IRC-Galleria

kuuntelen sateen ropinaa. se tippuu taivaalta yhtenä ryöppäänä, verhona.
voimalla se iskeytyy maahan aiheuttaen ääntä, kohinaa. minusta tuntuu,
kuin taivas itkisi puolestani. valuttaisi surun ja onnen kyyneleitä. tietäen,
miltä minusta tuntuu. sisälläni kuohahtaa, samalla kuulen ukkosen jyrähtävän.
säikähdän, tuntuu kuin minä aiheuttaisin tuon. tuon jyrähdyksen voima pistää
minut miettimään, pohtimaan kipeimpiä ajatuksiani. sydäntäni vihloo, painan
pääni kylmiä käsiäni vasten. mutta minun ei tarvitse itkeä, sillä tuo sade itkee
puolestani.

" siun pittää syyvä sitä ku se on vielä kuumaa ja löysää ! "

leila 12 vee neljä karvaa jee

Ei ennen juonut tippaakaan
Nyt ekana meistä sammaltaa
Ja kiroo paskaa elämää
Sanoo ettei jaksais yrittää
Ja kaikki ovat hiljaa
Harvinaisen hiljaa

Sinuun tuhlaan
Tolkutonta ikävääni turhanpäiten
Sinuun tuhlaan
Lieneekö tyhmyyttä jukuripäisen?

maisa ja leila istuivat bussipysäkillä kauppatorin lähistöllä.
he olivat odottaneet bussia jo jonkin aikaa.
maisa tokaisi "kattos perkele huomasin, että miun perse nukahti."
leila "joo, kuuntelinki ku se kuorsas."

vihaan kaikkia ja kaikki rakastavat minua.
rakastan kaikkia ja kaikki vihaavat minua.

joskus vaan tulee sellanen olo, että haluaisi pois täältä, kauas,
jonnekkin, missä ei olisi huolta huomisesta.
ei tarvitsisi ajatella yhtään mitään.
olen kyllästynyt, haluaisin vain jättää kaiken paskan taakseni,
unohtaa kaiken tapahtuneen.
antakaa minulle mahdollisuus siihen, olla onnellinen.

oon kuulemma ihan vitun perseestä, kusipää ja kaikkee muuta mukavaa.
mittään en kuulemma tee ja mittää en ossaa tehä.
ei tipu rahhaa eikä ruokaa. en saa siis syyvä.
vois vaan ymmärtää, että miulla on muutakin elämää ku istuu kotona.
ja se, että mie en muista. minkä voin sille jos unohan?
eikö unohtaminen ole inhimillistä?

kipu vihlaisee koko ruumistani, kaadun, huudan kivusta,
se sokaisee minut hetkeksi.
näen kuinka vereni vuotaa, tasaisena norona, se on kuin punaista viiniä.
lammikko kasvaa järveksi, järvi mereksi.
pyydän apua, kukaan ei tule auttamaan minua, kukaan ei edes katso minua päin.
lopulta en enää jaksa, en kipuani, en ahdistavia ajatuksiani.
tahdon nousta ylös, jatkaa matkaani, aloittaa kaiken alusta.

miks en voi vain olla ja unohtaa. jättää taakse kaikki kipeet ajatukset.
ne syövät mua sisältä, ne eivät jätä mua rauhaan. en pääse niitä pakoon minnekään.
yritän piiloutua, etsin kaikista pimeimmän nurkan ja painaudun varjoihin,
mut silti ne aina löytää mut.
yritän juosta karkuun, mutta kompastun ja lopulta kuitenkin saan käydä samat hirvitykset
uudestaan ja uudestaan läpi. ne satuttaa mua, ne repii mut rikki, ne kiskoo musta kaiken
irti. lopulta ne jättää mut rauhaan, paiskaavat minut paljaalle maalle.
jään makaamaan, hengitän vaivalloisesti ja itken. itken verta, kylmiä teräviä kyyneleitä.