IRC-Galleria

Nyt jännittää. Oikeestaa melkeen ahdistaa. Oon menossa estetunnille huomenna. Niille, jotka ei ehkä ymmärrä, kyse on -tadaaa- ratsastuksesta.

En ole (kai) ihan kokematon hyppäämisen suhteen, kuitenkin olen kisannut aluetasolla esteitä, kouluttanut itselleni suomenhevos-ex-ravurista estehevosen. Olen kokeillut maastoesteitä, hypännyt treeneissä maahankaivetusta aina 120 senttiin asti (ihan kuin se nyt kovin erikoista olisi, mutta minulle hieno kokemus). Miksi estetunti sitten jännittää, vaikka olen menossa hyppäämään omalla hevosellani, jonka olen tuntenut sen syntymästä asti, kouluttanut sen tämänhetkiselle tasolle, ylittänyt sen kanssa maapuomia isompaa?



Vastaus on viime syksy. Siskon onnettomuus. Vuoteen en ole hypännyt esteitä. Kavalettia en laske esteeksi, se on käytännössä sama kuin puomikasa, sitä ollaan käytetty puomityöskentelyssä. Alkuun jopa kavalettien ylitys tuntui ylitsepääsemättömältä asialta. Nykyään niissä ei ole ongelmaa, vaan ne menevät siinä missä maapuomit.



Olen jo pari viikkoa miettinyt, pitäisikö jo uskaltautua estetunnille. Kun kävin katsomassa ystäväni kenttäkisoja, innostuin esteistä taas ja varasin estetunnin. Kaverit ovat kannustaneet hyppäämään taas, he ovat ihmetelleet, miten minä, jonka tavoitteena oli hypätä ainakin kansallisia luokkia, ehkä kisata jopa kenttää, olen yhtäkkiä varovainen kouluratsastaja. Toisaalta he ovat ymmärtäneet minun tarvitsevan aikaa.

Luotan hevoseeni. Se tekee parhaansa miellyttääkseen ratsastajaa, parantaa suoritustaan kerta kerralta, kun sitä kehuu ja kiittää.

Ei tällä kirjoituksella tainnut mitään pointtia olla, kunhan vaan purkaudun.

Tähän tilanteeseen sopii ehkä vähän kulunut ja teinimäinen lause: You only live once