lapsuuttaan.

Elämä Arroyossa oli ollut ankaraa. Jokaisen työhön kykenevän täytyi uurastaa ankarasti yhteisön eteen. Raskaiden päivien jälkeen ainoa huvitus oli yhteinen hetki jolloin kylänvanhimmat kertoivat tarinoita. Tai oikeastaan yhtä ja samaa tarinaa kerta toisensa jälkeen. Tarina kertoi Amandan isoisästä, legendaarisesta Vault Dwelleristä.(en edes yritä suomentaa, fallout-fanit eivät muuten tunnistaisi. -Q)

Kauan sitten kun suuri sota oli vielä tuoreessa muistissa, Arroyolaisten esivanhemmat elivät maanalaisessa holvissa. Holvin laitteisiin tullut vika oli koitua koko yhteisön tuhoksi, mutta valtavien ponnistusten ja seikkailujen jälkeen Vault Dweller onnistui pelastamaan heidät. Kiittämätön yhteisö kuitenkin karkotti hänet luotaan, koska seikkailut olivat tehneet hänestä ulkopuolisen. Jotkut yhteisön jäsenistä kuitenkin seurasivat hänen perässään, ja he yhdessä perustivat Arroyon.
Useimmat kylän lapset kuuntelivat tarinaa joka kerta yhtä lumoutuneina. Se oli parasta viihdettä mitä heidän yksinkertaiset mielensä saattoivat kuvitella.
Vilkkaamman mielikuvituksen omaava Amanda oli kyllästynyt tarinaan jo aikoja sitten, ja kehitteli siitä mielessään vaihtoehtoisia versioita.
Hän kuvitteli kuinka karkoitettu Vault Dweller värväsi itselleen sotajoukon ja palasi teurastamaan holvin kurjat petturit. Se olisi oikein mokomille. Toisinaan hän intoutui kertomaan omaa versiotaan muille lapsille, mutta nämä pelästyivät ja kantelivat vanhimmille, jolloin Amanda sai selkäänsä.

Amandaa vieroksuttiin kovin ikätovereidensa joukossa. Ainoastaan iso kiltti Cameron yritti olla hänen ystävänsä. Hänelle Amanda selitti suurista suunnitelmistaan ja unelmistaan, pohti millaista oli elämä Arroyon ulkopuolella, ja mitä olivat nuo kirkkaat pisteet yötaivaalla.
Cameron kuunteli kärsivällisesti, mutta hänen lempeistä silmistään Amanda saattoi nähdä ettei iso poika ymmärtänyt lainkaan mistä hän puhui. Amandasta tuntui kuin hän olisi koko kylän ainoa asukas jonka mieleen mahtui muutakin kuin nauriiden kasvattaminen ja ikivanhat tarinat.
Hän janosi nähdä maailmaa. Arroyossa hän tunsi olevansa kuin häkissä. Hän olisi halunnut karata, mutta vanhimpien varoitukset joutomaan kauhuista olivat iskostuneet liian syvästi hänen mieleensä.
Amanda valitsi itselleen kaikista raskaimmat työtehtävät peittääkseen ikävänsä.
Osallistuipa hän jopa soturikoulutukseenkin, jota perinteisesti tarjottiin vain kylän miespuolisille jäsenille.
Iän karttuessa Amanda vahvistui fyysisesti, mutta vajosi samalla yhä syvemmälle masennukseen. Edes hänen hämmästyttävä mielikuvituksensa ei jaksanut keksiä uusia virikkeitä päivästä toiseen samankaltaisena toistuvasta arjesta. Hän tarvitsi jotain uutta.
Ja sitten eräänä päivänä kylään saapui muukalainen. Vanha mies nimeltä Vic.

Vic oli kyläläisten vanha tuttu, sai Amanda kuulla, mutta edellisen kerran hän oli käynyt lähes vuosikymmen sitten, eikä 12-vuotias Amanda voinut muistaa häntä.
Kauppias oli aina tervetullut vieras kylässä. Hän antoi arvokkaita työkaluja ja siemeniä vastineeksi parantavista(ja huumaavista) yrttiseoksista joita poppamies valmisti.
Useimmat lapset pysyttelivät kaukana muukalaisesta, vierastaen tämän omituista vaatepartta ja puhetapaa. Mutta Amandalle Vic oli kuin taivaan lahja, aito palanen kylän ulkopuolista maailmaa.

