IRC-Galleria

Kaikki on sanonu et hautajaiste jälkeen se helpottaa. Vitut. Tulee koko aja pahempi olo. Onneks sisko sai näkösensä hautajaiset, oli vaaleenpunast ruusuu, siskon lempimusiikkii, ja mikä parast, paljon timanttei ja blingblingii. Mut ne miesstripparit puuttu. Ne se olis viel halunnu.

Onneks on hevoset, ne piristää hetkeks. Kukaa ihmine ei oikee saa yhtä hyväl tuulel ees hetkeks, hyvist yrityksist huolimatta. Ihanaa ku joku jaksaa yrittää.

Vielläki miettii, et miks just mun sisko. Ei näin pitäny käydä. Mä yritin suojella sitä kaikelt pahalt. Aina. Joka paikas. Ku oltii vaik heppaleiril, ni eka piti huolehtii et siskol on kaikki hyvi ja sit vast miettii itteää. Jos se pyys apuu jossai mist ei voinu muille ees kertoo ni tietenki, se on mun sisko. Mut sit näin käy sillon, ku sisko tekee jotai mist me molemmat tykätää. Mille me molemmat ollaa heti ekast kerrast asti menetetty sydämet, mikä on meijä kummanki elämä.

Tänää tallil yks nuorempi tyttö, joka oli myös siskon kaveri, sano et ne vei vanhempien kans kynttilän ja kortin sen haudal. Sen tytön äiti oli miettiny et voiks ne mennä sinne tallikamois, ja tää tyttö tokas vaa et "ei Evee haittais, päinvastoin. Evehä lähti ratsastusvaatteis." Mite voi niin pieni tyttö olla oikeesti niin viisas, ihanasti sanoi.

Ja iskä. Mä en ymmärrä mite se voi olla nii vahva. Se oli itte säveltäny ja sanottanu biisin mun siskolle. Ja laulo sen hautajaisis. Arkun vieres. Se oli samal järkyttävää ja ihanaa. Ne sanat. Ei sellast voi tehä ellei oikeest oo kokenu tollast. Mä ihailen mun iskää.