Hän vietti vietti kauppiaan seurassa koko sen kaksi vuorokautta jonka hän oli kylän vieraana, ja hukutti hänet kysymyksiin.
Vanhimmat pitivät moista käytöstä epäsopivana, mutta toisaalta Amanda oli iloisempi kuin vuosiin, eikä kysely näyttänyt haittaavan kauppiasta, joten he antoivat asian olla.
Vic kertoi joutomaiden kaupungeista ja niiden ihmeistä. Hän kertoi täpäristä tilanteista joihin oli joutunut matkoillaan. Amanda talletti jokaisen sanan mieleensä kuin aarteen.
Kun Vic lopulta lähti jatkamaan matkaansa, Amanda oli murtunut. Hän olisi halunnut lähteä kauppiaan matkaan, mutta häntä estettiin. Vic lohdutti häntä luvaten palaavansa taas seuraavana vuonna. Ja niin hän tekikin.

Jatkossa Vic toi aina jonkin lahjan Amandalle. Vanha kolikko, sormus, yksinkertainen puinen nukke, Amanda vaali niitä kaikkia. Esineet kertoivat toisista maailmoista ja kiihottivat hänen mielikuvitustaan. Hänen ollessaan 16 Vic toi hänelle vanhoja lehtiä. Amanda ei osannut lukea, mutta kuvat kertoivat hänelle enemmän tarinoita kuin kirjaimet ikinä voisivat. Kuvia paikoista, ihmisistä, aseista, ja suurenmoisesta laitteesta nimeltä auto. Vicin mukaan se oli eräänlainen vaunu jolla saattoi kulkea suurella nopeudella. Ihmeellistä!

Kylänvanhimmat olivat katsoneet muita lahjoja läpi sormien, mutta lehdet olivat heille liikaa.Heidän mielestään Amanda oli saamassa sopimattomia vaikutteita, ja he määräsivät lehdet poltettavaksi. Tämä oli paha virhe.
Vic oli palauttanut Amandan elämänilon, mutta hän oli yhä mieleltään epävakaa vuosikausien masennuksen jälkeen. Nähdessään unelmiensa palavan roviolla jokin hänen sisällään katkesi napsahtaen.
Amandasta tuli hyvin häijy ja arvaamaton. Monta kertaa hän joutui ruoskittavaksi pahoinpideltyään jonkun heimon jäsenen, mutta aina hän otti rangaistuksensa vastaan ääntäkään päästämättä, antaen jokaisen sivalluksen kasvattaa vihaa sisällään.
Amanda oli vakaasti päättänyt lähteä kylästä. Hän odottaisi kunnes Vic taas poikkeaisi kylässä, ja lähtisi tämän matkaan.

Kesä koitti ja Viciä ei kuulunut.
Kuukauden päivät Amanda seisoi joka aamu sillalla tähyillen horisonttiin. Kun vanhaa kauppiasta ei vielä syksylläkään näkynyt, Amanda vaipui elämänsä syvimpään masennukseen ja hautasi haaveensa maailmalle lähtemisestä.
Kunnes nyt 18 vuotiaana hänet oli pakotettu lähtemään.

"Oletko kunnossa, pomo?" Vic katsoi häneen huolestuneena. Amanda ei ollut huomannut kyynelehtivänsä.
"Miksi et palannut, Vic? Miksi et enää palannut kun olisin eniten tarvinnut sinua?"
"Orjakauppiaat, pomo. Olin heidän vankinaan yli kaksi vuotta. Olen pahoillani."
Mielipuolinen raivo syttyi Amandan silmiin.
"Panen heidät maksamaan siitä! Tapan joka ikisen!" hän ärisi hivellen revolveriaan. Vic nousi ja tuli istumaan hänen viereensä silläkin uhalla että saisi luodista.
"Teit sen jo, pomo. Tapoit heidät kaikki." hän muistutti. Amanda katsoi häneen hämmästyneenä.
"Tapoin vai? Mistä tiedät?" hän kysyi.
"Olin paikalla. Etkö muista, pomo? Pelastit minut."
Hitaasti ymmärrys syttyi Amandan kyyneleisiin silmiin. Hän katsoi Viciä kuin vasta tunnistaisi tämän, ja hymyili väsyneesti.
"Niin. Nyt muistan. Mutta sinä pelastit minut ensin. Olemme sujut." Sitten hän painoi päänsä Vicin olkapäätä vasten ja nukahti.

Vic katseli hiipuvaa nuotiota ja ymmärsi saaneensa todellisen ystävän. Pian hänkin nukahti, ja he torkkuivat toisiaan vasten nojaten, kunnes Vic keikahti nuotioon. Mutta se oli onneksi jo sammunut.

eve: "BRIAN ON IHAN TYHMÄ 8( ei se saa sanoo et tosi hyvä kaveri ku pitää sanoo et maaaaaaailman seksikkäin mies uuh nam."


:DD

mul ja miksul on vähän niinku homohymiöparade :'D

kivaa

koht kirjotetaa jabbamiksuficciä jee.